Aivotutkija Mona Moisala toteaa kirjansa alussa: ”Tapaan työssäni jatkuvasti älykkäitä, sinnikkäitä ja upeita tyyppejä. Näen tuskallisen selkeästi, miten toimimaton työkulttuuri tukahduttaa näiden yksilöiden potentiaalin. Yksilöt ovat älykkäitä, mutta systeemit ovat tyhmiä – – toistamme toimintatapoja, joiden tiedämme olevan huonoja, emmekä opi virheistämme.”

Työelämän tyhmyys näyttäytyy kirjoittajan mukaan varsinkin seuraavilla tavoilla: Ensiksikin työtä tehdään tehottomasti. Sekava työympäristö saa haaskaamaan suuren osan työajasta erilaisiin oheistoimintoihin, jotka eivät tue tehtävää. Toiseksi työelämä uuvuttaa. Kovat vaatimukset yhdistettynä toimimattomaan työkulttuuriin johtavat uupuneisiin yksilöihin. Kolmanneksi työelämä ei osaa hyödyntää yksilöiden vahvuuksia. Kaikkien oletetaan mahtuvan samaan, ahtaaseen muottiin. Työntekijöiden vahvuudet ja heidän aivopotentiaalinsa jäävät teoksen mukaan hyödyntämättä.

Jos laadukkaan ajattelun ja kunnollisen keskittymisen arvo ymmärrettäisiin nykyistä paremmin, työpäiviin raivattaisiin tietoisemmin aikaa niille. Samoin työympäristöt rakennettaisiin siten, että ne mahdollistaisivat rauhallisen työhön uppoutumisen.

Kirjan otsikon mukaan olisi pelastettava ajatustyöläisen aivot, mutta Moisalan mukaan jako suorittavaan ja ajatustyöhön on keinotekoinen. On työnkuvamme mikä tahansa, joudumme käyttämään aivojamme, ajattelemaan ja ratkaisemaan ongelmia.

Kirjassa mainitaan tutkimus, jossa havaittiin, että ongelman ratkaisumoodissa aivojen etuosiin kerääntyy välittäjäaine glutamaattia. Kun sitä on kertynyt aivoihin riittävästi, emme enää tee kovin hyviä päätöksiä. Tällöin ollaan Moisalan mukaan alttiimpia juuttumaan someen, mikä ei palauta aivoja työmoodiin. Palauttavan mielentilan saavuttaa, kun mieli on levollinen ja huomio on tässä hetkessä.

Miksi sitten somen selaaminen on niin addiktoivaa? Puhutaan dopamiinipiikeistä, mutta dopamiinia erittyy erityisesti, kun kohtaamme täysin yllättävän palkinnon. Jos taas saamme nautintoa tasaisen ennustettavaan tahtiin, menetämme kiinnostuksemme siihen, mitä olemmekaan tekemässä.

Dopamiinin toiminta liittyy mielihyvän kokemuksen sijaan motivaatioon. Dopamiini lisää motivaatiota kohdistaa toiminta ja huomio asioihin, jotka tuntuvat palkitsevilta. Mielihyvän kokemus liittyy pikemminkin muihin välittäjäaineisiin ja hormoneihin, kuten endorfiineihin ja oksitosiiniin.

Somesovellusten kehittäjät tietävät tarkoin, miten aivojen dopamiinijärjestelmä toimii. Some-sisällöt suunnitellaan kutittelemaan aivojen mielihyväkeskuksia ja motivaatiojärjestelmää optimaalisella tavalla. Somealustan algoritmi tietää käyttäjänsä mieltymykset, mutta se ei tarjoa toivottua sisältöä tasaisen ennustettavaan tahtiin vaan sopivan satunnaisesti. Aivot janoavat näitä yllättäviä palkkioita, ja niin jäämme koukkuun somen selailuun.

Tutkimusten mukaan somettaminen ja kännykän käyttö tauon aikana eivät pelkästään estä aivoja palautumasta, vaan vaikuttavat myös työtehoon. Kaoottisuuden tunnetta lisää Moisalan mukaan avokonttori, joka ei ole hyväksi kenenkään keskittymiskyvylle.

Ei ole kauaa siitä, kun multitaskausta pidettiin hyvän, joustavan ja tehokkaan työntekijän tuntomerkkinä. Myöhemmin huomattiin, että multitaskaajat pikemminkin antavat vaikutelman tehokkuudesta kuin ovat oikeasti tehokkaita.

Tutkimusten mukaan tarkkaavaisuutta ei voi jakaa samanaikaisesti useaan eri kohteeseen, vaan huomio vaihtelee monisuorittaessa nopeasti kohteesta toiseen. Aivojen otsalohkojen täytyy työskennellä vimmatusti koordinoidessaan aivojen resurssien käyttöä kahden (tai useamman) eri tehtävän välillä. Ei ole löydetty monisuorittamis-aivoaluetta, vaan tällainen toiminta johtaa vain jo käytössä olevien aivoverkostojen lisäkuormitukseen.

Pelkkä puhelimen nopea tarkistaminen kesken työtehtävän kaksinkertaistaa Moisalan mukaan virheiden todennäköisyyden, ja kun puhelimen kerran ottaa käteen, se myös jää käteen. Lisää työaikaa valuu hukkaan. Keskeytyksen jälkeen tutkimuksen koehenkilöiltä kului keskimäärin 10–15 minuuttia, ennen kuin he palasivat alkuperäiseen tehtävään.

Pelkästään näköpiirissä oleva puhelin voi häiritä keskittymistä kognitiivisesti vaativaan tehtävään, kuten pidemmän tekstin kirjoittamiseen tai haastavan asian käsittelyyn palaverissa.

Huipputeholla ei voi tehdä ajatustyötä koko työpäivää, vaikka työnantaja tai työntekijän oma sisäinen piiskuri kuinka sellaista odottaisi. Kun raja tulee vastaan, työntekijä syyttää helposti itseään ja potee kroonista riittämättömyyden tunnetta.

Neurofysiologisella tasolla vireystila ja työteho vaihtelevat Moisalan mukaan päivän aikana syklisesti, ja hermosto toimii aaltomaisesti. Yhden työpäivän aikana aivot ehtivät käydä läpi monta sykliä.

Useiden arvioiden mukaan vaativaa ajatustyötä voi tehdä yhden päivän aikana 4–6 tuntia. Virginia Woolf kirjoitti päivittäin tasan kolme ja puoli tuntia. Charles Darwinin kerrotaan työskennelleen aamuisin kaksi puolentoista tunnin jaksoa, minkä jälkeen hän keskittyi lähinnä piipun poltteluun ja puutarhassa käyskentelyyn.

Tunteita tarvitaan, jotta voimme tehdä järkeviä päätöksiä. Aivotutkimus ei tue ajatusta siitä, että tunteet ja ajattelu olisi edes teoriassa mahdollista pitää erillään. Moisala kritisoi sitä, että johtajan ja rivityöntekijän täytyy eleillään ja ilmeillään osoittaa, etteivät he ole tunteidensa vietävissä. Näin varmaan on, mutta kysyä voi, mikä olisi vaihtoehto. Tunnepuheen ja ”rehellisyyden” varjolla tunteita voidaan käyttää myös vallan ja manipulaation välineenä.

Amerikkalaissosiologi Richard Sennettin tavoin voisi ajatella, että vuorovaikutuksessa tarvitaan ennen kaikkea kunnioitusta ja arvostusta. Ylenmääräinen uppoutuminen toisen murheisiin voi hyvästä tarkoituksesta huolimatta heikentää kykyä auttaa toista eteenpäin. Kunnioitus on empaattisuutta tasa-arvoisempi lähtökohta. Sennettin ajatuksella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä trumpilaisryhmittymien virittämän uuden, empatian vastaisen kampanjan kanssa.

Useampi kuin joka neljäs suomalainen työntekijä kärsi vuonna 2022 jonkin asteisista työuupumuksen oireista. Tekoälykö tähän toisi avun?

Historian valossa vaikuttaa siltä, että työtä helpottamaan tarkoitetut teknologiat ovat pikemminkin lisänneet työkuormaa. Jo kauan ennen digiloikkia psykoanalyytikko C.G. Jung totesi, että mitä enemmän saamme aikaa säästäviä vempeleitä, sitä vähemmän meillä on aikaa. 

Reaktiivisessa ajattelussa kaikenlaiset ulkoiset ärsykkeet vievät huomion. Työskentely on pinnallista puuhastelua. Proaktiivinen ajattelu syntyy sitä vastoin yksilön omista mielenkiinnon kohteista. Proaktiivista ajattelua edustavat muun muassa päättely, ongelmanratkaisu tai vaikka haaveilu.

Kun ulkoiset ärsykkeet minimoidaan, kehkeytyville ajatuksille on enemmän tilaa ja voimme viipyillä kutsuvien ajatusten äärellä. Moisalan mukaan tällöin luovuus ja ongelmanratkaisukyky kukoistavat, koemme oivalluksia, opimme uutta ja kehitämme ajattelukykyämme. 

Hyvää keskittymiskykyä on paitsi huomion pysyminen yhdessä kohteessa, myös tarkkaavaisuuden tahdonalainen siirtäminen kohteesta toiseen. Tutkimusten mukaan flow-tilassa aivojen etuotsalohkot ovat vähemmän aktiivisia kuin korkeamman stressitason ongelmanratkaisutilassa.

Onko ratkaisu uupumiseen ja muihin ongelmiin aina sama: yksilön on kehitettävä itseään? Yksilölle voi antaa loputtoman määrän neuvoja ja vinkkejä, mutta ne ovat hyödyttömiä, mikäli ympäröivä systeemi ei muutu, toteaa Moisala.

Tähän voisi päinvastoin todeta, että työelämän systeemit ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet liikaakin. Systeemi ei vain ympäröi, vaan hiipii työntekijän sisään. Työ on uudella tavalla rajatonta. Työntekijän on tuotettava oikeanlaisia vaikutelmia ja osoitettava saaliseläimen valppautta.

Kirjallisuutta työelämän kehityssuunnista on viime vuosikymmeninä ilmestynyt runsaasti. Esimerkiksi Vesa Kyllönen ja Mika Pekkola kuvaavat Epävarma elämä -teoksessaan, miten akuuttiin stressiin liittyvä taistele tai pakene -reaktio on 2000-luvulla kroonistunut.

Työelämän ja toimeentulon epävarmuus, kiire, riittämättömyyden tunne, uupumus sekä huomisen huolet tekevät jokapäiväisestä elämästä kamppailua keinotekoisen niukkuuden nollasummapelissä. Outoa olisi, jollei tällainen repivyys ja putoamisen pelko näkyisi myös aivoissa. 

Moisalan teos kertoo ansiokkaasti aivotutkimuksesta ja otsikkonsa mukaisesti työelämän tyhmyydestä. Pulmallista on, että teos enimmäkseen jatkaa tekijän itsensä kritisoimaa yksilökeskeistä linjaa. Työntekijät saavat monia sinänsä hyviä henkiinjäämisneuvoja, mutta vähemmälle jää työelämän rakenteiden ja kulttuurien pohdinta.

•

Lue myös:

Epävarmuuden elegia

Haavoitun, olen siis olemassa – Nähdäänkö haavoittuvuus nykyään mielenterveyden häiriönä?

Selviytymismatkalla suoritusyhteiskunnassa