Yksilöiden odotetaan hallitsevan elämäänsä ja ennakoivan kaikenlaisia mahdollisuuksia. Arvokkaita luonteen ominaisuuksia ovat touhukkuus, aktiivisuus, ulospäin suuntautuneisuus, innokkuus ja innovatiivisuus eli ”tohkeiset ihmiskyvyt”.  Itsetoteutus, itsensä esittämisen taidot, itseohjautuvuus ja itsensä johtaminen ovat sekä henkilökohtaisesti että taloudellisesti toivottavia asioita nykyaikana. 

Käytännön vastoinkäymiset kuten puutteelliseksi osaamiseksi ja markkinointitaidoiksi määritelty työttömyys saavat yksilön määrittelemään itsensä kelpaamattomaksi.

Vesa Kyllönen ja Mika Pekkola kuvaavat teoksessaan epävarman ajan ihmistyyppiä, selviytyjää. Akuuttiin stressiin liittyvä taistele tai pakene -reaktio on 2000-luvulla kroonistunut. Työelämän ja toimeentulon epävarmuus, kiire, riittämättömyyden tunne, uupumus sekä huomisen huolet tekevät jokapäiväisestä elämästä kamppailua keinotekoisen niukkuuden nollasummapelissä. 

Työelämässä selviytyjä muistuttaa metsässä yötä päivää riehuvaa, ufoa muistuttavaa monitoimikonetta. Toisin kuin Kalle Päätalon kuvaamat työhullut, selviytyjä katsoo uupumuksen uhallakin työstävänsä ennen kaikkea omaa minuuttaan. Kirjoittajien mukaan selviytyjä koettaa työllä todistaa olevansa enemmän kuin kunnon ihminen: persoonallinen huippuosaaja ja oman elämänsä toimitusjohtaja. Loppuun palamisen kynnyksellä selviytyjä kritisoi työelämän rakenteiden sijasta vain itseään, sillä elämäntapaoppaiden mukaan vain itseen voi vaikuttaa. 

Selviytyminen on yhteisöllinen eetos, epäsosiaalinen sosiaalinen sidos, joka tuo ihmiset yhteen kilpailun, vastakkainasettelun ja hierarkioiden maailmassa. Se on myös yhteiskunnanvastainen yhteiskunnallinen toimintatapa, onhan eetoksen päämääränä yhteiskunnan hävittäminen ja korvaaminen yksilöllä. Kyse ei ole vain taloudesta, vaan ”yhteisön sielun ja sydämen muuttamisesta”, Kyllönen ja Pekkola kirjoittavat. 

Heidän päätelmässään voi kuulla kaikuja brittipääministeri Margaret Thatcherin mietteestä, jonka mukaan enää ei ole olemassa yhteiskuntaa tai yhteisöjä, on vain yksilöitä ja perheitä. Talouden muuttaminen on vain väline, mutta tarkoitus on muuttaa ihmisen sielua.

Osattomuuden uhka näkyy ja tuntuu jatkuvana huolena, työ- ja yhteiskuntaelämän ulkopuolelle jäämisenä ja turvaverkkojen läpi sujahtamisena. Kirjoittajien mukaan köyhyys koetaan usein arvon riistämisenä, sosiaalisten suhteiden kuihtumisen uhkana, tunnustuksen epäämisenä ja ulossulkemisena. Toisin kuin työtön köyhä, työssäkäyvä köyhä tunnustetaan, mutta tunnustuksen hintana on pelko: entä jos arvoni riistetään, entä jos huomenna menetänkin kaiken?

Tunnustetuksi tulemisesta (Anerkennung) ja sen puutteesta kirjoittaessaan Kyllönen ja Pekkola tuntuvat saaneen herätteitä yhteiskuntafilosofi Axel Honnethin (s. 1949) ajattelusta. Toisilta saatavan kunnioituksen, arvostuksen ja välittämisen puute heikentää Honnethin mukaan kykyä toimia sosiaalisessa maailmassa. Kamppailu tunnustuksesta vaikuttaa laajasti sosiaalisiin liikkeisiin, instituutioihin ja sosiaaliseen integraatioon.

Honnethia ei Epävarma elämä -teoksessa mainita, mutta kirjoittajat tukeutuvat toiseen, varhaisempaan Frankfurtin kriittisen koulukunnan filosofiin Erich Frommiin (1900–1980). Sopeutuakseen elämään tietyissä historiallisesti määrittyneissä olo- ja valtasuhteissa yksilöiden on Frommin mukaan haluttava tehdä juuri niitä asioita, joita heidän on pakko tehdä. Selviytyminen ei ole ensisijaisesti alistumista ulkoisen auktoriteetin asettamiin sääntöihin ja kieltoihin, vaan auktoriteetin sisäistämistä. 

Sopeutuminen yhteiskuntaan palkitaan tunnustuksella ja sopeutumattomuus tunnustuksen epäämisellä. Kaivatun tunnustuksen saa, jos tietää, että työelämässä jokainen on oman onnensa seppä, Oy Minä Ab, joka kantaa onnistumisensa ja epäonnistumisensa mahdollisuudet ja riskit. Mahdollisuuksien kerrotaan olevan avoinna, jokainen voi löytää ”oman juttunsa”, kunhan asenne ja valinnat ovat oikeat. Jo lapsen tulee henkilökohtaista opintopolkua seuratessaan oppia näkemään elämänsä hallittavana ja päämääräsuuntautuneena projektina.

Kyllönen ja Pekkola ihmettelevät, mihin myötätunto aikuisiässä katoaa, kun tutkimusten mukaan lapset ovat lähestulkoon luonnostaan myötätuntoisia. Perinteinen maskuliinisuus on korostanut rationaalista toimintaa. Miesoletettujen oletettu ylivertaisuus naiseen nähden on ilmennyt kyvyssä tai velvollisuudessa etäännyttää itsensä tunteistaan, mikä on samaistettu rationaalisuuden kanssa. Kun uusliberaali leikkauspolitiikka on pääasiassa hyvin toimeentulevien keski-ikäisten valkoisten miesten työtä, leikkautuvat myös leikkauspolitiikan kohteiden eli marginalisoitujen ihmisryhmien, lasten, naisten ja maahanmuuttajien kokemukset ulos rationaalisuuden piiristä.

Perinteinen maskuliinisuus on vaikeuttanut sosiaalisen luottamuksen rakentamista niin kotona kuin kodin ulkopuolella. Eriarvoistuvissa oloissa luottamuksen rakentaminen tulee entistä vaikeammaksi.

Sivilisaation historia on taloudellisen epätasa-arvon historiaa. Korkeilla ja tukevilla muureilla on aina tehty ero ”meidän” ja ”niiden” välillä. Muurit eivät ole vain ilmentäneet, vaan myös luoneet valtaa. Muureja pystytetään jälleen ahkerasti eri puolille maailmaa. Kun uhat on suljettu näkyvistä, selviytyjä saa hengitystilaa.

Epävarma elämä -teoksen aikalaiskritiikki kantaa voittopuolisesti surumielisiä, mahdollisesti omakohtaisia sävyjä. Kirjoittajat eivät pursota päälle pinkkiä positiivista ajattelua, vaikka joitakin toivon väläyksiä voi kirjan päätössivuilta löytää. 

Voi helposti kuvitella, että teos on syntynyt monien pitkien keskustelujen tuloksena. Kenties kirjoittajien esikuvana on ollut 80 vuoden takainen tummasävyinen klassikkoteos, Max Horkheimerin ja Theodor W. Adornon Valistuksen dialektiikka (Dialektik der Aufklärung, 1944). Maanpakolaisten ja Frankfurtin kriittisen koulukunnan perustajien puheenvuoro kertoo siitä, että hallitessaan luontoa päämääristä piittaamattoman välineellistyneen järjen avulla ihmisen on ollut pakko hallita myös itseään, alistettava sisäinen luontonsa. Natsi-Saksan raunioilla valistuksen ylevät aatteet kääntyivät irvikuvakseen.

Kyllösen ja Pekkolan dialektiikan, itseään vastaan kääntymisen, voi ajatella liittyvän ainakin 1960-luvun sukupolviradikalismiin. Se samoin kuin myöhemmät kapinat on imaistu kulutuskulttuurin osaksi. Särmät ja kapinamieli siliävät asuntolainaa lyhentäessä ja työelämässä luoviessa. Itsetoteutuksen ja yksilöllisyyden mahdollisuus on joskus voinut tuntua vapauttavalta. Sekin on kääntynyt itseään vastaan, jatkuva ”itsenään oleminen” ja itsensä esittäminen on taakka ja eristää yksilön muista.

Ylenpalttiset lupaukset hyvinvoinnista, onnesta ja itsetoteutuksesta voivat paradoksaalisesti olla toteutumisensa esteinä. Kulttuuriteoreetikko Lauren Berlant kuvasi tätä käsitteellä julma optimismi. Kilpailun koventuessa haaveita on yhä vaikeampi toteuttaa, mikä ehkä saa kiinnittymään tavoitteeseen entistä tiukemmin. Pirullinen kehä on valmis. 

Julma optimismi on julmaa paitsi itselle, myös toisille, koska selviytyjä kantaa kilpailuasetelmassa huolta vain omasta menestyksestään. Hyvä elämä nähdään yksilöllisenä menestyksenä, toisin kuin Aristoteles esitti. Hänen mukaansa yksilön ja yhteisön hyvää elämää ei voi erottaa, ei liioin hyvän elämän päämäärää ja saavuttamisen keinoa. Hyvän elämän, jonka osana on huolenpito muista, voi saavuttaa vain elämällä hyvin.