Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenien historiaa on tutkittu monelta kantilta, mutta niin sanotun ensimmäisen tasavallan ajasta ei ole ollut saatavilla selkeää ja kattavaa yleisesitystä. Nyt aiheeseen on tarttunut dosentti Pekka Valtonen teoksessaan Sotienvälinen Suomi.

Valtonen on kirjoittanut useita teoksia liittyen uuden ajan alun, Latinalaisen Amerikan, Karibian, kolonialismin ja löytöretkien historiaan. Vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan Kosmopoliitteja ja kansallismielisiä Valtonen paneutui kuitenkin maailmansotien välisen ajan Suomeen, joten uuden teoksen aikakausi on Valtoselle ennestään tuttu.

Johdannossa Valtonen luonnehtii kirjaansa sotienvälisen Suomen poliittis-sosiaaliseksi yleishistoriaksi, jonka näkökulmana on tarkkailla merkkejä kansakunnan eheytymisestä. Ensimmäisessä käsittelyluvussa nostetaan esiin lähtökohta, jossa kansakunta oli jakautunut sisällissodan jälkeen. Sitä ei ollut vain porvariston ja vasemmiston välillä, vaan myös niiden sisällä. Näitä jakolinjoja Valtonen tuo esiin monin esimerkein.

Toisessa käsittelyluvussa Valtonen tarkastelee valtiollista rakennustyötä, jota tehtiin sisällissodan jälkeen aivan 1910-luvun lopussa ja 1920-luvun alussa. Vaikka aika oli yhä poliittisesti levotonta, Valtonen toteaa, että kansallinen eheyskin eteni ja nuori valtio onnistui vähä vähältä vahvistamaan koossapitäviä voimia. Esiin nousevat yhteiskunnan uudistamiseksi tehdyt toimet, kuten sosiaalipolitiikan synty, maata omistavan luokan laajentaminen, punavankien armahdus, paikallisdemokratian kehittyminen, työlainsäädännön uudistaminen ja uskonnonvapaus.

Aikaa 1920-luvun alusta vuosikymmenen lopulle Valtonen luonnehtii itsevarman kansakunnan ajaksi. Luonnehdintaa voi pitää sinänsä oikeaan osuvana, että vuoteen 1928 kansantalous kasvoi tasaisesti, kauppa ja teollisuus kasvoivat hyvin ripeästi ja lisäksi elinkustannukset pysyivät vakaina. Yhteiskunta keskiluokkaistui. Vaikka taloudellisesti meni hyvin, yhteiskunnassa oli silti yhä erilaisia ristiriitoja, kuten suhtautuminen suojeluskuntiin, kielipolitiikkaan ja virkamiesten palkkoihin.

Eheytys oli kuitenkin edennyt siihen pisteeseen, että presidentti Lauri Kristian Relander saattoi nimittää pääministeri Väinö Tannerin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen jo vuonna 1926 – vain runsaat kahdeksan vuotta sisällissodan jälkeen. Tannerin hallitukselle antoivat mahdollisuuden ennen muuta edistyspuolue ja maalaisliitto, jotka olivat 1920-luvun porvarillisia keskustapuolueita. Niiden mentaliteetti oli kansanvaltainen ja kansallista eheyttä ajava.

Sen sijaan poliittisessa oikeistossa monet olivat pettyneitä 1920-luvun kansanvaltaiseen järjestelmään. Jännittyneisyyttä synnyttivät myös 1920-luvun lopun lakot, ennen muuta pitkä satamalakko ja yleislakkohanke. Ärsyyntyneisyys oikeistovoimissa kasvoi, ja 1920-luvun lopulla syntyi oikeistoradikaali lapuanliike, joka vaati kommunismin suitsimista.

Valtonen huomauttaa historioitsija Juha Siltalaan vedoten aivan oikein, että lapuanliike ei ollut puhtaan talonpoikainen, vaan mukana oli myös herroja. Monet tutkijat, esimerkiksi Jukka-Pekka Pietiäinen, ovat osoittaneet varsin perustellusti, että talonpoikaisuus oli itse asiassa lapuanliikkeelle vain julkisivu.

Neljännessä käsittelyluvussa Valtonen keskittyy kuvaamaan vuosia, jolloin oikeistoradikalismi haastoi Suomen kansanvaltaista järjestelmää. Samaan aikaan talouslama ja sen synnyttämät pulaliikkeet aiheuttivat levottomuutta. Keskeiseksi Valtonen nostaa Mäntsälän kapinan, jonka hän toteaa osoittaneen, että suuret kansanjoukot eivät vihanneet kansanvaltaista järjestelmää, vaikka kapinan oikeudellinen selvittely jätti kuitenkin toivomisen varaa.

Kirjansa viimeisen käsittelyluvun Valtonen on otsikoinut ”Virta vie vasemmalle – vai keskemmälle”. Otsikointi on mielestäni osuva, sillä monessa mielessähän suurin osa poliittisista ryhmistä asemoi itsensä 1930-luvun alun jälkeen enemmän tai vähemmän käytännössä poliittiseen keskustaan – tai ainakin lähelle sitä.

Osoituksesta keskustaa kohti lipumisesta voidaan pitää sitä, että kokoomus teki pesäeron Isämaalliseen Kansanliikkeeseen. Toisaalta sosiaalidemokraatit alkoivat suhtautua 1930-luvun lopulla positiivisesti tai ainakin neutraalisti C. G. E. Mannerheimiin, jota he olivat aiemmin karsastaneet hänen oikeistolaisuutensa vuoksi. Lisäksi itsenäisyyspäivä alkoi kehittyä tärkeämmäksi juhlapäiväksi kuin toukokuun 16. eli vapaussodan päättymispäivä, jota puolestaan haluttiin leimata entistä vahvemmin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi.

Kansakunta oli siis varsin eheytynyt 1930-luvun lopulle tultaessa. Tämä oli mahdollista siksi, että äärilaitojen vaikutus politiikanteon keskiöön jäi ohimeneväksi ja verrattain pinnalliseksi, kuten Valtonen teoksensa jälkisanoissa huomauttaa. Kansallisen eheytymisen etenemisen keskeinen edellytys oli siinä, että poliittisen keskustan puolueet – siis maalaisliitto ja edistyspuolue – löysivät toisensa ja sitten myös sosialidemokraatit kansanvallan puolustajina.

Valtonen toteaa myös, että eheytyminen ei ollut mikään tasainen tai kerran käynnistyttyään pysähtymätön prosessi tai johdonmukaisesti ylläpidetty politiikan malli tai maali. Mielenlaatu ja elintason nousu olivat ehkä ne keskeisimmät tekijät, jotka vaikuttivat siihen, että maltillinen yleisisänmaallisuus nousi Suomessa keskeiseksi voimaksi ja kaikenlainen radikalismi jäi lopulta marginaaliin.

Lähdepohja Valtosen kirjassa on varsin vakuuttava. Tosin varsinaisia arkistolähteitä teoksessa ei ole kovinkaan paljoa käytetty, mutta koska kyseessä on ennen muuta yleisesitys aikakaudesta, niin asialla ei ole suurta merkitystä. Erilaisia painettuja lähteitä, lehtiä ja kirjallisuutta Valtonen on käyttänyt kiitettävän runsaasti. Lähdeluettelon perusteella Valtonen näyttää käyneen läpi aikakauden poliittista elämää koskevat tutkimukset varsin huolellisesti. 

Valtosen kirjaa voi pitää kattavana ja uskottavana sotienvälisen ajan Suomen poliittis-sosiaalisena yleishistoriana. Valitettavan usein aikakauden kuvauksissa poliittisten äärilaitojen merkitys saa yhä ylikorostuneen aseman. Toki näitä äärilaitojen toimijoita oli ja ne olivat äänekkäitä, mutta enemmistöä ne eivät kuitenkaan edustaneet ja niiden käytännön merkitys jäi lopulta pieneksi. 

Lopulta sotienvälisen ajan Suomessa kaikista suurinta roolia näyttelivät poliittiset keskiryhmät, ja eheytyspolitiikkaa harjoitettiin niistä edellytyksistä käsin, jotka katsottiin senhetkisessä poliittisessa todellisuudessa mahdollisiksi ja järkeviksi. Kussakin ajassa ratkaisut tehdään kyseisen ajan ihmisten kokemusten, odotushorisonttien, pyrkimysten ja käsitysten pohjalta ottaen huomioon ajan yleiset edellytykset, vaikka tulevasta ei tiedetä. Tämän asian Valtonen on sisäistänyt hyvin, eikä sorru jälkiviisauteen tai sellaiseen arvottamiseen, jossa menneisyyttä käsitellään nykyisyyden tirkistysaukosta käsin. Valtosen sujuvasti kirjoitettua teosta voi suositella niin historian harrastajille kuin historioitsijoille. 

• 

Lue myös: 

Nuori Urho Kekkonen kommunistijahdissa 

Salainen muistio Moskovasta – Morduchin ja Jartsevin kohtaaminen Stalinin varjossa 

Sotasukupolven tuntojen tulkki