Miten kertoa maailmasta lopun keskellä? Tähän löytyy vastauksia kirjallisuudentutkija Toni Lahtisen teoksesta Maailmanlopun alkuja. Se pohjaa tutkimushankkeisiin Ympäristöriskit, dystopiat ja myytit nykykirjallisuudessa sekä Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella. Hankkeiden nimistä huomaa, että käsitellyt viitekehykset ovat mittavia – maailman ja sen lopun kokoisia.

Vertaisarvioidussa tietoteoksessa laajaa kokonaisuutta rajaavat sekä keskittyminen viimeisen kolmen vuosikymmenen suomalaiseen kirjallisuuteen että ekokriittinen tutkimussuuntaus. Ekokritiikki pohtii eritoten sitä, millaisin tavoin kirjallisuus kuvaa ihmisen ja ympäristön vuorovaikutussuhteita. Kriittisyydessään se on yhteiskunnallista, nykyhetkeen kiinnittyvää ja eettisten tavoitteiden ohjaamaa.

Maailmanlopun aluissa käsitellään muun muassa Risto Isomäen, Emmi Itärannan ja Leena Lehtolaisen tuotantoa. Kaunokirjallinen aineisto koostuu 20 kirjasta, joista osaan poraudutaan perin syvälle.

Lahtisen analyysissä ehkäpä keskeisin käsitteellinen työkalu on myytti. Se merkitsee hänelle kertomusta tai uskomusta, jonka kautta ihmiset hahmottavat itsensä osaksi yhteisön ja maailmankaikkeuden järjestystä. Kulttuurintutkija huojentuu heti, sillä Lahtinen ei suhtaudu myytteihin valheina, virheellisenä tietona tai silkkana tyhmyytenä: hän korostaa niiden yhteisöllisiä hyötyjä ja painottaa niiden tärkeyttä ekokriittisen tutkimuksen kohteina.

Kirjallisuudentutkimuksessa käsitellyt teokset ja kirjailijat vain harvoin luovat myyttejä, vaan pikemminkin kierrättävät ja uusintavat niitä. Siksi Lahtinenkin rakentaa kirjansa tiettyjen pitkäikäisiksi hahmottuvien ja alati käyttökelpoisten myyttien ympärille.

Kirjassa esitellään neljä kaavaa, joita nykykirjailijat hyödyntävät ilmastonmuutosta kuvatessaan: myytti Eedenin puutarhasta, Ilmestyskirjaan pohjaava apokalypsi, Baabelin tornin varoittava tarina ja ”riemuvuoden” idea. Viimeksi mainittu kertoo toivosta, muutosvoimasta ja oikeudenmukaisuuden tavoittelusta ilmastokriisin torjunnassa, ja se on negatiivisia merkityksiä kantavan apokalypsin kääntöpuoli.

Oleellista on, ettei Maailmanlopun alkuja typistä myyttejä vain kaunokirjallisuuden polttoaineeksi, vaan kirjasta käy hyvin ilmi niiden kulttuurinen vaikutus ja osuus historian tulkinnassa. Pohtiessaan maailmanlopputarinoiden suosiota ja ”tarkoitusta” Lahtinen korostaa, ettei kyse ole vain yksilöpsykologisesti esimerkiksi kuolemanpelon käsittelystä.

Myöhäismodernissa ajassa apokalyptiset kertomukset kukoistavat, koska ne ovat reaktioita lukemattomiin katastrofeihin, joita kohtaamme vähintäänkin median välityksellä. Myytit rakentuvat kokemuksista tai tunteista. Ennen kaikkea niitä lukemalla oppii paljon siitä, kuinka yhteisöt mallintavat tulevaisuuttaan.

Rajaus suomalaisen nykykirjallisuuden ekokriittiseen käsittelyyn ei estä Lahtista rönsyilemästä raikkaasti useiden vähemmän kaunokirjallisten ilmiöiden pariin. Näitä ovat muun muassa suomalaisen luonnonsuojeluaatteen historia sekä Tšernobylin onnettomuuden vertautuminen Titanicin uppoamiseen. Myyttien saralla sanottavaa löytyy esimerkiksi sielunsa myyvästä tiedemies Faustista ja kreikkalaisen mytologian Prometheuksesta, eli hahmoista, jotka kuvaavat eri tavoin ihmisen kehitysuskon ja tiedonjanon seurauksia.

Moninaisuus näkyy teoriapuolellakin. Kirjailija esittelee niin sosiologi Ulrich Beckin ajatuksia globaalista ja myöhäismodernista riskiyhteiskunnasta kuin filosofi Timothy Mortonin tulkintoja antroposeenista, ajanjaksosta, jolloin ihmiskunnasta on väitetysti tullut merkittävin ekosysteemiä muuttava voima.

Mainittakoon sekin, että kuuden sivun sisällä Lahtinen liittää yhteen Leena Krohnin tuotannon, Frankenstein-myytin ja filosofi Bruno Latourin tulkinnan siitä, Dolly-lampaan synnyttämän kloonauskeskustelun sekä ChatGPT:n kaltaisten tekoälyjen eettiset ongelmat – eikä kokonaisuus vaikuta lainkaan sekavalta.

Osa teoksen moniäänisyyttä ovat vierailevat kirjoittajat. Päälukujen lopuista löytyy yhteensä seitsemän puheenvuoroa. Kirjallisuudentutkija Sari Kivistö esimerkiksi yhdistää kreikkalaisen myytin ”titaanien taistelusta” modernin ihmisen teknologiasuhteeseen. 1990-luvulla kettutytöksi leimattu tietokirjailija Mia Takula taas kirjoittaa räiskyvästi ja kokemuksiinsa pohjautuen siitä, millainen vino medialogiikka on ohjannut eläinoikeuksista keskustelua. Yksi kirjallisuusanalyysin kohteista, Risto Isomäki, on myös saanut oman lukunsa. Siinä hän kertoo urastaan kirjailija-aktivistina. Puheenvuoroissa on sopivasti vaihtelua eri alojen asiantuntijoiden välillä.

Vaikka kyseessä siis on kirjallisuudentutkijan kirjoittama kirjallisuuden tutkimus, se kurottaa vaivatta analysoitujen romaanien ja ekokriittisen suuntauksen piirin ulkopuolelle. Tämän takia myös me vähemmän alaa tuntevat löydämme siitä sanottavaa ja pohdittavaa.

Käsitellyistä kirjoista ei tarvitse olla edes erityisen kiinnostunut. Ne toimivat joka tapauksessa tehokkaina ponnistuslautoina tutkimusmatkoille, jotka kohdistuvat niin ekologisen ajattelun historiaan kuin yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Maailmanlopun alkuja soljuu yhdestä lyhyestä luvusta toiseen miellyttävällä tavalla, mikäli se aihe huomioiden on mahdollista. Ekologiset huolet ja niiden fiktiiviset käsittelytavat hallitsevat, mutta muidenkin uhkien esittely rakentaa tehokkaasti kuvaa riskialttiista nykyhetkestä.

Välillä käy mielessä, käyttääkö Lahtinen maailmanlopun käsitettä liiankin löyhästi kuvaamistaan ilmiöistä: radikaalin eläinsuojelun kuvaukset suomalaisissa ekodekkareissa näyttäytyvät paikkakuntakohtaisina mysteereinä eivätkä järin suurina olemassaolon uhkina.

Toisaalta eläinoikeusaktivismin kaltaisen toiminnan käsittely fiktiossa paljastaa jotain siitä, miten eksistentiaalisiin vaaroihin reagoidaan. Ja onhan ”kaiken yhdistyminen kaikkeen” toki eräs ilmastonmuutoksen perimmäisistä ominaisuuksista: globaalin ja paikallisen välinen riskialtis suhde korostuu lukuisten pienempien kriisien kasautuessa ja kiihdyttäessä toisiaan.

Lopuksi tuon esiin kriittisenkin huomion. Lahtinen käsittelee lyhyesti niin kutsuttua Y2K-ilmiötä eli 1990-luvun lopulla yleistynyttä ajatusta siitä, että tietotekniset järjestelmät sekoavat vuosituhannen vaihtuessa. Esiteltyään monia tapoja, joilla instituutiot ja yhteiskunnat tuolloin valmistautuivat katastrofiin, hän toteaa: ”Nämä huolet kuitenkin osoittautuivat turhiksi.” Mutta vaikka Y2K:n apokalyptiset ulottuvuudet olivat liioiteltuja, kyse ei ollut turhasta huolesta.

Huomattavilta Y2K-ongelmilta vältyttiin juuri siksi, että uhka otettiin tosissaan ja järjestelmäpäivityksiin käytettiin merkittävästi aikaa ja resursseja. Tämän olisi voinut todeta korostettaessa aiheellisesti tarvetta ennaltaehkäistä tulevia jättikriisejä järjestelmätasolla. Apokalyptisissa myyteissä voi piillä toiminnalle oleellinen ydin.

Maailmanlopun alkuja on inspiroiva katsaus moniin sellaisiin moderneihin ilmiöihin ja kehityskulkuihin, jotka tuottavat vakavia häiriöitä ja murtumia ekosysteemiin. Kartoittaessaan tälle hetkelle keskeisiä myyttejä kirja on ajankohtainen, vaikka näin sanominen onkin hieman kliseistä – ja vaikka ajankohtaisuus on jopa sisäänkirjoitettua apokalyptiseen ajatteluun, joka povaa aina lähestyvää murrosta.

Teoksen alaotsikossa mainitaan syystä ”ympäristöhistoria suomalaisessa nykykirjallisuudessa”, mutta toivon, ettei rajaus karkota kirjallisuusanalyysiä kaihtavia lukijoita. Kirja kuvaa pitkäikäisiä, todellisuuttamme jäsentäviä ajatusmalleja käytännön tasolla. Näitä malleja, myyttejä, löytyy kulttuurissamme kaikkialta, muun muassa mediasta ja tieteestä. Tämäkin käy Lahtisen teoksesta hyvin ilmi.

• 

Lue myös:

Hiilemme maalla, merellä ja ilmassa – arviossa Kertomus maasta

Ilman radikaalia maailmankuvan muutosta ekologinen kriisi jää ratkaisematta – arviossa Erityisin eläin

Satanismipaniikki ennen ja nyt, täällä ja muualla – arviossa Paholaisen perilliset