Image

Avaan käsikirjoituksen. Se on huolellisesti otsikoitu, kappaleet ovat miellyttävän mittaisia, teksti etenee loogisesti. Luen ensimmäisen kappaleen. Sitten toisen. Kolmannessa alan miettiä, mitä kirjoittaja oikeastaan yrittää sanoa.

Luen ja luen, mutta en löydä vastausta.

Kuudesta uudesta käsikirjoituksesta kolmessa muussa on enemmän tai vähemmän sama ongelma. Tätä tapahtuu nykyään usein. Ei ehkä joka viikko, mutta kuitenkin niin usein, etten ole enää yllättynyt. Alan epäillä, että kaksi jäljelle jäänyttä käsikirjoitusta on samanlaisia, vaikka niissä voi olla kyse vain kirjoittajien kokemattomuudesta tai tavasta kirjoittaa.

Tiedejulkaisun toimitussihteerin työhön on aina kuulunut jonkinasteinen laadunvalvonta, vaikka varsinaisen vertaisarvioinnin tekevätkin muut. Jotain on kuitenkin muuttunut. Työtehtävät ovat periaatteessa pysyneet samoina, mutta työmäärä on lisääntynyt. Tekoäly on tullut mukaan kirjoittamisen prosessiin, ja se näkyy toimituksen työpöydällä.

On todella vaikea sanoa, kuinka moni saapuvista käsikirjoituksista on tehty kokonaan tai osittain tekoälyn avulla. Tekoälyn käyttö ei yleensä näy päällepäin, ja joskus se on varsin taitavasti piilotettua. Teksti voi olla rakenteeltaan täysin kunnossa – looginen, selkeä ja vetävästi otsikoitu – mutta tarkempi syyni alkaa herättää epäilyksiä.

Teksti etenee mutta ei silti mene minnekään. Sanat näyttävät päteviltä ja muodostavat oikeita lauseita ja edelleen virkkeitä, mutta sisällöltään ne ovat tyhjiä – ne sopivat aiheeseen, mutta eivät kuitenkaan sano siitä mitään. Onkohan kirjoittaja vain kuvitellut muita tekstejä luettuaan, että näin näitä juttuja tulee kirjoittaa?

Joskus sama ajatus toistuu kolmessa eri kohdassa hieman eri sanoin, ikään kuin vahvistuksen vahvistuksena. Vertauskuvat ovat ontuvia, mutta en tiedä, johtuuko se kirjoittajan sanavarastosta. Vähän omituiselta tuntuvat rakenteet esiintyvät tekstissä useamman kerran. Olisiko tämä kuitenkin vain kirjoittajan maneeri?

Sisimmässäni tiedän, mistä on kyse. Korvissani soi: tekoäly tekoäly tekoäly.

Käsikirjoitusten käsittely on muuttunut. Se on entistä hitaampaa ja epävarmempaa. Huonon tekstin tunnistaa nopeasti, ja siitä voi riemuita, sillä sen on melko varmasti tehnyt ihminen. Korjausehdotuksia ja ratkaisuja on nopea antaa, sillä tekstin ongelmat ovat konkreettisia. Näennäisesti hyvän tekstin läpikäyminen sen sijaan imee voimat, sillä tarttumapintaa ei ole.

En ole plagiaatinmetsästäjä, enkä haluaisi ollakaan. Mutta käytännössä olen sitä kuitenkin, sillä teen nykyään asioita, joita en ennen tehnyt: luen vielä tarkemmin, kysyn enemmän, epäilen enemmän. Käytämme plagiaatintunnistusohjelmaa, mutta se ei auta. Se on tehty tunnistamaan kopioitu teksti, mutta sen tekoälytunnistusominaisuudet eivät ole mitenkään luotettavia.

Yhä useammin joudun pyytämään kirjoittajilta selvityksiä tekoälyn käytöstä. Minun on toisinaan vaikea perustella, miksi haluan selvityksen, koska kyse on vain kokemuksen tuomasta tunteesta. Jotkut vastaukset ovat kiukkuisia, jotkut välinpitämättömiä, onneksi jotkut myös selvästi häpeän värittämiä. Joiltain jää vastaus kokonaan saamatta.

Jokainen ylimääräinen tunti tahmean, tekoälyllä kuorrutetun käsikirjoituksen parissa on tunti pois muualta. Jonossa roikkuu edelleen ne kaksi käsikirjoitusta, joita en jaksanut vielä lukea, sillä tekoäly työllistää niin valtavasti. Käsittelyajat venyvät, ja pahoittelut viestinnässä alkavat olla ennemminkin sääntö kuin poikkeus.

Julkaisumaailmassa aika on arvokasta. Kirjoittaja odottaa, ties vaikka väitöskirja ei etene ilman positiivista julkaisupäätöstä. Artikkeli saattaa olla äärimmäisen ajankohtainen ja aikasidonnainen. Toimitus- ja vertaisarviointiprosessi on jo muutenkin hidas. Taas luen netissä keskusteluita, miten siinä ja tuossa lehdessä käsittelyajat ovat liian pitkiä, ei sinne kannata tarjota tekstejä.

En ole sitä mieltä, että tekoälyn käyttö kirjoittamisen apuna pitäisi kieltää. En ole varma, olisiko se edes mahdollista. Mutta joitain asioita voisi tehdä toisin.

Kansainväliset tiedelehdet ovat jo antaneet melko yksityiskohtaisia ohjeita tekoälyn käyttöön käsikirjoituksissa. Oman selvitykseni perusteella Suomessa tässä ollaan vielä melko alkutekijöissään. Suomessa myös julkaistaan paljon ammatillisissa julkaisukanavissa, joissa vastaaville ohjeille ei ole välttämättä edes nähty tarvetta.

Vastuulliseen tieteeseen kuitenkin kuuluu läpinäkyvyys, eikä tekoälyn raportoinnin pitäisi olla ylitsepääsemätöntä kenellekään. Jos kirjoittaja on käyttänyt tekoälyä, hänen on kerrottava siitä. Ei siksi, että tekoälyn käytön perusteella käsikirjoitus automaattisesti hylättäisiin, vaan siksi, että se antaisi toimitukselle suuntaviivoja, mihin käyttää työaikaa.

Tiedejulkaisemisessa edellytetään, että menetelmät on kuvattu ja aineisto kerätty tutkimuseettisten periaatteiden mukaisesti ja mahdollisimman läpinäkyvästi. Kirjoitusprosessin ei tulisi kuulua tämän periaatteen ulkopuolelle.

Ja jos tarkistustyö lisääntyy, siihen tarvitaan aikaa. Suomen kaltaisessa maassa, jossa tiedelehdet pyörivät vahvasti vapaaehtoisten tai osa-aikatyöläisten varassa, tämä tarkoittaa sitä, että käsittely viivästyy ja jono kasvaa.

Lukemani käsikirjoitus palaa kirjoittajalle. Pyydän lisäselvitystä muutamaan kohtaan. Toivon, että kirjoittaja ymmärtää huoleni tekoälyn käytöstä ja suhtautuu pyyntöihini suopeasti.

Ensi viikolla tulee taas uusia käsikirjoituksia. Tekoäly paistaa niistäkin läpi. Työ jatkuu.

Tekstissä kuvattu tilanne on dramatisoitu, mutta se voi olla todellisuutta melko piankin. Tekoälyn vastuullisen käytön on ulotuttava tiedejulkaisemisen joka sopukkaan nyt.

•

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.

•

Lue myös:

Generatiivinen tekoäly haastaa tiedejulkaisemisen luotettavuuden

Tutkija, julkaise vähemmän! Kertakäyttötieteen riskit ja ongelmat

Voiko tekoäly ajatella tai ymmärtää? Näkökulmia tekoälyn ja ihmisen suhteeseen