Image

Professori Antti-Ville Villén kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 1/2025, kuinka etnomusikologia tuli Suomeen 1970-luvulla. Silloin Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselle perustettiin assistentin toimi, ja Suomen etnomusikologinen seura perustettiin. Seuran perustajat olivat pääasiassa alan opiskelijoita.

Etnomusikologian ala vakiintui ja maahan syntyi etnomusikologian professuureja, mutta nykyisin kehitys on kääntynyt toiseen suuntaan. Eläkkeelle siirtyneiden professorien tilalle ei ole nimitetty uusia, eikä Suomessa tällä hetkellä ole yhtään etnomusikologian professorin virkaa. Villén ennustaa alan sammuvan Suomessa kokonaan. Mutta voiko tieteenhaara noin vain sammua? Vaikka yliopistoilla onkin säästövelvoitteita, voidaanko jokin aine lopettaa samalla kertaa kaikkialta?

Etnomusikologia on vanhempi kuin sen mukaan nimetty tieteellinen seura. Nykyisen etnomusikologian edeltäjä oli vertaileva musiikkitiede, joka sai alkunsa 1900-luvun alussa. Sen syntyyn vaikutti kaksi seikkaa. Eurooppalaisissa maissa tunnettiin silloin tarvetta perehtyä muun maailman kieliin, kulttuuriin ja tapoihin. Vaikka taustalla oli kolonialistinen pyrkimys koota tietoa hallinnon ja kaupan tarpeisiin, se synnytti myös vakavaa tutkimusta.

Samaan aikaan markkinoille ilmestyi uusi keksintö: Edisonin fonografi. Se tarjosi mahdollisuuden tallentaa vieraita kieliä ja musiikkityylejä tarkkuudella, johon kynä ja paperi eivät riittäneet. Näin syntyivät ensimmäiset etnomusikologiset arkistot, Itävallan tiedeakatemian Phonogrammarchiv ja sen seuraaja Berliinissä. Suomessakin äänitettiin muutama vahalieriö kieli- ja musiikkinäytteitä, mutta jostakin syystä tutkijat kokivat laitteen tarpeettomaksi, eikä toimintaa jatkettu.

Adolf Hitler karkotti vertailevan musiikkitieteen tärkeimmät edustajat Suur-Saksasta. Alan uusi tuleminen tapahtui Yhdysvalloissa, jossa Society for Ethnomusicology perustettiin vuonna 1955. Nauhurit tarjosivat entistä paremmat mahdollisuudet aineiston keruuseen, mutta samalla mentiin askel pitemmälle. Tutkijoiden edellytettiin oppivan esittämään tutkimaansa musiikkia syntyperäisten opettajien johdolla, ja tuloksena oli kulttuurien vuorovaikutus. Musiikkia alettiin tutkia osana kulttuuria.

Julkaisujen ja tutkijavierailuiden avulla uusi ala levisi myös Eurooppaan, mitä auttoi kasvanut kiinnostus vieraisiin kulttuureihin. Vergleichende Musikwissenschaft ei ollut juurtunut Suomeen, mutta nyt monissa eurooppalaisissa yliopistoissa avattiin ovet etnomusikologialle. 

Kuten kaikilla tieteenaloilla, etnomusikologiassa on omat suuntauksensa. Jotkut painottavat musiikkia ja toiset sen luonutta kulttuuria. Perusideana oli, että on tutkittava kaikkea musiikkia, mutta rinnalle hiipi ajatus, että pitäisi sittenkin keskittyä ”aitoon” perinteeseen – uusi, kaupallinen populaarimusiikki oli pilalla, eikä siihen pitäisi haaskata resursseja.

Populaarimusiikki oli kuitenkin kaikkien ulottuvilla, ja kun rock itse oli ilmoittautunut intellektuellien leiriin, nuoren polven musiikkitieteilijät alkoivat kiinnostua siitä. Populaarimusiikin tutkimus eriytyi, ja International Association for the Study of Popular Music perustettiin vuonna 1981. Tällä vuosituhannella se on monissa maissa saanut omia oppituolejaan.

Vertailevan musiikkitieteen oivallus oli, että tutkimuksen keskeisiä lähteitä olivat äänitteet, ei paperille kirjoitettu musiikki. Aluksi ajateltiin kuitenkin, että tutkijoiden pitäisi itse tallentaa tutkimansa musiikki, koska kaupallisesti julkaistu musiikki oli kontaminoitunut. Harvassa maassa oli aikaisemmin kerätty äänilevyjä samalla tavoin kuin kirjoja. Käännekohdaksi muodostui Yhdysvaltain kongressin kirjaston vuonna 1976 järjestämä konferenssi Ethnic records in America, jossa kävi ilmi, miten paljon perinnemusiikkia amerikkalaiset levy-yhtiöt olivat 1890-luvulta lähtien julkaisseet kaupallisesti.

Samoihin aikoihin kirjastot monissa maissa ryhtyivät tallentamaan äänilevytuotantoa. Suomessa vapaakappalelaki uudistettiin vuonna 1980 koskemaan äänilevyjä, ja tuloksena on jo ollut monta äänilevyteollisuuden historiaan ja levytettyyn musiikkiin perustunutta väitöskirjaa.

Yhdysvalloissa verkossa toimiva Discography of American Historical Recordings tarjoaa jo kuultavaksi yli satatuhatta historiallista äänitettä. Euroopassa äänitteiden julkaiseminen verkossa on toistaiseksi jäänyt kaupallisille toimijoille, jolloin pääpaino on uudella, kysytyllä aineistolla.

Käytännöllisesti katsoen kaikki suomalaiset äänilevyt vuodesta 1901 alkaen löytyvät kuitenkin Finna-hakemistosta ja ovat kuultavissa Kansalliskirjaston palvelupisteissä tärkeimmissä yliopistokaupungeissa. Aineiston määrä laajentuu edelleen, kun Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kautta saadaan lähiaikoina tutkijoiden käyttöön Yleisradion musiikkiäänitteet.

Äänitteiden merkityksen kasvaessa etnomusikologian menetelmät ovat tulleet myös länsimaisen taidemusiikin tutkimukseen. Sibelius-Akatemiaan perustettiin 1982 esittävän säveltaiteen professuuri. Jaso Sasakin vuonna 2012 ilmestynyt väitöskirja Viulunsoiton kulta-aika on hyvä esimerkki siitä, miten tutkimuksen näkökulma on muuttunut.

Sasakin työn lähtökohtana olivat Eugène Ysaÿen (1858–1931) levytykset. Tutkija opetteli soittamaan teokset 1900-luvun alun tyyliin, joka poikkesi huomattavasti nykyisestä. Lopuksi hän julkaisi esityksistään levyn, joka oli tehty aikakauden tekniikalla. Tuotantoprosessista tuli myös tutkimuksen kohde. Metodisesti tämä on puhdasta etnomusikologiaa. 

Antti-Ville Villén on Sibelius-Akatemian kulttuurisen musiikintutkimuksen professori, ja alan opetus keskittyy sen Seinäjoen yksikköön. Sibelius-Akatemian verkkosivuilla kerrotaan, että opetusohjelman ytimessä on ”pyrkimys ymmärtää musiikki- ja kulttuurialan moniulotteisuutta sekä sen yhteiskunnallisia ja ekologisia vuorovaikutussuhteita”. Juuri näin Society for Ethnomusicologyn perustajat esittelivät tieteenalan tavoitteita jo 1960-luvulla. Nykyään seuralla on kansainvälisesti 1800 jäsentä, ja vuonna 2025 Atlantassa järjestetyssä vuosikokouksessa oli lähes tuhat osanottajaa. Seuran julkaisu Ethnomusicology osoittaa, miten monipuolisesti alan edustajat lähestyvät musiikkia. 

Toisin kuin etnomusikologia, ”kulttuurinen musiikintutkimus” ei ole yleisesti tunnettu tieteenala. Tällä otsikolla on ilmestynyt muutamia kirjoja, mutta alalla ei ole kansainvälistä järjestöä tai aikakausijulkaisua. Näyttää siltä, että Villén on halunnut keksiä etnomusikologian uudestaan ja antanut sille uuden, suomenkielisen nimen. Ehkä tämä on nykysuomessa psykologisesti järkevää. Matematiikkaakin voidaan kutsua laskuopiksi. 

Kulttuurisen musiikintutkimuksen yksikön ohjelmassa ei ole mainintaa ääniarkistojen merkityksestä tutkimukselle, vaikka Suomessa suurin osa musiikista luodaan ja kuunnellaan äänitteiden välityksellä. Ehkä tämä johtuu siitä, että oppituoli on sijoitettu Suomessa ainoaan yliopistokaupunkiin, jossa ei ole käytettävissä maan suurimpia musiikkiarkistoja, Kansalliskirjaston ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin palvelupisteitä. Toivottavasti kyseessä ei ole tiedepoliittinen kannanotto vaan pelkkä vahinko. 

On ehkä samantekevää, tutkitaanko musiikkia musiikkitieteen, kulttuurisen musiikintutkimuksen tai etnomusikologian otsikon alla. Suomessa on myös väitelty musiikkiin liittyvistä aiheista sosiologian, kulttuurihistorian ja viestinnän aloilta. Tärkeämpää olisi arvioida, miten musiikin tutkimukseen ja arkistointiin osoitetut niukat resurssit käytetään järkevällä tavalla ja miten niistä saadaan parhaat tulokset. Uusi nimi ei myöskään poista tarvetta ylläpitää yhteyksiä etnomusikologian vakiintuneisiin kansainvälisiin organisaatioihin ja tutkimuslaitoksiin. 

Etnomusikologeista voisi olla hyötyä, jos esimerkiksi halutaan tietää, miten monissa maissa pohdittu lasten somekielto vaikuttaa musiikin harrastamiseen – somestahan on tullut lasten ja nuorten keskeinen musiikin lähde. Tähän tarvittaisiin tutkijoita, jotka ymmärtävät musiikin ja teknisen kulttuurin vuorovaikutussuhteita. 

• 

Lue myös: 

Kuinka etnomusikologia (epä)onnistui Suomessa 

Moni kokee olevansa epämusikaalinen, vaikka syytä ei olisi – Synnymme kaikki musikaalisina olentoina 

Pelkkä itsetutkiskelu ei ole taiteellista tutkimusta