Suomen autonomian ajan lopulla ja itsenäistymistä edeltävänä aikana tehtiin ratkaisuja, jotka muokkasivat koko kansakunnan tulevaisuutta. Ajatus Suomesta ”kieliyhteisönä” ja ”kulttuuriyhteisönä” oli yhtä aikaa poliittinen ja esteettinen projekti.

Kansakunta tarvitsi oman kielen, omat taiteensa ja omat instituutionsa, jotta se olisi muutakin kuin hallinnollinen yksikkö suuremman imperiumin sisällä. Tähän liittyi ajatus suomesta myös tieteen kielenä: sellaisena, jolla ei ainoastaan tehdä ja kirjoiteta tutkimusta, vaan jolla voidaan opettaa lapsia ja nuoria koulussa koko todellisuuden kirjosta luonnontieteistä filosofiaan ja taidehistoriasta kansantalouteen (Anderson 1991; Klinge 1980).

Elias Lönnrot, J. V. Snellman, Aleksis Kivi, Minna Canth, Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Jean Sibelius ja muut aikansa taiteilijat ja oppineet loivat suomalaisen kielen, kirjallisuuden, taiteen ja musiikin kaanonia. Näin tehdessään he eivät kuitenkaan vain ”kuvanneet” Suomea, vaan rakensivat sitä.

Myöhemmin samaa työtä jatkoivat arkkitehdit ja insinöörit entisestä Teknillisestä korkeakoulusta sekä taloustieteilijät ja yritysjohtajat Helsingin kauppakorkeakoulusta. He muotoilivat suomalaisen modernin talouden, teollisuuden ja rakennetun ympäristön kieltä. Samalla taide ja muotoilu liitettiin osaksi kansakunnan perustaa: sivistyksen, omanarvontunnon ja mielikuvituksen lähteiksi (Hobsbawm 1992).

Taustalla oli ymmärrys siitä, että kulttuuri, kieli ja tiede eivät ole erillisiä saarekkeita. Ne muodostavat yhdessä rakenteen, jonka varaan pienen kansakunnan identiteetti ja toimijuus rakentuvat. Ilman omia vahvoja instituutioita – yliopistoja, taideoppilaitoksia ja kulttuurielämän keskuksia – Suomi olisi jäänyt pitkälti muiden tuottamien merkitysjärjestelmien varaan.

On tärkeää nähdä, että tämä kertomus ei ole yksikielinen eikä yksikulttuurinen. Suomen moderni identiteetti on alusta asti rakentunut kahden kansalliskielen ja useiden vähemmistökielten varaan. Ruotsinkielinen kirjailija ja kasvattaja Zacharias Topelius on yksi esimerkki siitä, ettei suomalaisuutta ole koskaan rakennettu vain suomen kielen varaan. Myös saamen kielet ja muut vähemmistökielet ovat osa suomalaisen todellisuuden monimuotoista kerrostumaa, vaikka ne on usein sivuutettu valtakertomuksissa (McRae 1999).

Nykytilanne on toki erilainen kuin 1800-luvulla, mutta peruskysymys muistuttaa monin tavoin menneitä murroskausia: millä keinoilla pieni, monikielinen, elämäntavoiltaan monimuotoinen, globaaliin talouteen kytkeytynyt maa voi säilyttää omalakisen, elinvoimaisen sivistysperinteen ilman, että se sulkeutuu ja kapeutuu? Pelkkä symbolinen puhe ei riitä; tarvitaan myös rakenteellisia ratkaisuja.

Nykyinen kansainvälinen tilanne murentaa monia niitä taustaoletuksia, joiden varaan suomalainen sivistysjärjestelmä toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin. Pitkään saatoimme luottaa siihen, että kansainvälinen järjestelmä perustuu sopimuksiin, ennakoitavuuteen ja sääntöihin. Viime vuosien kriisit ovat tehneet näkyväksi, että valtapolitiikan logiikka ei ole kadonnut vaan muuttanut muotoaan.

Samaan aikaan demokraattiset instituutiot ovat monissa maissa poikkeuksellisen paineen alla. Nadia Urbinati ja monet muut demokratian tutkijat ovat kuvanneet kehitystä, jossa populismi, informaatiovaikuttaminen, polarisaatio ja sosiaalisen median toimintalogiikka rapauttavat demokraattisen keskustelun edellytyksiä (Urbinati 2014). Myöskään Suomessa luottamus instituutioihin ja yhteiseen julkiseen keskusteluun ei ole itsestäänselvyys.

Demokratia ei elä vain perustuslaissa ja vaalijärjestelmässä, vaan myös niissä kulttuurisissa ja sivistyksellisissä rakenteissa, jotka mahdollistavat toisen asemaan asettumisen, yhteisen kielen etsimisen ja ristiriitojen käsittelyn ilman väkivaltaa. Taide ja tiede ovat keskeinen osa tätä demokraattista infrastruktuuria (Nussbaum 2010). Ne ylläpitävät kykyä kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, asettua toisen asemaan ja tarkastella oman yhteiskunnan itsestäänselvyyksiä ulkopuolisen katseen kautta.

Suomen sivistysjärjestelmä ja hyvinvointiyhteiskunta ovat syntyneet osana pohjoismaista kehityskulkua. Pohjoismainen malli perustuu laajaan luottamukseen, suhteellisen tasa-arvoiseen yhteiskuntarakenteeseen ja vahvoihin julkisiin instituutioihin. Tieteellä ja taiteella on ollut tässä mallissa keskeinen rooli: ne ovat tarjonneet sekä kriittisen peilin että jaetut symbolit, joiden avulla yhteiskuntaa on rakennettu ja uudistettu (Rosanvallon 2011). Ilman tällaista sivistys- ja kulttuuriperustaa myös hyvinvointiyhteiskunnan kyky uudistua alkaa heikentyä.

Aalto-yliopisto, joka aloitti toimintansa vuonna 2010, kytkee Suomen osaksi pohjoismaista, eurooppalaista ja globaalia tiedeyhteisöä tavalla, joka on merkittävä sekä tutkimuksen ja koulutuksen että talouden ja innovaatiotoiminnan kannalta. Säätiöyliopistona sen itsehallinto on vahvempi kuin julkisoikeudellisten yliopistojen, ja sen tehtävänä on yhdistää tekniikka, talous ja taide. Tästä lähtökohdasta käsin Aalto on rakentanut monialaisia oppimis- ja tutkimusympäristöjä, joissa insinöörit, taiteilijat ja taloustieteilijät etsivät yhdessä uusia tapoja ymmärtää ja muokata yhteiskuntaa (Välimaa 2012; Salminen ym. 2024).

Taideyliopiston liittäminen Aaltoon ei merkitsisi sen tehtävän sulauttamista teknologian tai talouden logiikkaan. Päinvastoin se loisi vahvemman kehyksen taiteen autonomialle pohjoismaisessa mielessä: vapaus taiteeseen ja tieteeseen yhdistyisi vastuuseen yhteiskunnasta. Säätiömuoto ja laajempi resurssipohja tarjoava suojaa lyhytnäköisiltä rahoitusleikkauksilta ja nopeasti vaihtuvilta poliittisilta painotuksilta, jotka ovat viime vuosina koskettaneet erityisesti taiteen ja humanististen alojen rahoitusta.

Aallon monialaisuus avaa lisäksi mahdollisuuksia taiteen ja muiden tieteenalojen yhteistyöhön. Ilmastokriisi, kaupungistuminen, digitalisaation murros ja demokratian haasteet eivät ratkea vain teknisinä kysymyksinä, vaan edellyttävät kykyä kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia. Tätä kykyä kehitetään usein juuri taiteen, muotoilun, yhteiskunnallisen tutkimuksen ja teknologian rajapinnoilla.

Aalto-yliopisto koostuu nykyisin kuudesta korkeakoulusta: Insinööritieteiden korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu, Kemian tekniikan korkeakoulu, Perustieteiden korkeakoulu, Sähkötekniikan korkeakoulu ja Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Yksi mahdollinen malli olisi, että näiden rinnalle perustettaisiin uusi Taiteen korkeakoulu. Nykyinen Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu muuttuisi Arkkitehtuurin ja muotoilun korkeakouluksi. Osia nykyisestä Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta – esimerkiksi elokuvakoulutus – olisi tällöin luontevaa siirtää uuteen Taiteen korkeakouluun, jossa voisi olla esimerkiksi kolme laitosta: Sibelius-Akatemia, Kuvataideakatemia ja Teatteri- ja elokuva-akatemia.

Tällainen ratkaisu ei tietenkään poistaisi kaikkia jännitteitä. Se herättäisi todennäköisesti kysymyksiä taiteen autonomiasta, hallinnon rakenteista, rahoituksesta ja henkilöstön asemasta. Juuri siksi olisi tärkeää käsitellä asiaa avoimesti ja tuoda esiin sekä hyödyt että riskit.

Poliittisten päätöksentekijöiden on perusteltava ratkaisut kansalaisten edulla. Taideyliopiston liittäminen osaksi Aalto-yliopistoa voisi ensisilmäyksellä näyttää hallinnolliselta tai rakenteelliselta uudistukselta, mutta sen merkitys liittyisi laajemmin kansalliseen etuun, hyvinvointiyhteiskunnan kestävyyteen ja demokratian tulevaisuuteen.

Yksi näkökulma on kulttuurinen ja demokraattinen turvallisuus. Maalla, jolla ei ole vahvoja omia sivistysinstituutioita, on rajalliset mahdollisuudet tuottaa omia tulevaisuuskuvia. Tällöin korostuu muiden tuottamien mallien ja tarinoiden omaksuminen. Vahvat tiede- ja taideyliopistot luovat perustaa sille, että suomalaisesta yhteiskunnasta voidaan kertoa maailmalle myös silloin, kun julkinen keskustelu kaventuu kriisien myötä.

Toinen näkökulma liittyy talouteen ja innovaatioihin. Luovat alat, kulttuuriteollisuus ja taiteen ja teknologian rajapinnoilla syntyvät ratkaisut muodostavat kasvavan osan kansantalouksista. Suomalaisen musiikin, peliteollisuuden, elokuvan ja muotoilun esimerkit osoittavat, että taide ja talous eivät välttämättä ole vastakkaisia, vaan voivat tukea toisiaan. Taideyliopiston ja Aallon yhdistäminen voisi vahvistaa osaamisekosysteemiä, josta syntyy paitsi uusia yrityksiä, työpaikkoja, vientituotteita ja -palveluita – mutta myös uutta infrastruktuuria suomalaiselle, kulttuuriin perustuvalle, taloudelliselle toimijuudelle.

Kolmas näkökulma koskee yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta eli koheesiota. Monimuotoutuvassa, eriytyvässä yhteiskunnassa tarvitaan tiloja, joissa erilaiset ihmiset voivat kohdata jaetun tekemisen ja kokemisen kautta. Taiteella on tässä erityinen rooli: se voi ylittää kieli- ja kulttuurirajoja, purkaa vastakkainasetteluja ja tarjota mahdollisuuksia nähdä oma paikka osana laajempaa yhteisöä. Yksittäiset hankkeet tai määräaikaiset ohjelmat eivät kuitenkaan riitä, jos niiden taustalla ei ole pitkäjänteisesti toimivaa instituutiota.

Poliittisessa työssä suuri osa päätöksistä koskee lyhyen aikavälin tavoitteita ja hallituskausien mittaisia aikajänteitä. Taideyliopiston mahdollinen liittäminen Aalto-yliopistoon olisi toisenlainen: sen vaikutukset näkyisivät todennäköisesti vasta vuosikymmenten kuluttua. Vaikuttavuusarvioiden tekeminen tuskin onnistuu. Tästä huolimatta meillä tulisi olla rohkeutta uudistaa myös rakenteita.

Kun 1800-luvulla päätettiin vahvistaa suomen kielen asemaa ja luotiin puitteita suomalaisen taiteen ja tieteen nousulle, kukaan ei voinut ennustaa tarkasti, millaiseksi Suomi kehittyisi. Jälkikäteen katsottuna on kuitenkin ilmeistä, että näillä ratkaisuilla oli olennainen merkitys suomalaisen kansallisvaltion, pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja kulttuurisen omanarvontunnon synnyssä. Nykytilanne on monella tapaa erilainen, mutta kysymys siitä, millaisia instituutioita tarvitsemme tulevaisuuden sivistystä varten, on tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan.

Taideyliopiston liittäminen osaksi Aalto-yliopistoa ei olisi vain hallinnollinen järjestely, vaan poliittinen linjanveto siitä, millä tavoin Suomi haluaa ylläpitää ja uudistaa omaa tarinaansa monikielisenä, pohjoismaisena demokratiana.

•

Kirjoittaja on hyödyntänyt tekstin laatimisessa, erityisesti argumentin hiomisessa ja tekstinhuollossa, Aalto-yliopistossa käytössä olevia GPT 5.1 sekä OpenAI GPT-4.1 -sovelluksia. Hän vastaa kuitenkin tekstin sisällöstä ja virheettömyydestä.

•

Lue myös:

Kuinka etnomusikologia (epä)onnistui Suomessa

Pelkkä itsetutkiskelu ei ole taiteellista tutkimusta

Tieteen ja taiteen välinen yhteistyö kypsyy hitaasti

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!