Eläinten tutkiminen on yleistynyt ihmistieteissä erityisesti 2000-luvulla. Nykyään puhutaan yleisesti ihmistieteellisestä eläintutkimuksesta, jonka kohteena ovat eläimet sekä ihmisten ja eläinten väliset suhteet (englanniksi human-animal studies) (Shapiro 2020). Eläinten näkökulmien, kokemusten ja toiminnan nostaminen analyysin kohteeksi kertoo siitä, että eläinten kognitiivisia kykyjä, tunteita ja käyttäytymistä koskeva tieto on monipuolistunut ja muuttanut käsityksiämme eläimistä.

Ihmistieteellisessä eläintutkimuksessa on usein vahva posthumanistinen pohjavire, jolla viitataan ihmiskeskeisyyden jälkeiseen aikaan: Alan tutkimukselle tyypillisiä piirteitä ovat juuri ihmiskeskeisyyden kritiikki sekä eläinten ja ihmisten välille muodostuneiden hierarkioiden kyseenalaistaminen ja purkaminen (Latva ja Lähdesmäki 2020, 33–35).

Eläimellinen käänne näkyy myös historiantutkimuksessa. Eläimiin keskittynyt historiantutkimus, tutummin eläinhistoria, tarkastelee yhteiskunnallisia muutoksia esimerkiksi analysoimalla, miten erilaiset kehityskulut ovat vaikuttaneet eläinten elämään ja kokemuksiin. Siinä voidaan tarkastella myös sitä, miten eläimet itse ovat toimineet erilaisten aikojen ja paikkojen muovaamissa olosuhteissa.

Historiantutkimus on jo ennen eläinkäännettä tunnistanut eläinten roolin esimerkiksi ruuantuotannon osana, työvoimana ja viihteenä. Se on silti analysoinut ensisijaisesti ihmistoimijoita ja -toimintaa ja samalla tuottanut eläimistä usein yksioikoisiksi jääviä ja yleistäviä tulkintoja (Ritvo 2022, 404–405). Eläintutkimus on haastanut tätä alan ihmiskeskeistä tutkimusperinnettä ja erityisesti sitä, millaisina näemme menneisyyden tutkittavat eläimet.

Historiantutkimus tuottaa ja uusintaa käsityksiä eläimistä, joten ei ole yhdentekevää, miten eläimistä kirjoitetaan alalla tai miten eläintä kerrotaan. Myös historiantutkimuksen on siis osattava ottaa huomioon muuttuneet käsitykset eläimistä ja eläinten moninaisista kyvyistä ja ominaisuuksista. Historiantutkimus voi omalta osaltaan olla eläimiä tutkiva tieteenala, joka aktiivisesti edistää eläinten näkökulmien ja kokemusten tunnistamista sekä vaikuttaa siihen, miten ja minkälaista tietoa eläimistä tuotetaan.

Historiantutkimuksen vahvuudet soveltuvat erinomaisesti eläinten tutkimiseen. Niihin lukeutuu esimerkiksi kyky ymmärtää eläimiä menneisyyden erilaisissa konteksteissa. Olennaista ei kuitenkaan ole vain menneisyys, vaan historiantutkimus käsitetään myös tieteenalana, joka luo todellisuutta ja vaikuttaa tulevaisuuteen (Latva ja Lähdesmäki 2020, 20, 35–36; Vuolanto 2025).

Eläinhistorian vahvuus on myös osoittaa, miten maailma on rakentunut muiden kuin ihmisten toimesta tai missä määrin muilla eläimillä on ollut tilaa rakentaa maailmaa. Kyse on ihmisen vastuusta pyrkiä ymmärtämään oman toimintansa seurauksia ja vaikutuksia. Parhaimmillaan eläinhistoria syventää ymmärrystämme muista eläimistä ja auttaa meitä paremmin tiedostamaan ihmisen roolia siinä, millaiseksi muiden lajien yksilöiden elämä muovautuu.

Uusi eläimiä koskeva tieto auttaa historiantutkijaa esittämään entistä parempia kysymyksiä menneisyyden eläinten eletystä elämästä ja kokemusmaailmasta (Fudge 2017, 267–268). Se voi auttaa esimerkiksi ymmärtämään eläinten käyttäytymistä ja kehonkieltä tai arvioimaan, mikä on ollut eläimille tärkeää eri elinympäristöissä.

Ohjaavana periaatteena eläinhistoriassa on, että eläimiä on ymmärrettävä ensisijaisesti oman aikansa ja paikkansa kontekstissa. Jos nykytietoa projisoidaan menneisyyden eläimiin ilman riittävän kriittistä otetta, käsityksemme eläinten eletyn elämän historiallisuudesta kärsii – eläimistä tulee herkästi historiattomia olentoja, joiden maailmassa oleminen näyttäytyy vuosisadasta toiseen samankaltaisena (Benson 2011, 7). Tällöin esimerkiksi eläinten eletyn elämän ja yhteiskunnallisten kehityskulkujen välinen suhde jää helposti vaille tarpeellista huomiota.

Yksi eläinhistorian vahvuuksista on osoittaa, miten eri eläimet ovat kokeneet yhteiskunnallisia muutoksia ja rakenteita tai miten eläimet ovat vaikuttaneet yhteiskunnan toimintojen ja instituutioiden kehittymiseen. Yhteiskunta, kulttuuri ja erilaiset instituutiot ovat läsnä eläimille esimerkiksi eri ympäristöissä ja käytännöissä, joita eläimiin kohdistetaan (Nance 2013, 9–10; Schuurman ja Syrjämaa 2021, 183).

Analyysi siitä, millaista yhteiskunnassa on elää ja millaisia kokemuksia yhteiskunta tuottaa, on ulotettava eläimiin. Eläinhistoriassa katse onkin kääntynyt muun muassa tuotantoeläimiin, joiden elämiin ihmisten teot ratkaisevasti vaikuttavat. Itse olen tutkinut erityisesti sitä, miten kaupallistuminen ja maatalouden modernisaatio määrittivät sikojen elettyä todellisuutta 1900-luvun alun Suomessa.

Sioilla oli vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa niin sanotusti maankulkijan maine: sikojen pito oli pitkään perustunut omavaraisessa maataloudessa siihen, että siat hankkivat ravintonsa itsenäisesti ja kulkivat maatilan lähiympäristössä melko vapaasti ja omatoimisesti. Pihapiirissä oli usein pieni, puinen sikolätti, jota hyödynnettiin esimerkiksi silloin, kun siat haluttiin sulkea rajattuun tilaan lihotettavaksi tai emakkosian porsimisaika lähestyi.

Vuosisatojen taitteessa tällainen toiminta nähtiin vanhakantaisena tapana pitää sikoja, eikä sen katsottu soveltuvan kaupallisesti kannattavan sikatalouden tarpeisiin. Pyrkimykset kasvattaa kotimaista silavan ja sianlihan tuotantoa muuttivat sikojen elämää hyvin kokonaisvaltaisesti 1900-luvun alussa. Muutoksia tehtiin niin sikojen ruokintaan, jalostukseen, hoitotoimenpiteisiin kuin tiloihinkin. Uudet, oman aikansa modernit ja jyhkeät kivi- ja sementtisikalat symboloivat sikatalouden taloudellisen merkityksen kasvua.

Sikaloiden muovautuminen tuottavamman sikatalouden tarpeisiin oli prosessi, jonka vaiheista voi tulkita myös menneisyyden sikojen näkökulmia ja kokemuksia. Uusissa sementtisikaloissa tavoiteltiin kestävyyttä. Kaupallisessa tuotannossa sikoja kasvatettiin lukumääräisesti enemmän. Samalla sikalan olosuhteet muuttuivat sen rakenteille ja materiaaleille entistä kuluttavammiksi, sillä niitä alkoivat koetella nestepitoinen rehu, kuten hera ja kuorittu maito, sekä sianlanta, jota tuottivat kymmenet, paikoin sadat siat.

Sementtisikaloihin kohdistui 1920-luvulle tultaessa myös kritiikkiä, jossa korostuivat erityisesti kaksi asiaa: rakennukset olivat usein kalliita mutta harvoin sioille mieluisia (katso esimerkiksi Pihkala 1926, 41). Sikalarakentamisessa oli oleellisesti läsnä pohdinta siitä, millainen oli sialle hyvä elinympäristö ja millaisista olosuhteista siat pitivät.

Maatiaissikoja jalostanut ja kasvattanut Rurik Pihkala kirjoitti sementtisikaloiden huonoista olosuhteista vuonna 1926 ja totesi, että sen tyyppisissä sikaloissa ”on makuupaikka kylmä, kova ja lisäksi vaativat ne paljon kuivikkeita”. Jos vielä karsinaseinät olivat sementistä sekä korkeita ja pimeitä, saatoimme Pihkalan mukaan ”tuskin ajatella sioille epämieluisempaa olinpaikkaa”. (Pihkala 1926, 41.)

Sikalarakentamisen lisäksi sianhoidon käytännöt olivat muutoksessa. Sikojen ympärivuotinen sisäkasvatus sikalassa yleistyi, mikä herätti keskustelua ainaisen sikalassa oleskelun riskeistä sioille: ongelmallisina asioina nähtiin tilan ahtaus, liikunnan vähyys, auringonvalon puute ja se, ettei sioilla ollut mahdollisuutta maaperän tonkimiseen.

Pihkala esittikin, että sikojen tulisi voida sikalassa ”yhtä hyvin kuin kesällä, vapaassa luonnossa” (Pihkala 1926, 41). Hän osoitti, että sikojen ulkona oleskeluun liittyi positiivisia mielikuvia. Tätä sikojen kesäistä ”viihtymistä” eli tervettä ja tyytyväistä olemusta oli hankalampi saavuttaa oman aikansa moderneissa sikalatiloissa.

Sikojen käyttäytyminen, kehonkieli ja terveydentila olivat keino arvioida sitä, miten sikalarakennukset ja hoidon käytännöt ovat (epä)onnistuneet. Rakennusmateriaalien jyrsiminen, virtsan juominen, liikkumisvaikeudet, puutostaudit, aggressiivinen käyttäytyminen ja uusien sairauksien ilmaantuminen olivat kaikki tekijöitä, jotka liitettiin sioille epämieluisiin sikalatiloihin tai epäkohtiin sikojen hoidossa (Nikkilä 2024,110–128, 200–206). Sellaisenaan ne olivat myös eletyn todellisuuden jättämiä jälkiä, joista on mahdollista jäljittää sikojen kokemia asioita 1900-luvun alun Suomessa.

Esimerkiksi ravitsemukselliset puutteet olivat tavanomaisia. Etenkin sikalan rakenteiden jyrsiminen, virtsan juominen, anemia ja riisitauti olivat selviä merkkejä sikojen kokemista puutteista. Puutostiloista kärsivät siat olivat apaattisia ja laihtuneita, ja niiden yleinen kunto oli selvästi heikentynyt: siat raahasivat ”sairaina takapuoltaan”, tulivat koukkuselkäisiksi ja kärsivät moninaisista oireista aina hengitysvaikeuksista ruokahaluttomuuteen (I. K. 1936, 358; R. S. 1933, 154–155).

Kun tällaiset ongelmat yhdistettiin uusiin sikaloihin, ei ole yllättävää, että sikaloiden olosuhteisiin suhtauduttiin huolestuneesti. Kyse oli lopulta sekä tilojen että käytäntöjen yhteisvaikutuksesta: sikoja saatettiin ruokkia liian yksipuolisesti, eikä sikalassa sioilla ollut edellytyksiä tonkia maaperästä tarpeellisia kivennäisaineita, kuten rautaa. Sikojen sisähoito sikalassa herätti keskustelua siitä, missä määrin sikoja saattoi kasvattaa pelkästään sikalassa ja olivatko esimerkiksi ulkoilun tuomat hyödyt, kuten auringonvalo, luontainen ravinto ja liikunta, korvattavissa sikalatiloissa (katso Nikkilä 2025).

Toisaalta myös kylmyys ja kosteus olivat oikeita ongelmia. Pienet porsaat eivät selvinneet kylmissä sikaloissa, ja kosteus loi otolliset olosuhteet monille taudinaiheuttajille. Jos taustalla oli myös puutteellista ravitsemusta, sikojen kehoissa ja käyttäytymisessä alkoi pian näkyä puutteen ja sairauksien kokemukset.

Sikojen liikkumisvaikeuksia ei kuitenkaan aina yhdistetty puutostiloihin: myös jatkuva karsinassa oleskelu tuotti kankeasti liikkuvia sikoja. Etenkin siitossikojen liikkumisvaikeuksista oltiin huolissaan, sillä niiden riittävän hyvä fyysinen kunto mahdollisti esimerkiksi onnistuneet porsimiset. Ulkoilu säilytti asemansa etenkin siitossikojen hoidon muotona, sillä sen katsottiin merkittävästi edistävän emakoiden ja karjujen kokonaisvaltaista terveyttä.

Sikojen näkökulmasta keskustelu ulkoilun merkityksestä oli tärkeä, sillä modernisoituvassa ja kaupallistuvassa sikataloudessa kyse oli myös uudesta rajanvedosta sen suhteen, mikä oli ihmisen näkökulmasta kannattavaa sikojen hoitoa – juuri ulkoilun ja sisähoidon välisellä rajanvedolla oli erityisen paljon merkitystä sikojen eletyn elämän näkökulmasta.

Monet ulkotilat tarjosivat sioille luonnostaan enemmän mahdollisuuksia harjoittaa esimerkiksi tonkimista, mutta pinta-alaltaan isommissa tiloissa sikojen keskinäiselle kanssakäymiselle ja liikkumiselle oli myös tilaa. Erilaisten virikkeiden, kuten uusien äänien, hajujen, materiaalien ja tutkittavien asioiden määrä kasvoi ja vaihteli todennäköisemmin ulkotiloissa kuin suljetuissa sikaloissa (Nikkilä 2025).

Sikalassa ympäristön virikkeellisyys oli riippuvaisempi ihmistoiminnasta, ja tilan rajallisuus oli karsinatilan perusominaisuus. Suuremmat karsinakoot eivät lisänneet lihotussikojen käytössä olevaa tilaa, vaan sikoja kasvatettiin entistä isompina ryhminä, jolloin yksittäisen sian elintila kapeni. Emakot synnyttivät porsaansa lähes poikkeuksetta karsinatilassa, mutta jo 1930-luvulla suomalaisissa sikaloissa oli kokeilussa myös rajatumpi tila, emakon liikkumista voimakkaasti rajaava suojuslaatikko. Nykyisin sitä kutsutaan porsitushäkiksi. (Salokangas 1933, 229.)

Kivennäisaineiden tai vitamiinien lisääminen ruokaan auttoi ennaltaehkäisemään puutostiloja. Sikojen näkökulmasta ravinnonhankinnasta jäi tällöin silti puuttumaan maaperän tonkiminen ja ruuan etsiminen, mikä oli niille tärkeä toiminnan muoto. Karsinatilassa keskeiseksi virikkeeksi muodostuivat tutkimis- ja tonkimiskäyttäytymiseen sopivat materiaalit, kuten puiset karsinan osat ja oljet. Esimerkiksi puun jyrsimisessä saattoi paikoin olla kyse sikojen pyrkimyksistä toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään tilan mahdollistamissa rajoissa. Myös kuivikkeiden määrä ja laatu vaikuttivat sikojen karsinaelämään sikalassa.

Sikojen halusta tonkia ja käyttää kärsäänsä on jäänyt erityisen hyvin jälkiä historiallisiin aineistoihin: tonkiminen käsitettiin sioille tyypillisenä toimintana, joka oli ”niin sian luontoon kuuluva ominaisuus, ettei sitä pidä ihmetellä” (A. S. 1936, 313). Se oli käyttäytymistä, jota siat tekivät mielellään niin sisä- kuin ulkotiloissa, ja sen estyminen tai puuttuminen herätti keskustelua siitä, puuttuiko sikojen elämästä tällöin jotain perusteellisesti siihen kuuluvaa.

Sioille tonkiminen ja siihen liittyvät aistimukset, kuten haistelu ja maistelu, ovat olennainen tapa hahmottaa ja kokea maailmaa. Se on sioille palkitsevaa ja mielekästä tekemistä. Tonkimisen jättämät jäljet sekä oman aikansa fyysisessä tilassa että historiallisten aineistojen sivuilla kuvastavat käyttäytymisen tärkeyttä sioille ja sellaista modernisoituvan sikatalouden vaihetta, jossa sioilla on ollut edellytyksiä osoittaa tonkimisen mieluisuutta. Se kertoo myös siitä, minkälaisissa tiloissa tähän oli eniten mahdollisuuksia.

Käyttäytymisen ja kehojen kuvaukset ovat jälkiä sikojen eletystä elämästä. Ne voivat johdattaa ajattelemaan menneisyyden tilanteita sikojen näkökulmista ja auttaa ymmärtämään laajemmin sitä, minkälaisia mahdollisuuksia ja rajoitteita yhteiskunnan rakenteet ovat eri yksilöille ja lajeille luoneet. Sikojen elämän olosuhteet ovat osoituksia siitä, millaista suhdetta yhteiskunnassa haluttiin rakentaa sikoihin.

Eletty sikatalouden kaupallistuminen 1900-luvun alun Suomessa ei ole sikojen näkökulmasta tarkasteltuna yhtenäinen tapahtumien sarja. Sikojen elämää muovasivat eri tavoin ruokinnan parannukset ja haasteet, sikaloiden erilaiset materiaalit, toiminnan skaala, ulkoilun merkityksen muutokset, uudet sairaudet sekä hoitotapojen eriytyminen lihotussikojen ja siitossikojen välillä. Sikojen elettyä elämää ei voi tarkastella erillään niistä periaatteista ja arvoista, jotka vaikuttivat sikojen elämänlaatuun, pituuteen ja olosuhteisiin.

Myös modernisoituva ja kaupallistuva sikatalous rakentui sen olettaman varaan, että sika oli syötäväksi tarkoitettu eläin. Tämä olettama määrittää edelleen suhdettamme nykysikoihin, vaikka tuotantoeläinten asemasta käydään ajoittain kiivastakin keskustelua julkisuudessa.

Kun eläimet käsitetään kokijoina yhteiskunnassa, tämä avaa uusia mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Keskustelun kautta voisimme kulkea kohti yhteiskuntaa, joka olisi moniäänisempi ja -lajisempi: eläinten näkökulmia ja kokemuksia voitaisiin tarkastella ja huomioida paremmin osana neuvotteluja siitä, millaiseksi yhteiskuntaa rakennetaan. Tämä palautuu myös kysymykseen siitä, missä määrin muilla eläimillä kuin ihmisillä on mahdollisuuksia vaikuttaa elettyyn todellisuuteensa.

Kun eläinten näkökulmille annetaan tutkimuksessa enemmän tilaa, sen on mahdollista tukea sellaisen yhteiskunnan kehittymistä, jossa myös eläimillä on enemmän mahdollisuuksia toteuttaa omia lajityypillisiä tarpeitaan ja yksilöllisiä mieltymyksiään. Pyrkimys ymmärtää eläinten näkökulmia ja kokemuksia voidaan ajatella myös osana sivistyneen ihmisen tapaa olla suhteessa maailmaan: sivistyneellä ihmisellä käsitetään usein olevan monipuolista tieto-, arvostelu- ja toimintakykyä.

Esimerkiksi sivistystutkijat Antti Moilanen ja Arto O. Salonen ovat kehittäneet planetaarisen sivistyksen teoriaa ja esittäneet, että sivistynyt ihminen ”kykenee tarkastelemaan erilaisia ilmiöitä eri alueiden, ajanjaksojen ja ekosysteemien näkökulmasta sekä toimimaan tavalla, joka edistää inhimillistä ja ei-inhimillistä hyvinvointia koko planeetan mittakaavassa” (Moilanen ja Salonen 2022, 63).

Eläinhistorialla on potentiaalia tukea planetaarisen sivistyksen kasvua ihmisissä ja edellytyksiä edistää yhteiskunnallista keskustelua siitä, millaista vastuullinen kanssakäyminen muiden eläinten kanssa on.

•

Lue myös:

Elonkirjo muuttaa – miltä näyttävät asuntomarkkinat?

Ihminen on eläin, joka käyttäytyy kuin jumala

Yksin vai yhdessä – missä kulkevat yksilön rajat?

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!