Image

Olen luonnonsuojelubiologian ja luonnonvarojen käytön kestävyyden yliopistonlehtori. Opetan siis alaa, jonka tietosisällöt koostuvat tieteellisten artikkelien ohella kansallisista ja kansainvälisistä politiikkadokumenteista, lainsäädännöstä ja monenkirjavista raporteista.

Monipuolisen kirjallisen sisällön lisäksi alan opetusta luonnehtii vahva tarve erilaisten työelämätaitojen hallintaan. Luonnonsuojelubiologin pitää yleensä osata toimia erilaisten sidosryhmien kanssa, pärjätä haastavissa vuorovaikutustilanteissa ja osata vaikkapa selittää ympäristölainsäädäntöä tai erilaisten luontoselvitysten sisältöjä muiden alojen kollegoille.

Olen tuonut kaikkea tätä opetukseeni määrätietoisesti jo vuosien ajan. Kursseillani pelataan ympäristökriisien ratkaisemiseen liittyviä roolipelejä, ja osa tenteistä on vuorovaikutustaitoja sparraavia suullisia ryhmätenttejä. Harjoitukset liittyvät mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi oikeisiin maankäyttötilanteisiin ja niin edelleen.

Silti minusta on jo kauan tuntunut siltä, että työelämätaitojen opettaminen pitäisi viedä vielä askeleen pidemmälle, etenkin politiikkarajapinnan osalta. Kun europarlamentaarikko Ville Niinistön (vihr.) tiimi sitten otti yhteyttä ja ehdotti nuorten ympäristöasiantuntijoiden näkyvyyden lisäämistä Brysselissä, sain mielestäni nerokkaan idean: Järjestimme maaliskuussa eurooppalaiseen ympäristölainsäädäntöön pureutuvan kurssin, joka organisoitiin opintomatkana Euroopan parlamenttiin ja komissioon. Brysseliin matkustettiin maata pitkin.

Opintomatkoista tulee helposti pintapuolisten tapaamisten ketjuja, jotka ovat sisällöltään kevyitä. Oppimista niiden aikana tapahtuu lopulta vain vähän. Tämän välttämiseksi suunnittelimme kurssin pääsisällöksi sen, että opiskelijat valmistelivat ajankohtaiseen ympäristölainsäädäntöön liittyviä politiikkasuosituksia, joita he sitten esittelivät Brysselissä. Suositusten valmistelu tapahtui pääosin menomatkalla junissa, joten tehtävässä oli oikea, tosielämän asettama määräaika ja motivaation taso oli varmasti riittävä.

Nyt, pari kuukautta reissun jälkeen mietin, että en ole ehkä koskaan urallani ollut yhtä ylpeä kuin siitä mitä yhdessä opiskelijoiden kanssa teimme. Matkalle lähti parikymmentä aika ujoa, varovaista opiskelijaa. Muutamien päivien treenaamisen jälkeen he esittelivät politiikkasuosituksensa esimerkiksi ympäristökomissaarin kabinettipäällikölle, joka on Euroopan komission korkein ympäristövirkailija.

Vierailun kohokohdaksi järjestettiin illallinen, jonka kuluessa he myös keskustelivat alastamme useiden komission korkeiden ympäristövirkamiesten, poliitikkojen ja luonnonsuojeluun liittyvien yritysten edustajien kanssa. Seurasin monia näitä tilanteita sivummalta tyytyväisenä, ylpeänä ja jollain tavalla hämmentyneenä.

Kurssipalautteista tuli sellainen olo, että useampikin opiskelija löysi reissusta uralleen uutta suuntaa ja voimaa: ”upea ja ainutlaatuinen kokemus”, “vaikuttamisosa teki matkasta merkityksellisen”, ”parhailta voi oppia eniten”, “sain valtavasti uskoa itteeni” ja niin edelleen. Moni myös totesi erikseen sen, että matkanteko ilmastoystävällisesti ja työskentely matkalla oli tärkeä osa omaa oppimiskokemusta.

Reissu ja sen toteuttamisen tapa antoi konkreettisen mallin vaikuttavan ympäristöasiantuntijan ammatista, jossa myös omat valinnat kestävät tarkastelun.

•

Lue myös:

Ilmastonmuutos ei ole rakettitiedettä

Yliopistojen bonustehtävä: yhteiskunnallinen vuorovaikutus

Yliopistot esiintyvät ympäristövastuun edelläkävijöinä, mutta kompuroivat omien lupaustensa toteuttamisessa

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!