Alussa oli yksi ruutu, televisio, ja yksi ruutukasvo, Yleisradion televisiokuuluttaja Teija Sopanen. Monet nimesivät televisionsakin hänen mukaansa Teijaksi. Nyt ruutuja on lukemattomia kännykän miniruudusta stadionkonserttien jättitaustakankaisiin, ja ruutukasvoksi voi päästä aivan tavallinenkin tallaaja.

Televisiota ei enää halveksita edes akateemisissa piireissä. Ruutukasvojen kirjoittaja professori Pekka Isotalus myöntää, että hän on aina pitänyt televisiosta – jopa niin paljon, että hän on tutkinut aihetta niin gradussaan kuin väitöskirjassaankin. Ruutukasvot on jatkoa tälle työlle. Kirjoittaja myös vertailee aiempia tutkimuksia uudempiin ja pohtii, mikä on muuttunut ja mikä ei.

Kirja tarkastelee televisiota sen alkutaipaleelta tähän päivään. Se myös purkaa televisio-ohjelmien rakenteet osiin ja esittelee niitä erikseen. Tärkeään rooliin nousevat uutisankkurit, juontajat ja toimittajat.

Etenkin juontajien kohdalla kirja analysoi tarkkaan heidän kehonkieltään ilmeistä ja eleistä tapaan liikkua ruudussa ikään kuin esiintyjien ja katsojien välissä. Tärkein kehonkieleen liittyvä ominaisuus on juuri se, minkä ainoastaan televisio tekee mahdolliseksi – suoraan silmiin katsominen. Katsojasta näyttää, että esiintyjä katsoo juuri häntä kohti.

Esiintyjien, etenkin juontajien ja uutisankkureiden, tärkein tehtävä on välittää informaatiota ja viihdyttää. Itse asiassa se on koko television tehtävä, ehkä jopa määritelmä.

Joskin kyynikko voisi todeta, että viihdepuoli on valloittanut ja valloittaa informaatiopuolta vauhdilla melkein kuin Putin Ukrainaa, vaikka näiden toisiaan tasapainottavien puolien tulisi olla yhtä vahvasti ruutukuvassa mukana.

Televisiota arvosteltiin aikoinaan siitä, että se kyllä kerää perheenjäsenet yhteen, mutta nämä eivät katso ja keskity toisiinsa vaan televisioon, jota he töllöttävät yhdessä yksin.

Kirjassa todetaan, että nykyään ihmiset katsovat televisiota usein yksin omissa oloissaan. Taustalla on teknologian kehitys: ohjelmatarjonnan runsaus ja mahdollisuus valita katsomisen ajankohta sekä se, katsooko ohjelmia televisiosta, tietokoneesta vai kännykästä.

Televisio on myös alusta lähtien pyrkinyt vuorovaikutukseen katsojien kanssa. Kirja esittelee monia tapoja yrittää ylittää esiintyjien ja katsojien välinen kuilu. Toisaalta sitä on mahdotonta ylittää, sillä eläväthän esiintyjät ja yleisö konkreettisesti eri paikoissa, mutta televisio voi pyrkiä luomaan sellaisen vaikutelman ja simuloida vuorovaikutusta.

Yllättäen kirja toteaa, että vuorovaikutus ei ehkä olekaan tärkeää. Television äärellä halutaan rentoutua ja viihtyä. Vuorovaikutuksen vaikutelmassa on se hyvä puoli, että katsojan ei oikeasti tarvitse astua ruudusta sisään tai päästää esiintyjiä ruudusta kotiinsa. Vieraat omassa olohuoneessa vain rasittaisivat, vaikutelma heistä ei.

Vuorovaikutuksen uranuurtaja ja esikuva on pahamaineinen Big Brother -tosi-tv-ohjelma. Joskaan kirja ei kritisoi tuota pudotusohjelmien pioneeria tai muitakaan pudotuspelejä.

Kirjoitukseni alussa totesin, että televisiota ei enää halveksita akateemisissa piireissä. Mutta ei sitä tulisi myöskään ihailla sokeasti.

Kirjassa ei käsitellä television huonoja puolia, vaikka näköradiota on sen alkutaipaleelta asti myös ankarasti arvosteltu. Hector lauloi 1970-luvun alussa: ”Yksinäinen tinasotamies kaatunut nurkkaan kammari, unohtunut sinne, kuka tie, lapset saivat väritelkkarin”. Hän ei ollut ainoa, joka herkkänä taiteilijana näki töllöttimen vaarat. Luovuutta kehittävä aktiivinen leikki on vaihtunut passiiviseksi valmiin sisällön tuijottamiseksi.

Kirja tosin toteaa, että käsitys passiivisuudesta on vanhentunut, koska nyky-ihminen voi valita ja valitsee valtavasta tarjontamäärästä mieleisensä ja pystyy vielä kommentoimaan ohjelmia somessa. Mutta voisi jatkaa, että valinta on näennäistä, koska suurin osa ohjelmista on saman kaavan mukaan tehtyjä formaatteja. Ja jo itse formaattimuoto vihjaa siitä, että laatu ja luova taiteellisuus ovat saaneet väistyä laskelmoivan helpon rahan kalastuksen tieltä.

Lisäksi ruutukasvoisuuteen liittyvät lieveilmiöt ovat menneet jo niin pitkälle, että ruutu on imaissut katsojat sisäänsä perusteellisesti. Todellisuudentaju on kadonnut joiltain täysin. Yksi paljonpuhuva esimerkki on, että monet näyttelijät, eritoten pahiksia esittävät, joutuvat niin Suomessa kuin suuressa maailmassakin toisinaan katsojien hyökkäysten kohteeksi niin netissä kuin kadullakin. Tervejärkisinä pidetytkin kansalaiset voivat samaistaa näyttelijät roolihahmojensa kanssa: koko maailmasta on tullut kuin jättiläismäinen televisio, jossa taru on syönyt todellisuuden.

Joku voisi vielä lisätä, että television luvatussa maassa eli Yhdysvalloissa todellisuudentajun kadottaminen on mennyt vielä pitemmälle. Onhan entinen Diili-formaatin vetäjä Donald Trump noussut presidentiksi, ja hän hallitsee kaikki televisioviihteen temput.

Kirjassa väitetään, että elämme aitouden kulttuurissa, missä pyrkimys aitouteen korostuu. Mainoksissakin todetaan, kuinka niin olut kuin maitokin on ”aito” asia. Mutta kun kaikkialla hoetaan aitoutta, eikö se paremminkin kerro siitä, että mikään ei enää ole aitoa, vai minkä vuoksi sitä pitää koko ajan hokea? Varmasti tekoäly on se, joka antaa sen lopullisen kuoliniskun koko aitoudelle. Ja tietysti televisiosta kaikissa muodoissaan tulee tekoälyn varsinainen temmellyskenttä.

Televisioon liittyviä kritiikin aiheita tulee koko ajan lisää, ja vanhakin saa jatkuvasti uutta painoa.

•

Lue myös:

Digilaitteet lisäävät lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, väittää sosiaalipsykologi menestysteoksessaan

Oikeusantropologi kertoo mitä luista saadaan selville ja missä tv-sarjojen rikostutkinnat menevät vikaan

Tarinataloudessa kirjailijan tehtävä ei ole enää sepittää fiktiota vaan hallinnoida tarinallista pääomaa