Kun Venäjän täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaa vastaan alkoi helmikuussa 2022, Venäjä osoitti käyttävänsä sumeilematta menneisyyden tulkintoja tukemaan sotilaallisia ja poliittisia toimiaan. Jo pitkään Venäjällä jatkunut historiapoliittinen kehitys tuli näin näkyväksi myös niin kutsutuissa länsimaissa.

Historiapolitiikka tarkoittaa menneisyydestä tehtyjen tulkintojen tarkoitushakuista hyödyntämistä nykypäivän tarpeisiin. Sitä harjoitetaan tavalla tai toisella kaikkialla. Venäläinen historiapolitiikka on kuitenkin erityisen aktiivista, ja sillä pyritään avoimesti kasvattamaan isänmaallisia kansalaisia. Oikeanlaisen historian opettamisen nähdään olevan keskeinen osa valtion turvallisuutta (katso esimerkiksi McGlynn 2023, passim; Kurilla 2021; Koposov 2020).

Venäläisen historiapolitiikan keskiössä on suuri kansallinen tarina, näennäishistoriallinen ”tuhatvuotisen Venäjän” jatkumo. Siinä luja keskusvalta johtaa menestyksekästä puolustustaistelua maata ympäröiviä vihollisia vastaan (katso esimerkiksi Parppei 2021; Parppei 2022; Carleton 2017, passim).

Keskeinen elementti tarinassa on toinen maailmansota – venäläisittäin ”suuri isänmaallinen sota” – jonka tiimoilta leivottiin sankarimyytti fasismin voittaneesta puna-armeijasta. Fasismista saatiin samalla muokattua tehokas, ajaton uhkakuva. Niinpä hyökkäys Ukrainaan kaupattiin kansalaisille ukrainalaista natsijohtoa vastaan suunnattuna ”sotilaallisena erikoisoperaationa” (katso esimerkiksi Laruelle 2021, 61; Khapaeva 2024, 2; Pynnöniemi ja Parppei 2024).

Yksi keskeisistä historiapolitiikkaa toteuttavista toimijoista on Venäjän sotahistoriallinen seura, joka perustettiin presidentti Vladimir Putinin asetuksella vuonna 2012. Seuran puheenjohtaja on Vladimir Medinski, joka on presidentin neuvonantaja ja entinen kulttuuriministeri.

Medinski on putinilaisen menneisyyskuvaston pääarkkitehti. Hän on ansioitunut muun muassa oppikirjojen yhtenäistämishankkeessa, jonka tavoitteena on ollut standardisoida maan historianopetus hallinnon tavoitteiden mukaiseksi. Medinskillä on ollut näppinsä vahvasti pelissä myös muiden ”oikeaoppisten” historiaesitysten laatimisessa suurelle yleisölle (katso esimerkiksi Kopõtin ja Sazonov 2023; Kurilla 2021, 36–37; McGlynn 2023, 34–35).

Sotahistoriallinen seura toteuttaa muun muassa erilaisia muistomerkkihankkeita, järjestää tapahtumia ja ylläpitää niin sanotulle suurelle yleisölle suunnattua historiasivustoa verkossa. Sinne sisältöä tuottavat erityisesti akateemiset toimijat, joiden asiantuntija-asema ja sidokset yliopistoihin tuovat painoarvoa teksteihin. Koska seuralla on niin tiiviit yhteydet vallan ytimeen, voidaan olettaa, että yksittäisten kirjoittajien julkaistut mielipiteet ovat linjassa Kremlin näkemysten kanssa.

Julkisuudessa näkyvän menneisyyden hyödyntämisen lisäksi on meneillään prosessi, jossa pohditaan koko historiantutkimuksen ja -kirjoituksen merkitystä Venäjälle valtiona. Sotahistoriallisen seuran toimijat ovat kunnostautuneet myös sen osalta. Erityisesti ”sotilaallisen erikoisoperaation” alkamisen jälkeen tämä keskustelu on kietoutunut yhteen valtiollisen ideologian tarvetta koskevan pohdinnan kanssa.

Tässä artikkelissa tarkastelenkin lyhyesti sitä, miten valtiollista ideologiaa hahmotellaan kirjoituksissa, jotka on julkaistu Venäjän sotahistoriallisen seuran sivustolla vuosina 2022–2024. Kiinnitän huomiota siihen, millaista roolia historialle ja erityisesti historiantutkimukselle siihen sovitellaan.

”Ideologia” on monitahoinen ja hankalasti määriteltävä käsite. Mutta toisin kuin niin kutsutuissa länsimaisissa demokratioissa, joissa erilaisia ideologioita voi olla määrättömästi, Venäjällä ideologija tarkoittaa ensisijaisesti valtiojohtoista aate- ja uskomusjärjestelmää. Siihen tavataan liittää myönteisinä pidettyjä määreitä, kuten järjestys ja yhtenäisyys (Terbish 2022).

Viime aikoina lukuisat tutkijat ovat pohtineet, onko Putinin hallinnolla varsinaisesti ideologiaa ja mikäli on, millaisista elementeistä se koostuu (katso esimerkiksi Snegovaya ja McGlynn 2024; Blackburn 2024; Robinson 2020). ”Sotilaallinen erikoisoperaatio” ja erityisesti sen pitkittyminen on nostanut akuutiksi tarpeen muovata venäläisten ajattelua yhä tiukempaan patrioottiseen muottiin, mikä tukisi hallinnon toimia (Fomin 2025; Snegovaya ja McGlynn 2024; Terbish 2022). Vahvasti mukana ovat esimerkiksi ”perinteiset kristilliset arvot” sellaisina, kuin Putinin hallinnon kanssa avoimesti yhteistyössä toimiva Venäjän ortodoksinen kirkko niitä tuo esiin (Skladanowski ym. 2023).

Valtionideologian tarvetta koskevassa keskustelussa näkyy erityisen selvästi eräs punainen lanka. Se on venäläisen ajattelun, kulttuurin ja ”sivilisaation” määrittely ennen muuta vastakohtana länsimaiselle liberalismille. Yhdysvaltojen, Euroopan ja NATO-maiden katsotaan muodostavan ”kollektiivinen länsi”, joka vainoaa Venäjää paitsi maailmanpolitiikassa, myös arvojen osalta (Chimiris 2022). Osana tätä kamppailua nähdään Ukrainan hyödyntäminen käsikassarana Venäjää vastaan (katso esimerkiksi Pynnöniemi ja Parppei 2024). 

Kehystykseen, jossa vastakkain ovat lännen ja Venäjän erilaiset sivilisaatiot, ammennetaan inspiraatiota 1800-luvun panslavistisesta ajattelusta, jossa korostettiin kaikkien slaavien yhtenäisyyttä. Mukaan on yhä vahvemmin tullut myös uus-eurasianistisia aineksia, jotka asemoivat Venäjää lähemmäksi Aasiaa kuin Eurooppaa (Parppei 2023; sivilisaatio-ajattelun suosiosta Venäjällä katso Tsygankov ja Tsygankov 2021).

Tätä kehitystä selittänee osaltaan se, että joillakin sotahistoriallisen seuran aktiivikirjoittajista on vahvat siteet Izborsk-klubiin. Se on vuonna 2012 perustettu ajatushautomo, jonka toiminnan pohjana ovat anti-liberalismi, äärikonservatiivisuus ja uus-eurasianistiset näkemykset vihamielisestä lännestä (Laruelle 2019, 141–148).  

Sotahistoriallisen seuran toimijoiden mukaan uuden valtionideologian tulisi siis olla ensisijaisesti ei-länsimainen ja ei-liberaali. Sen olisi tarjottava vaihtoehto ”länsimaiselle maailmanjärjestykselle” (katso esimerkiksi Gerasimov 2022, 64–65).

Kovin konkreettisia näkemyksiä valtionideologian varsinaisesta olemuksesta toimijat eivät kuitenkaan esitä, vaikka he kirjoittavatkin sen tarpeesta paljon. Sen perustaksi ehdotetaan esimerkiksi presidentillisissä puheissakin alleviivattua ”kansallista yhtenäisyyttä”, isänmaallisuutta, yhteisöllisyyttä ja puolustustahtoa. Ideologian perustaksi on hahmoteltu myös ”perinteisten henkisten ja moraalisten arvojen säilyttämistä ja vahvistamista” (katso esimerkiksi Belkov 2023, 34–37; Kaznatšejeva 2023, 20; Kurševa ja Bikeikin 2023, 28; Medinski 2024, 6; presidentin puheista katso Parppei 2020).

Alussa mainittu kuvitteellinen historiallinen jatkumo, ”tuhatvuotisen Venäjän” kansallinen idea, muodostaa viitekehyksen myös sotahistoriallisen seuran julkaisemille ideologiapohdinnoille.

Venäjän menneisyys esitetään esimerkiksi ”loputtomana etsintänä, jonka tavoitteena on löytää ainoa todellinen, maan vakauden ja hyvinvoinnin turvaava ideologinen asetus” (Kaznatšejeva 2023, 15). Tämän etsinnän osoituksia ovat kirjoittajien mukaan 1500-luvun Moskovan esittäminen ”kolmantena Roomana”, Pietari Suuren (1672–1725) pyrkimykset ja tsaari Nikolai I:n (1796–1855) doktriini ortodoksisuudesta, itsevaltiudesta ja kansallisuudesta Venäjän aatteellisena pohjana (Kaznatšeeva 2023, 14–15; Gerasimov 2023, 63–65; Kurševa ja Bikeikin 2023, 22).

Erityisen paljon huomiota näissä pohdinnoissa saa Neuvostoliitto. Sen ideologista perintöä arvioidaan myönteisessä valossa. Neuvostoliiton perustamisen esitetään tuottaneen ihmisille hyvinvointia ja yhdistäneen kansoja tasa-arvon, veljeyden ja ystävyyden nimissä. Yhteisen neuvostoideologian katsotaan herättäneen kansalaisissa ”oikeuden- ja velvollisuudentuntoa” ja todellista isänmaallisuutta. Samalla puntaroidaan, että nyky-Venäjällä olisi tarve samankaltaiselle kansalliselle ideologialle (Belkov 2023b, 37; Kaznatšejeva 2023, 15; Medinski 2023, 11).

Tässä valossa ei yllätä, että Mihail Gorbatševin ja Boris Jeltsinin toimintaa arvostellaan ankarasti. Kirjoittajien mukaan nämä entiset valtionpäämiehet antoivat lännelle vapaat kädet ensin edistää Neuvostoliiton tuhoutumista ja sitten vehkeillä entisten neuvostomaiden etäännyttämiseksi Venäjästä kohti liberaaleja ja kansalle vieraita arvoja (Kaznatšejeva 2023, 15–16; Lupaško 2023, 59; Prohanov 2022, 19).

Lännen syyttäminen Neuvostoliiton hajoamisesta tai vähintään tilanteen hyväksikäyttämisestä on osa Putinin Venäjän virallista menneisyyskuvastoa, jossa sisäiset ongelmat kehystetään kerta toisensa jälkeen ulkoisten vihollisten aikaansaannoksiksi (katso esimerkiksi Parppei 2021).

Neuvostonostalgiastaan huolimatta kirjoittajat eivät avoimesti kaipaile takaisin kommunistista hallintoa. Sitä ollaan kuitenkin valmiita puolustamaan ärhäkästi ”historian vääristelyä” vastaan. Syytökset historian vääristelystä ovat niin ikään vankka osa Venäjän historiapolitiikkaa. Ne kohdistuvat erityisesti toisesta maailmansodasta esitettyihin näkemyksiin, joissa Venäjän vaalima sankarillinen kuva Neuvostoliiton ja puna-armeijan tekemisistä kyseenalaistetaan (katso esimerkiksi Kurilla 2021, 33–35; Koposov 2020).

Sotahistoriallisen seuran kirjoittajat moittivat teksteissään erityisesti fasismin ja kommunismin rinnastamista ideologioina sekä tuomitsevat ”anti-sovietismin ja russofobian” ja ”Stalinin demonisoinnin”. Ne esitetään tarkoituksellisena hyökkäyksenä sekä Neuvostoliittoa että ennen muuta nyky-Venäjää vastaan (katso esimerkiksi Ilijevski 2022, 91; Belkov 2022c, 70; Medinski 2024b; Lupaško 2023; Kiknadze 2022, 25).

Historiallis-ideologisen jatkumon huipentumana esitetään luonnollisesti Putinin ”ihmeellinen” valtaannousu, jonka ansiosta ”historiaa tehdään silmiemme edessä” ja jonka aikana ”liberaalin megakoneiston” aiheuttama uhka on torjuttu ja uusi euraasialainen projekti alkanut (katso esimerkiksi Kaznatšejeva 2024, 6; Prohanov 2022, 19; Muza 2022, 81). Tuo kuvitteellinen jatkumo luo oleellisen taustan Putinin esittämiseksi liki messiaanisena hahmona, joka pelastaa Venäjän lännen konkreettiselta ja ideologiselta uhalta. Laajennettuna tämä näkemys liittyy koko Venäjää koskevaan messiaaniseen ajatteluun ja ekseptionalismiin. Venäjää pidetään erityistapauksena, jolla on koko maailmaa – tai vähintään Euraasiaa – koskeva pelastustehtävä (katso esimerkiksi McGlynn 2023, 119–121; Oskanian 2018).

Syytökset muiden harjoittamasta historian vääristelystä liittyvät saumatta kysymykseen, miten historiaa sitten tulisi tutkia ja esittää, että se tapahtuisi ”oikein”. Vladimir Medinski on todennut, että ainoa oikeutus tutkia historiaa ylipäänsä on Venäjän kansallinen etu (Kurilla 2021, 37). Niin ikään hän on esittänyt, että kansalliset sankarimyytit ovat usein hyödyllisempiä kuin faktat ja niiden toistaminen hyväksyttävää (Vladimir Medinski vpervye otvetšaet kritikam svoei dissertatsii 2017; Kurilla 2021, 37; katso myös esimerkiksi Gerasimov 2022b).

Toisaalta Medinski on ilmoittanut, että yhtenäistettyihin historian oppikirjoihin kirjoitetaan ”vain totuus”. Historiallisista faktoista voi näin Medinskin mukaan esittää erilaisia mielipiteitä, mutta itse historiallisten käännekohtien ja tapahtumien todenmukaisuutta ei tule kiistää (Medinski otsenil natsionalnyi vzgljad na istoriju 2021).

Muita syytetään herkästi historian ”väärentämisestä”, mutta putinilaisessa historiapolitiikassa käsitys totuudesta on venyvä ja suhteellinen. Faktojen vertaiseksi voidaan julistaa tulkinta, josta on hyötyä Venäjälle. Brittitutkija Jade McGlynn kutsuu tätä ”allegoriseksi totuudeksi”, jossa historiallinen myytti voidaan katsoa todeksi silloin, kun se palvelee suurempaa totuutta, kuten neuvostojoukkojen sankarillisuutta ja venäläisten kärsimystä ”suuressa isänmaallisessa sodassa”. Samalla tavoin yksittäisen myytin tai väitetyn faktan haastaminen haastaa koko sen taustalla olevan suuremman totuuden ja on siksi anteeksiantamatonta (McGlynn 2023, 175–179).

Sotahistoriallisen seuran julkaisemat pohdinnat venäläisestä historiantutkimuksesta osana suurempaa kansallista ideaa tai ideologiaa mukailevat tätä linjaa: ”Historia ei ole vain kokoelma faktoja. Historia on maailmankuva. Historia on ideologia. Historia on väline todellisuuden muuttamiseen” (Kiknadze 2023, 52). 

Historiantutkijaksi tituleerattu Grigori Gerasimov on paneutunut kysymykseen historiantutkimuksen luonteesta vuosina 2022 ja 2024 julkaistuissa kirjoituksissaan. Hän katsoo ”läntisen teoreettisen viitekehyksen” ja ”liberaalin modernisaatiokäsityksen” hallitsevan nykyistä tutkimusta. Hänen mukaansa se tarkoittaa Venäjälle epäedullista näkemystä, jonka mukaan kehitys on edennyt ”perinteisestä yhteiskunnasta” moderniin länsimaiseen yhteiskuntaan, kun taas Venäjän kansalliset historiakäsitykset on leimattu epätieteellisiksi ja sen menneisyys saatu näyttämään orjuuden ja sorron jatkumolta.

Ratkaisuksi Gerasimov esittää – Vladimir Medinskin esittämiä ajatuksia mukaillen – ”positiivista valtiollista historiaa” tai ”idealistista lähestymistä”. Siinä tutkija näkee historiassa tapahtuneiden tekojen taustalla laajemman idean ja tarkoituksen (Gerasimov 2022, 65; Gerasimov 2024; Medinski otsenil natsionalnyi vzgljad na istoriju 2021). Tällainen ehdotus näyttää sovittelevan allegorista totuutta jonkinlaisen paradigman, ”valtiollis-patrioottisen käänteen” muotoon (Gerasimov 2024; katso myös Kratochvíl ja Shakhanova 2021). Sillä hahmotellaan historiateoreettista kehystä kansallisen menneisyyden valkopesulle, jossa kiusalliset ja vaikeat tapahtumat ja ajanjaksot kääritään epämääräisiin ”ideoihin” osaksi suurempaa, kyseenalaistamatonta kansallista totuutta.

Viitekehyksenä on edelleen ideologinen vastakkainasettelu niin kutsutun lännen kanssa. Kun painotetaan kansallista etua ja sen mukaista tarkasti kontrolloitua historianäkemystä, myös ”liberaalia” historiakäsitystä työssään soveltavat, kansallista tarinaa kriittisesti tarkastelevat venäläiset tutkijat voidaan leimata ”sisäisiksi vihollisiksi” (Kiknadze 2023, 52). 

Oikeaoppiset menneisyyden tulkinnat ja niiden muodostama suuri kansallinen kertomus ovat siis erottamaton osa Putinin Venäjän aatteellista tukirakennetta, jota on 2000-luvun aikana luotu konservatiivisen ja patrioottisen ajattelun aineksista. Siitä, voiko tuota rakennetta kutsua varsinaisesti yhtenäiseksi valtiolliseksi ideologiaksi, ei näytä olevan täyttä yksimielisyyttä tutkijoiden sen enempää kuin Venäjän sotahistoriallisen seuran toimijoidenkaan keskuudessa.

Sotahistoriallisen seuran toimijat kyllä esittävät, että ideologialle on suuri tarve. Heidän hahmotelmansa pohjautuvat kuitenkin ennen muuta sille, mitä sen ei haluta olevan. Ennen kaikkea siis vastustetaan länsimaisia aatteita ja yhteiskuntajärjestystä sekä korostetaan vastakohtia. Aidosti tulevaisuuteen suuntautuvia, uusia avauksia ei juuri ole, jollei sellaiseksi lueta uus-eurasianistisia ajatuksia. Inspiraatiota haetaan ennen muuta Venäjän menneisyydestä tai pikemminkin sitä romantisoivista, valikoivista tulkinnoista. 

Samaten negaation ja menneisyyteen katsomisen kautta esitetään historiantutkimuksen rooli valtion kontrolloimassa aatteellisessa kokonaisuudessa: länsimaissa Venäjän historiaa tulkitaan ja esitetään ”väärin”. Niinpä suuntaa on haettu ja haetaan 1800-luvun kansallisen historiankirjoituksen hengestä yhtenäisine tarinoineen.

Variaatiota historiallisiin tarinoihin sallitaan vain siltä osin kuin se ei uhkaa ”suurempaa totuutta”. Historiantutkimuksen kansainväliseen valtavirtaan (eli venäläisittäin ”liberaaliin länsimaiseen” historianäkemykseen) kuuluva kriittinen moniäänisyys loistaa poissaolollaan, kun kuvitellulle menneisyydelle annetaan keskeinen rooli kansakunnan yhdistäjänä ja poliittisen ideologian pönkittäjänä.

Kuten historiantutkija Jorma Kalela on todennut, historian esityksestä tai tulkinnasta tulee asianajotoimintaa silloin, kun oman ajan yleisön vakuuttaminen nousee tutkijalle tärkeämmäksi tavoitteeksi kuin oikeuden tekeminen menneelle (Kalela 2020, 56). Siitä on vain hyvin lyhyt matka pseudohistoriaan ja propagandaan. Putinin Venäjän linjauksissa käyttää menneisyyttä ja sen tutkimusta tukemaan hallinnon tavoitteita tuo matka on jo tehty – täysin tietoisesti ja tarkoituksella.

•

Lue myös:

Karjala takaisin – Venäjälle? Karjalankannasta koskeneet rajansiirtoesitykset vuosina 1907–1939

Suomalaiset Nobelien öljydynastian palveluksessa

Venäjä nojaa myytteihin ja ideologiaan – Kansalla valmiutta uhrautua maan suuremman kutsumuksen puolesta

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!