Yleisen historian professori Heikki Mikkeli käsittelee teoksessaan Geneven henki lähtökohtaisesti tylsältä kuulostavaa aihetta, Kansainliiton historiaa. Hän onnistuu kuitenkin tekemään siitä kiinnostavan.

Kansainliitto aloitti vuonna 1920, ja se muistetaan yleensä idealistisena epäonnistumisena, joka murskautui 1930-luvun aikana kansallissosialistisen Saksan ja stalinistisen Neuvostoliiton voimapolitiikan jalkoihin. Samalla muistetaan, että järjestön lähtökohtaisena ongelmana oli, ettei Yhdysvallat tullut sen jäseneksi. Onnistumisista muistetaan lähinnä Ahvenanmaan kysymyksen ratkaiseminen Suomen eduksi vuonna 1921.

Kansainliiton turvallispoliittisen roolin osalta Mikkelin teos osoittautuu harvinaisen ajankohtaiseksi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on asettanut Yhdistyneet kansakunnat (YK) paljolti samanlaiseen tilanteeseen kuin 1930-luvun kriisit Kansainliiton: kansainvälisen järjestön toimintamahdollisuudet kapenevat olemattomiin, kun pelissä ovat suurvaltojen edut.

Mikkelin teos kertoo yhtäläisyyksistä ja eroista Kansainliiton ja YK:n välillä. Se esittää myös kysymyksen, olisiko Kansainliiton ongelmista ollut syytä ottaa oppia YK:ta luotaessa. Edeltäjän unohtaminen uuden uljaan järjestön synnyttämisessä oli helppo ratkaisu, mutta se jätti molemmille järjestöille samoja heikkouksia.

Mikkelin teos osoittaa ennen kaikkea sen, ettei Kansainliiton epäonnistuminen kansainvälisen turvallisuuden takaajana mitätöi sen merkitystä. Kuten Mikkeli tiivistää, Kansainliitto ei onnistunut estämään uutta suursotaa, mutta se helpotti miljoonien ihmisten elämää 1920–1930-luvuilla.

Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versaillesin rauhansopimuksen yhteydessä. Se oli paljon laaja-alaisempi järjestö kuin mitä on yleisesti muistettu.

Järjestö muutti olemassaolollaan käsitystä kansainvälisestä politiikasta ja yhteistyöstä. Se oli ensimmäinen maailmanlaajuinen poliittinen organisaatio, eikä sillä ollut mitään aiempaa esikuvaa.

Järjestön toiminta edusti myös uudenlaista internationalistista ajattelua: sen työntekijät eivät olleet kotimaidensa, vaan järjestön asialla. Tämä näkyi käytännössäkin siitä huolimatta, että tasa-arvo ei toteutunut kovin vahvasti.

Lähes kaikki järjestön merkittävissä asemassa olevat työntekijät olivat miehiä, ja leijonan osan viroista veivät virkamiehet, jotka olivat lähtöisin eurooppalaisista suurvalloista. Toisaalta merkittäviä henkilöitä saattoi tulla myös ainakin eurooppalaisista pienemmistä valtioista. Saatettiin jopa katsoa, että osalla heistä oli etua tietynlaisesta puolueettomuudesta.

Pysyvä henkilökunta merkitsi mahdollisuuksia laajalle toiminnalle. Kansainliiton alajärjestöt käsittelivät esimerkiksi kansainvälistä kauppaa ja talouselämää, sairauksien torjuntaa, työvoimakysymyksiä sekä huumeiden valvontaa. Lisäksi merkitystä on ollut Kansainliiton yhteyteen syntyneillä järjestöillä. Niistä jotkin, kuten kansainvälinen työjärjestö ILO, jatkavat yhä toimintaansa, ja osa niistä toimi esikuvana YK:n järjestöille.

Kansainliitto antoi myös mahdollisuuksia, jotka toteutuivat sopivien yksilöiden löytyessä. Esimerkiksi norjalainen tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen (1861–1930) löysi kutsumuksensa sotavankien kotiuttamistyössä ja pakolaisasioiden komissaarina.

Nansenin työ auttoi miljoonien ihmisten elämää. Se osaltaan edisti uudenlaista internationalistista ajattelutapaa, esimerkiksi Nansen-passin muodossa. Kansainliiton myöntämä henkilöllisyystodistus helpotti passittomien pakolaisten liikkumista ja työllistymistä.

Yksilöiden merkitystä historiassa korostaa, että järjestön heikkous 1930-luvun pakolaisongelmien hoidossa johtui osaltaan Nansenin ennenaikaisesta kuolemasta vuonna 1930.

Järjestö onnistui muuttamaan ajattelutapaa monen asian kohdalla. Valkoisen orjakaupan sijaan siirryttiin puhumaan nais- ja lapsikaupasta tai ihmiskaupasta. Vähemmistöjen asioita alettiin käsitellä ensi kertaa muutoin kuin pelkästään valtioiden sisäisinä asioina.

Pienet ja ei-eurooppalaiset valtiot pääsivät ainakin symbolisesti esiin, ja ne olivat virallisesti järjestön yleiskokouksissa samalla viivalla kuin suurvallat. Saksan entisten siirtomaiden mandaattihallinnonkin kohdalla ajattelutapoja pystyttiin muuttamaan, eikä suurvaltojen enää ajateltu omaavan alueilla täyttä suvereniteettia. Käytännön tasolla tosin suurvallat, kuten Iso-Britannia, harjoittivat mandaattialueillaan edelleen imperialistista politiikkaa.

Kansainliitto heijasteli ja vahvisti uusia ajatuksia vähemmistöjen oikeuksista. Muutosta tapahtui myös yleisessä mielipiteessä. Esimerkiksi Isossa Britanniassa kansalaiset olivat vahvasti Kansainliiton ja kollektiivisen turvallisuuden kannalla, toisin kuin maan hallituksen politiikka.

Rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden alueellakin järjestö onnistui paremmin kuin, mitä usein muistetaan. Se onnistui käsittelemään erilaisia konflikteja niin, etteivät ne laajentuneet, ja ratkomaan kiistakysymyksiä sellaisissa tilanteissa, joissa suurvaltojen edut eivät olleet kyseessä.

1930-luvun kriiseissä suurvaltojen edut tulivat kuitenkin monta kertaa vastaan. Kun esimerkiksi Italia hyökkäsi Abessiniaan eli Etiopian keisarikuntaan, tehokkaita sanktioita ei saatu aikaan. Niiden tekemisen esti länsivaltojen halu yrittää estää se, että Italia olisi mennyt Saksan liittolaiseksi.

Heikki Mikkelin teos onnistuu tekemään Kansainliitosta kiinnostavan – ja jopa ajankohtaisen. Aikalaiskirjoittajien analyysiin ja tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin tulkintoihin pohjaava teos luo järjestöstä yleiskuvan, joka on enemmän kuin osiensa summa. Kerrontaa elävöittävät lainaukset aikalaiskirjoittajilta.

Aiheesta on ilahduttavaa lukea suomenkielisenä monografiana, perustutkimuksena, joka lisää ymmärrystä aikakaudesta ja antaa pohjaa vertailuille nykypäivään. Teos osoittaa Kansainliiton toiminnan hämmästyttävän laajuuden – sen organisaatioihin kuului jopa elokuvainstituutti, joka vaikutti kansallisten elokuva-arkistojen perustamiseen. Tosin näiden eri puolien käsittely teoksessa viekin vähän fokusta sivuun järjestön keskeisistä asioista.

Kokonaisuudessaan noin kolmella ja puolella sadalla tekstisivulla teos pysyy kuitenkin hyvin luettavana. Yliopiston tenttikirjana sen lukisi nauttien ja puhtaasti omankin kiinnostuksen pohjalta siihen tarttuu mielenkiinnolla. Se edustaa niitä hyvässä mielessä perinteisiä historiamonografioita, joissa laajaan aineistoon perustuvaa vertaisarvioitua teosta voi lukea ihan pelkästään kiinnostavana tietokirjana.

•

Lue myös:

Historia opettaa tiedon tuottamisen moninaisuudesta – Tarkastelussa Uuden-Seelannin kolonisaatio

Siirtokunnasta supervallaksi – Yhdysvaltojen värikäs historia

Suomalaiset ja skandinaavit avittivat kolonialismia Kongossa