Tiede voidaan määritellä prosessina, joka rakentaa ja järjestää tietoa testattavien selitysten ja ennusteiden muotoon. Prosessin ytimessä ovat järjestelmällisyys, objektiivisuus, luotettavat menetelmät ja todisteet, toistettavuus sekä kriittisyys. Eri tieteenalat ovat toki erilaisia, eikä tieteen prosessi ole kaikilla aloilla täsmälleen sama.

Esimerkiksi luonnontieteissä prosessi alkaa usein hypoteesista ja sen järjestelmällisestä testaamisesta. Testaajan tulee olla objektiivinen ja huolellinen, ja hänen käyttämiensä menetelmien ja välineiden on oltava luotettavia. Testaaja tyypillisesti kirjoittaa tuloksistaan artikkelin, jonka hän lähettää vertaisarvioituun tiedelehteen.

Lehdessä päätoimittaja valitsee saman alan arvioijat tarkastelemaan tulosten luotettavuutta. Usein alkaa pitkällinen prosessi, jossa kirjoittaja vastaa arvioijien kommentteihin, toistaa koejärjestelyjä ja kirjoittaa artikkelia uudelleen. Tämän jälkeen artikkeli joko hyväksytään julkaistavaksi tai hylätään. Jos muut tutkijat innostuvat uusista tuloksista, he toistavat koejärjestelyjä mutta keksivät usein myös uusia. Tällä tavalla, pikkuhiljaa, tietyn alan totuudet alkavat muodostua.

Koska tiedettä tekevät ihmiset, prosessi ei ole immuuni inhimillisille vinoumille. Siksi eri tutkijasukupolvet ovat korostaneet integriteettiä eli objektiivisuutta, rehellisyyttä ja nöyryyttä totuuden edessä. Nykyisin peräänkuulutetaan myös avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja tutkimusetiikkaa. Kun arviointikäytännöt ovat läpinäkyviä ja tiedeyhteisö laaja, ongelmien havaitsemisen ja raportoimisen todennäköisyys kasvaa. Tutkijasukupolvien vuosisatainen pääsääntö tiivistyy tähän: Luota prosessiin ja suojele sitä. Totuus tulee lopulta esiin.

Kansainvälinen tiedejärjestelmä nojaa pitkälti yliopistoihin ja erilaisiin tiede- tai tutkimusinstituutteihin. Kokonaisturvallisuuden kannalta olennaista on yliopistojen tuplarooli: Suomessa yliopistolain mukaisesti niiden tehtävänä on antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta. Tutkimus ja opetus ovat siis osa samaa järjestelmää, kaksi toisiinsa kietoutuvaa moottoria.

Jos tutkimus poistettaisiin yliopistoista, opiskelijoille annettava koulutus vanhentuisi muutamassa vuodessa. Jos opetus poistettaisiin, yhteiskuntaan ei enää virtaisi ajantasaisen tiedon varassa toimivia osaajia. Siksi tutkimusta ja opetusta kannattaa ajatella kokonaisuutena: toisen ongelmat johtavat lopulta molempien ongelmiin.

Nykytilanteessa tutkimus- ja opetuskokonaisuuden elinvoima riippuu pitkälti tutkimuksen elinvoimaisuudesta. Yliopistoissa lähtökohtaisesti kaikki väitöskirjatutkijoista yliopistonlehtoreihin ja professoreihin tutkivat ja opettavat. Ihmisiä palkataan pääasiassa tutkimusprojekteihin, ei niinkään opetukseen. Näin ulkopuolisesti rahoitetut tutkijat kantavat vastuuta opetuksesta riippumatta siitä, onko heidän tutkimusprojektinsa luonteeltaan enemmän perustutkimusta tai soveltavaa tutkimusta.

Tutkimuksen ekosysteemiä voidaan ajatella pyramidina: alimmilla tasoilla on eniten projekteja ja tekijöitä, ylemmäs mentäessä projektien määrä vähenee ja kansainvälinen kilpailu kovenee. Maisterintutkielmat ja diplomityöt muodostavat laajan perustan, väitöskirjat seuraavan kerroksen. Kaikkein ylimpänä ovat Suomen Akatemian rahoittamat huippuyksiköt, lippulaivat ja muut harvalukuiset ”kärjet”.

Yliopistoista siirtyy työmarkkinoille ihmisiä, joiden koulutus on pääosin maisteritasoa. Vaikka maisterivaiheessa opetellaan tieteellistä kirjoittamista ja tulosten esittämistä, vasta tohtoritasolla kiteytyy ymmärrys siitä, mitä kriittinen arviointi käytännössä tarkoittaa. Kun tutkijalle kertyy kokemusta arvioinneista, kehittyy samalla myös ymmärrys siitä, että järjestelmän tarkoitus on parantaa työn laatua.

Tässä mielessä huippututkimuksessa on paljon samaa kuin kansainvälisessä huippu-urheilussa: palaute voi olla tiukkaa, mutta se ohjaa kohti parempaa suoritusta.

Suomessa puolustusministeriön alaisuudessa toimii Turvallisuuskomitea, jonka tehtävä on avustaa valtioneuvostoa ja ministeriöitä. Turvallisuuskomitea kuvaa turvallisuutta kokonaisturvallisuuden viitekehyksellä, jossa yhteiskunnan elintärkeät toiminnot muodostavat toisiinsa kytkeytyvän kokonaisuuden.

Kuten seuraavissa kappaleissa käy ilmi, yleisesti ottaen tieteen rooli elintärkeissä toiminnoissa liittyy koulutukseen, mutta joiltakin osin myös itse tieteellinen prosessi on keskeisessä asemassa.

Koulutus on tutkitusti merkittävin yksittäinen tekijä, joka vahvistaa yksilöiden sopeutumiskykyä luonnonkatastrofeissa (esimerkiksi Muttarak ja Lutz 2014). Koulutus kehittää yksilöiden kognitiivisia kykyjä ja ongelmanratkaisutaitoja, jotka parantavat heidän kykyään toimia ja tehdä päätöksiä ylipäätään monenlaisissa hätätilanteissa.

Koulutetut ihmiset ymmärtävät keskimääräistä paremmin riskejä, ja heillä on valmiudet käsitellä ja soveltaa saamaansa tietoa, kuten varoitussignaaleja tai sääennusteita. Koulutus myös lisää valmiuksia suunnitella tulevaa kriisitilanteisiin varautumiseksi. Esimerkiksi koronapandemian alkaessa monet siirtyivät etätyöskentelyyn jo ennen viranomaisten ensimmäisiä varoituksia, mikäli se oli heidän työnkuvansa puolesta mahdollista. Toisin sanoen he käsittelivät tiedot lähestyvästä vaarasta ja tekivät siitä omat johtopäätöksensä.

Koulutuksessa syntyy myös epäsuoria vaikutuksia, joista on hyötyä kriisitilanteissa. Koulutus esimerkiksi antaa taitoja ja joustavuutta sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin, kuten uuden työn hankkimiseen, jos aiempi toimeentulo on kriisin vuoksi vaarantunut (katso esimerkiksi Frankenberg ym. 2013). Koulutetummilla yksilöillä on yleensä parempi pääsy tiedonlähteisiin joko yksilöiden oman toiminnan tai heille koulutuksen myötä muodostuneiden verkostojen kautta.

Voitaisiin jopa väittää, että investoinnit koulutukseen tuottavat parempaa kriisinkestävyyttä kuin pelkkä tulotason nostaminen tai puhtaasti tekniset ratkaisut. Mitä useampi yksilö saa koulutuksen edut ja osaa toimia hajautetusti, sitä suurempi on väestön toimintakyky kriiseissä erityisesti silloin, kun viranomaisten johtaminen viivästyy.

Yksi ihmistieteiden pisimpään tutkituista asioista on se, millainen yhteys väestön koulutustasolla on yhteiskunnan vakauteen. Yhdysvaltalainen demokratiaa tutkinut Seymour Martin Lipset (1922–2006) piti koulutusta yhtenä keskeisimmistä tekijöistä, jotka erottavat vakaat demokratiat diktatuureista. Vakaissa demokratioissa väestön lukutaito ja koulutukseen osallistuminen ovat hänen mukaansa korkeammalla tasolla kuin epävakaissa järjestelmissä. Koulutus näyttää olevan yhteydessä keskimääräistä pitkäjänteisempiin ja maltillisempiin poliittisiin näkemyksiin, mikä näkyy erityisesti alemmissa yhteiskuntaluokissa. Koulutuksen myötä ihmiset altistuvat erilaisille mielipiteille, mikä lisää poliittista malttia (Lipset 1959).

Lipset viittaa artikkelissaan John Dewey’hin (1859–1952), joka on yksi 1900-luvun merkittävimmistä kasvatuspsykologeista. Lipset korostaa Dewey’n tavoin, että pelkkä koulutuksen määrä ei ratkaise, vaan myös sen luonne on tärkeä. Dewey painotti, että koulutuksen tulisi tähdätä yksilön kehitykseen.

Lipset havainnollistaa koulutuksen laadun merkitystä käyttäen esimerkkinään Saksaa, joka oli yksi maailman parhaiten koulutetuista kansakunnista, mutta se sortui silti diktatuuriin kansan valittua pääministeripuolueeksi Adolf Hitlerin johtamat kansallissosialistit. Dewey näki tämän johtuvan saksalaisesta koulutuksesta, jossa painotettiin instituutioiden tavoitteiden sisäistämistä ja niille alistumista henkilökohtaisen harkintakyvyn sijaan.

Taloustieteessä on tutkittu paljon sitä, mikä on tieteen ja koulutuksen merkitys talouskasvun kannalta. Robert J. Barro ja Xavier Sala-i-Martin kirjoittivat yhden modernin talouskasvun teorian perusoppikirjoista perustuen omiin ja monien muiden aineistoihin bruttokansantuotteesta. Voidaan sanoa, että on jopa aukottomasti todistettu, että väestön koulutuksen laatu ja kesto korreloivat voimakkaasti talouskasvun kanssa. (Barro ja Sala-i-Martin 2004.)

Suomen kehityshistoria 1900-luvulla on oppikirjaesimerkki siitä, miten investoinnit inhimilliseen pääomaan, kuten peruskoulu-uudistus, muuttavat kansakunnan kohtalon (esimerkiksi Dahlman ym. 2006). Arto Kokkinen osoitti, että koulutus ja osaaminen ovat olleet Suomen talouskasvun keskeisimmät ajurit (Kokkinen 2012).

Faktapohjaisesta johtamisesta on puhuttu viime vuosina paljon, ja se onkin osa koulutuksen luomia etuja kokonaisturvallisuudessa. Evidence-based management -johtamisopin ajatuksena on, että päätösten tulisi perustua näyttöön ja dataan, ei vain intuitioon tai siihen, mitä on aiemmin tehty. Koulutus on perusedellytys mallin soveltamiselle. Tutkitusti johtajat, joilla on korkeampi koulutustausta, omaksuvat todennäköisemmin dataan perustuvia johtamiskäytäntöjä (esimerkiksi Pfeffer ja Sutton 2006; Sadun ym. 2017).

Yksi johtamisopin klassikoista on rajoitetun rationaalisuuden teoria, jonka kehitti talouden Nobel-palkinnon saanut Herbert A. Simon. Sen mukaan johtajien pitää ymmärtää, että ihmisen kognitiiviset kyvyt ja käytettävissä oleva tieto ovat rajallisia. Teorian keskiössä ovat monimutkaisten ongelmien pilkkominen osiin, tiedon vinoumien arviointi sekä systeemisten vaikutuksien arviointi. Näiden komponenttien sisäistäminen vaatii kouluttautumista. Simon esittää, että johtaminen paranee, kun usko kaikkivoipaan rationaalisuuteen korvataan tieteellisesti perustellulla ymmärryksellä ihmismielen rajoituksista ja kyvyllä oppia uusia, tehokkaampia päätöksentekoprosesseja (Simon 1979).

Kansainvälisissä verkostoissa vaikuttamispyrkimyksiä on paljon, jolloin lähdekriittisyys muodostuu tärkeäksi suojakilveksi. Koulutus toimii ikään kuin kognitiivisena infrastruktuurina, joka antaa työkaluja, joilla navigoida esimerkiksi kansainvälisen politiikan kaltaisissa monimutkaisissa järjestelmissä, suojautua niihin kohdistuvilta hybridiuhilta ja disinformaatiolta sekä rakentaa yhteistyötä yli rajojen (Simon 1979; Lipset 1959; Muttarak ja Lutz 2014).

On huomattava, että nimenomaan kansainvälisen tieteen piireissä syntyy sivutuotteena kansainvälistä tietopääomaa, esimerkiksi ymmärrystä eri kulttuureista ja kielistä.

Tiede- ja koulutusprosessia voidaan pitää yllä myös yliopistojen ulkopuolella, kuten armeijoissa. Esimerkiksi ennen talvi- ja jatkosotaa Suomen armeija lähetti Reino Hallamaan opintomatkalle Eurooppaan (Brantberg 2022). Elämäkertatietojen mukaan Hallamaa verkostoitui Euroopan keskeisimmän salakirjoitustaidon mestarin kanssa ja perusti Suomeen signaalitiedustelun. Yhdistettynä Holger Jalanderin alaisuudessa kehitettyyn Kyynel-radioon Hallamaan signaalitiedustelun roolia ei voida kylliksi korostaa Suomen puolustustaisteluissa ja niiden jälkeen niin sanottuina vaaran vuosina.

Vaikka radio- ja signaalitiedustelu kehitettiin osana armeijaa, on huomattava, että molemmissa oli keskeistä nimenomaan tieteellinen prosessi ja siihen liittyvä koulutus. Tämä tapauksen opetus kannattaisi muistaa: omien kyvykkyyksien systemaattinen kehittäminen kannattaa aina, koska emme osaa ennustaa tulevaisuutta. Vaikka joku muu kehittäisi parempia kyvykkyyksiä, omien kyvykkyyksien varassa syntyy mahdollisuus ylipäänsä keskustella uusista kyvyistä muiden kanssa.

Modernina esimerkkinä toimii Suomeen noussut avaruusyritys ICEYE, joka on nopeasti muodostunut keskeiseksi toimijaksi niin puolustuksessa kuin siviiliviranomaisten palvelemisessa. ICEYE ja moni muu viime vuosina Suomeen noussut avaruusyritys nojaa suomalaiseen avaruustieteeseen ja perustutkimukseen. Moni on ihmetellyt, miten Suomesta on tullut avaruusvaltio vain muutamassa vuodessa. Ei olekaan – suomalaisen avaruustoiminnan voidaan katsoa olevan jatkumoa jo 1800-luvulta. Alan toimijat päättivät yhdessä rakentaa Suomen ensimmäisen satelliitin 2010-luvulla, ja projektissa mukana olleet opiskelijat perustivat ICEYEn.

Oleellista on ymmärtää, että kansainvälisen tason tutkimus perustuu aina korkeatasoiselle ekosysteemille. Innovaatiot seuraavat kovatasoisinta tutkimusta usein suunnittelemattomina oheistapahtumina.

Maailman johtava tiedevaltio Yhdysvallat on kokonaisturvallisuuden kannalta kiinnostava esimerkki. Maan tiedepolitiikka on noussut toistuvasti keskusteluihin etenkin presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden aikana.

Yhdysvaltain mallissa yliopistojen talous nojaa kolmeen pilariin, joita ovat julkinen tutkimusrahoitus, opintotuki ja kansainvälisten opiskelijoiden lukukausimaksut. Trumpin hallinnon vuoden 2026 budjettiesitys leikkaa raskaasti kaikkia niitä.

Budjettiesitys on hakenut rajuja leikkauksia julkiseen tutkimusrahoitukseen, jonka projektirahoituksella jatko-opiskelijat pääsääntöisesti tekevät väitöskirjojaan (Federation of Associations in Behavioral & Brain Sciences 2025). Esimerkiksi National Science Foundationin (NSF) osalta budjettiesitys ehdotti rahoituksen leikkaamista noin 57 prosentilla. Toiseksi budjettiesityksessä ehdotettiin leikkausta opintotukeen, joka mahdollistaa monien kotimaisten opiskelijoiden opiskelun. Kolmanneksi kansainvälisten opiskelijoiden tuomat lukukausimaksut ovat vähentyneet viisumirajoitusten myötä. Seurauksena kaikista Trumpin hallinnon leikkauksista innovaatiotoiminta siirtyy yhä enenevässä määrin yliopistoista yksityiselle sektorille, missä sitä toki oli paljon jo ennen leikkauksia (Centre for Strategic & International Studies 2025).

Samaan aikaan kun Trumpin hallinto on heikentänyt yhdysvaltalaisten yliopistojen toimintaedellytyksiä, Kiina on tehnyt valtavia satsauksia tieteeseen ja koulutukseen. Kiinan julkilausuttuna tavoitteena saavuttaa ”tieteellinen ja teknologinen omavaraisuus” ja nousta maailman johtavaksi innovaatiomahdiksi (The State Council of the People’s Republic of China 2025; katso myös Luova 2025).

Kun kyse on sotilaallisesta puolustuksesta, tieteellinen prosessi ja koulutus ovat yleensä aina olleet armeijoiden omissa käsissä niin Suomessa kuin muuallakin. Yhdysvalloissa asevoimat saavat edelleen paljon liittovaltion rahoitusta, ja onkin todennäköistä, että aseelliseen puolustukseen liittyvä tieteen ja koulutuksen prosessi pysynee siellä jatkossakin hyvällä tasolla.

Tiede on tärkeä osa kokonaisturvallisuutta paitsi tieteen tuottamien innovaatioiden kautta mutta myös siksi, että nimenomaan tiede ja tutkimus tuottavat kokonaisturvallisuuteen sen tarvitseman koulutuskomponentin. Ilman tiedettä koulutuksen taso happanee jo pelkästään opettajien puutteeseen. 

Yhdysvaltojen esimerkki osoittaa, että kun tiedejärjestelmää aktiivisesti murretaan, osaamispohja murenee. Vain kaupallisesti kiinnostava tutkimus säilyy elinvoimaisena, minkä vuoksi tutkimuksen avoimuus ja läpinäkyvyys vähenevät, sillä yrityksillä ei ole syytä avata prosessejaan ulkopuolisille. Tämä tulee pitkällä aikavälillä johtamaan tehottomuuteen, sillä tehokkaan tutkimuksen yksi kulmakivi on ripeä tiedonvaihto tutkimusryhmien välillä. 

Kokonaisturvallisuusmalli on nimenomaan suomalainen keksintö. On mahdollista, että Yhdysvalloilla on varaa ajaa oma tiedekenttänsä alas ilman, että heidän erikseen rahoitettu kovan turvallisuuden mallinsa merkittävästi heikkenee. Suomessa ei kuitenkaan kannattaisi sokeasti kopioida Yhdysvaltojen ideoita, sillä meidän mallimme keskiössä on usean eri sektorin yhteispeli ja hajautettu järjestelmä. On mielenkiintoista pohtia, onko Yhdysvaltojen nykytilanne itse asiassa seurausta maan koulutustason laskusta, kuten Lipsetin tutkimusten perusteella voitaisiin arvioida (Lipset 1959). 

Suomessakin on kuultu tiedevastaisia kommentteja. Tieteen perustan murentaminen on kuitenkin suora hyökkäys kansakunnan pitkän aikavälin kokonaisturvallisuutta vastaan. Se on hyökkäys, joka rapauttaa maan faktapohjaista päätöksentekokykyä, tuhoaa teknologista selkärankaa sekä tekee yhteiskunnasta henkisesti ja rakenteellisesti hauraan. 

Tieteen tärkein peruspilari, riippumaton vertaisarviointi, tuottaa sivutuotteenaan yhteiskunnalle elintärkeitä taitoja: kritiikinsietokykyä ja argumentointitaitoa. Vertaisarvioinnista syntyvä kritiikin sietokyky on mielestäni tärkein asia, joka kannattaa huomata erityisesti tohtorien rekrytoinnissa yhä raaemmin kilpailevaan yritysmaailmaan. 

•

Artikkeli perustuu marraskuussa 2025 kirjoittajan pitämään puheeseen Erillisverkkojen tilaisuudessa. Kirjoittaja esittää lämpimät kiitokset Erillisverkoille aiheen esittämisestä ja Tieteessä tapahtuu -lehden toimituskunnalle artikkelin ihmistieteiden osuuden tarkastamisesta.

•

Lue myös:

Demokratia tarvitsee vapaata tiedettä

Kenelle tutkimus kuuluu? Rights Retention Strategy vahvistaa tutkijan oikeuksia ja tutkimuksen huoltovarmuutta

Kiina tähtää globaaliksi innovaatiomahdiksi puolueen johdolla