Suomalaisessa yliopistolaitoksessa on toteutettu 2000-luvun aikana merkittäviä tiedepoliittisia uudistuksia, joiden myötä yliopistoissa on alettu jäljitellä talouselämän toimintatapoja. Yliopiston toimintaa on pyritty tehostamaan ja nopeuttamaan tavalla, joka muistuttaa kriitikkojen mielestä pikaruokaketjun toimintaa. Yliopiston macdonaldisoituminen on jo käsite (esimerkiksi Kaita-Aho 2007).

Uusliberalistinen ajattelutapa on juurtunut yliopistoihin uuden julkisjohtamisen opin myötä (esimerkiksi Patomäki 2007; Rinne 2004). McDonald’s-yliopistossa paneudutaan talouselämän tapaan niin sanottujen laadunvarmistusmenettelyjen kehittämiseen. Uudet julkisjohtamisen sovellukset näyttävät kuitenkin olevan ristiriidassa tietotyön luonteen ja akateemisen elämäntyylin kanssa.

Jotkut tutkijat vaikuttavat syvästi turhautuneilta tämän New Public Managementin seurauksiin. Kun ajattelutyötä pyritään hallinnoimaan esimerkiksi työajan kohdentamiseen tarkoitetun ohjelman avulla, päädytään eriskummallisiin ratkaisuihin. Sole TM -tietokantaan merkitään joka arkipäivä 7,25 tuntia työtä. Tutkijan työ ei kuitenkaan ole atomisoitavissa siten kuin työajan luotettava kohdentaminen edellyttäisi. Monet syöttävätkin sovellukseen kuviteltuja työtunteja desimaalien tarkkuudella, vaikka he todellisuudessa tekevät työtään lähes kelloon katsomatta.

Kontrollin ja standardoinnin lisääntyminen on toistaiseksi johtanut lähinnä hiljaiseen vastarintaan. Äänekkäät kriitikot on totuttu yliopistoissa sivuuttamaan, vaientamaan tai siirtämään marginaaliin. Hiukan yllättäen kuitenkin toukokuussa 2010 Turun yliopistosta alkoi Sole TM -sovelluksen käyttöönoton yhteydessä kapinaliike, joka nopeasti levisi yliopistoihin ja keräsi lyhyessä ajassa toista tuhatta adressin allekirjoittajaa. Tämän jälkeen Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto lähettivät yliopistoille ja yliopistotyönantajalle yhteisen kirjeen, jossa edellytetään mahdollisimman kevyitä ja yksinkertaisia järjestelmiä.

Työtuomioistuimen päätöksen perusteella työajan kohdentamisen järjestelmiä ei voida pitää sellaisenaan työehtosopimuksen vastaisina. Oleellista ei ole kuitenkaan se, onko järjestelmä sopimuksen vastainen, vaan millaisia vaikutuksia siitä on akateemisen työn eettiselle perustalle. Kaksoiskirjanpidolla, jossa työntekijät tietoisesti totutetaan syöttämään tietokantaan keksittyjä lukuja, on demoralisoiva vaikutus. Jotkut ovatkin nähneet yhtymäkohtia työajan kohdentamisen ja entisen Neuvostoliiton kaksoistalouden välillä.

On paradoksaalista, että uudistusten taustalla oleva uusliberalismi liputtaa ihmisen vapauden ja vaihtoehtojen runsauden puolesta. Akateemiseen tietotyöhön sovellettuna se kuitenkin näyttää kääntyvän vastakohdakseen.

Uusliberalismi perustuu näkemykseen, että kilpailu tehostaa ja tervehdyttää organisaatioiden toimintaa. Markkinoiden oletetaan muodostavan itsestään säätyvän järjestelmän, jossa yksittäiset toimijat löytävät paikkansa talouden lakien mukaan kilpaillen keskenään samaan tapaan kuin evoluutiossa vahvemmat lajit syrjäyttävät heikompansa (Hayek 1945; Hilpelä 2001; Hilpelä 2004). Uusliberalismilla on kylmä logiikkansa: vauhti kiristyy ja tuotannon määrän indikaattorit (esimerkiksi tutkintojen määrä) kasvavat.

Mutta mitä muuta tästä seuraa? Näyttäisi siltä, että ainakin kyynistymistä ja välineellistymistä, vieraantumisen tunnetta, ahdistuneisuutta ja masennusta (esimerkiksi Hilpelä 2004; Julkunen, Nätti ja Anttila 2004; Puhakka ja Rautopuro 2004; Siltala 2004).

Tilastojen mukaan tiede tehostuu, mutta onko olemassa tieteenhistoriallisia näyttöjä siitä, että kilpailu ja tehostaminen edistävät tieteen vaikuttavuutta? Entä edistääkö markkinatalouden mallien levittäminen inhimillistä ja yhteiskunnallista hyvää yleensä?

Niin sanottuun hitausliikkeeseen (slow movement, slow food) perustuva ajatus hitaasta, rauhallisesta ja hiljaisesta tieteestä on tullut vähitellen esiin lähinnä blogeissa. Painettuakin tekstiä on kirjoitettu.

Eeva Peltosen artikkeli Hidas tutkimus on puhutteleva kuvaus viipyilevistä ja katkeilevista tutkimushankkeista, jotka jälkikäteen tarkasteltaessa ovat tuottaneet merkittäviä, jopa uraauurtavia tuloksia. Myös Tieteessä tapahtuu -lehdessä on aihetta sivuttu: Markku Löytösen mielestä tiedeprosessin vaikuttavuutta tulisi tarkastella aikaikkunassa, joka on pidempi kuin ihmisikä – jopa useita satoja vuosia. Esimerkiksi matkapuhelinten 3G-verkko juontaa noin 300 vuotta vanhoihin keksintöihin matematiikassa ja fysiikassa. (Peltonen 2008; Löytönen 2010, 28.)

Hitaan tieteen puolestapuhujiksi voisi veikata pehmeitä humanisteja, mutta se olisi väärin: etulinjassa ovat kovat luonnontieteet, lääketiede ja informaatiotiede. Käsitteen Slow science ensimmäisiä muotoilijoita lienee informaatiotieteen edustaja Ernst Garfield. Hidas tiede perustuu asioiden rauhalliseen tarkastelemiseen, sitkeään ja usein näkymättömään arkityöhön. Se ei tähtää julkaisujen määrän tai sitaatti-indeksien maksimoimiseen. Se uskoo laatuun, joka kypsyy hitaan prosessin myötä. (Garfield 1990.)

Garfield käyttää esimerkkinä DNA:n löytämiseen johtanutta tutkimusta 1940-luvun lopulla: läpimurron taustalla oli pitkä ja välillä katkeileva, mutta sittenkin sitkeä työskentely, jossa julkaisujen määrä oli aluksi hyvin vähäinen. Kun tulokset lopulta valmistuivat, syntyi tieteellinen läpimurto. Vastaavia esimerkkejä löytyy monia tieteen lähihistoriasta. Nobelistit ovat harvoin uraohjuksia ja tieteen untuvikkoja. Päinvastoin he ovat vuosikymmeniä omien tutkimusteemojensa äärellä uurastaneita eläkeläisiä.

Hidas tiede tuntuu vieraalta ajassa, jossa julkaisujen määrällä mitataan tutkijan ajattelutyön tuloksellisuutta, projekteilla on kireät aikataulut ja tiukat tulostavoitteet. Projektiohjukset tehtailevat tottuneesti onnistumisraportteja ja taas uusia tutkimussuunnitelmia, joissa potentiaalinen rahoittaja pyritään retorisesti vakuuttamaan tutkimustulosten nopeasta sovellettavuudesta ja kaupallisista hyödyistä.

Hidas tiede sitä vastoin perustuu siihen, että uusien näkökulmien avautuminen edellyttää työrauhaa, sivupoluille eksymistä, väljiä aikatauluja, mahdollisuutta virheiden tekemiseen ja niiden perusteelliseen pohdiskeluun sekä analysointiin. Tämän suuntaiseen työskentelyyn viittaavat sekä englannin- että ruotsinkielisen tutkimusta tarkoittavien käsitteiden etymologia. Englannissa research viittaa uudelleen etsimiseen ja ruotsinkielen käsite undersökning puolestaan luo mielikuvan, että tutkimuksessa etsitään jotain pintaa syvemmältä, sen alapuolelta.

Hitaan tieteen lähtökohtana on ”perinteinen” tieteen tekemisen ideaali, jossa tutkimuksen lähtökohdat ja tutkimuskysymykset muotoillaan huolella kirjallisuuteen ja aiempaan tutkimuksen vankasti tukeutuen. Tutkimuksen toteuttaminen suunnitellaan huolellisesti, ja etenemistä seurataan tarkasti mutta rauhallisesti. Hidas tiede on kiireetöntä ja nautinnollista maailmassa olemista ja sen kohtaamista (Alleva 2006).

Hitaan tieteen prosessiin kuuluvat myös ne yllättävät havainnot, löydökset ja tulokset, joita ei voida ennakkoon arvata. Vaikka työn alkuun saattaminen edellyttää huolellista paneutumista ja suunnittelua, saattaa tutkimusprosessin aikana löytyä kokonaan uudenlaisia näkökulmia, joiden vuoksi suuntaa on muutettava osittain tai kokonaan.

Ennakkoon arvaamattomien tekijöiden merkitys on tunnistettu erityisen hyvin toimintatutkimuksen perinteessä. Toimintatutkimuksen pioneerina tunnettu Stephen Corey korosti, että tutkimuksessa tulee olla mahdollisuus alkuperäisen ongelmanasettelun muuttamiseen, jotta tutkimus vastaisi kompleksista, muuntuvaa todellisuutta (Corey 1949).

William Whyte kutsuu näitä odottamatta syntyviä havaintoja, ideoita ja tutkimustehtäviä ”uutta luoviksi yllätyksiksi”. Jean McNiff, Jennifer Lomax ja Jack Whitehead puolestaan kuvaavat ”sivuspiraaleiksi” näitä tutkimuksen luontaisia sivupolkuja, uusia ja ennakoimattomia ongelmia ja tutkimustehtäviä. (Whyte 1991; McNiff, Lomax ja Whitehead 1996, 23.)

Myös informaatiotieteilijä Erik Proper liputtaa toimintatutkimukselle ominaisen tieteen ja käytännön vuoropuhelun puolesta. Tietoteknisten tutkimustulosten mielekkäät ja toimivat käytännön sovellukset edellyttävät hitaasti etenevää yhteistyötä ja asteittaista kokeilevaa kehittämistä yhdessä sovellusten käyttäjien kanssa.

Proper ehdottaa nopean julkaisemisen käytännön korvaamista sykleillä, joissa havainnoista ja tutkimustuloksista keskustellaan, niiden merkitystä pohditaan ja mahdollisia sovelluksia kokeillaan ja havainnoidaan yhdessä käyttäjien kanssa (observe-think-debate-experience-debate-think-debate-publish). Hitaan tieteen laadunvarmistus on näin ollen pikemminkin dynaamis-pragmaattista kuin mekaanis-determinististä. (Proper 2009.)

Norman Denzinin ja Yvonna Lincolnin mielestä luova tieteellinen työ on parhaimmillaan bricolagea: luovaa ja vapaata, ennakkoluulotonta asioiden yhdistelemistä ja leikittelyä, konventioiden ja raja-aitojen ylittelyä (Denzin ja Lincoln 2005).

Bricolage tarkoittaa ranskan kielessä sananmukaisesti rakentelua tai kyhäilyä, jossa työskentelyyn lainataan vapaasti ja villisti aineksia erilaisista lähteistä. Tyyppiesimerkki bricolagesta on sarjakuvahahmo Pelle Peloton, joka rakentaa lentolaitteen vanhasta kylpyammeesta, kottikärryn pyörästä ja hiustenkuivaajasta – ja vehje todella toimii!

Tieteellisissä läpimurroissa on usein kyse tämänkaltaisesta emergenssistä, jonka edellytyksenä on luova leikittelevyys. Uusi näkökulma tai tapa hahmottaa tutkimusongelmia tai havaintoja, oli sitten kyseessä taloustiede tai johtamisen tutkimus, saattaa syntyä vapaudesta leikitellä ja pelleillä ideoilla ja ajatuksilla (Krugman 2009, 11; March 1991).

Emergentille systeemille on ominaista, että se synnyttää tuloksia, jotka ovat enemmän kuin siinä mukana olevien tekijöiden summa. Parhaimmillaan tieteellinen emergenssi kehittyy ryhmässä, jossa erilaiset, toisiaan täydentävät ihmiset työskentelevät yhdessä. Kollaboratiivisessa emergenssissä joukko ihmisiä synnyttää korkealaatuisen tuloksen prosessissa, jota kukaan ei ole suunnitellut eikä johtanut. Hyviä esimerkkejä emergenssistä ovat improvisaatioteatteri, ideariihi ja musiikillinen improvisaatio.

Filosofi Jeanette Bicknell kuvaa Led Zeppelinin menestystä esimerkkinä emergentistä systeemistä. Yhtyeen tekemää musiikillista vallankumousta ei voi selittää yksilöjen virtuositeetilla. Jimmy Page oli toki lahjakas kitaristi, Robert Plant maagisen viettelevä laulaja, basisti John Paul Jones monipuolinen muusikko ja rumpali John Bonham meditoi esiin uusia rytmisiä maailmoja kuin olisi soittanut yhtä aikaa tuhatta tavarajunaa. Jokainen heistä oli poikkeuksellisen lahjakas omalla tavallaan, mutta bändin musiikillinen nerous syntyi vasta, kun nämä neljä muusikkoa keskenään muodostivat emergentin systeemin. (Bicknell 2009.)

Mutta mahdollistaako yliopistojen New Public Management emergenssin? Vastauksemme on epäilevä. Jotta tällainen prosessi voisi kehittyä, sille on oltava edellytykset. Tärkein niistä on vapaus. Tutkijoilla on oltava mahdollisuus informaaliin vuorovaikutukseen, vapaamuotoiseen uusilla ideoilla leikittelyyn. Vapaus mahdollistaa uusien assosiaatioiden, näkökulmien, vaihtoehtoisten tulkintojen ja keksintöjen syntymisen.

Uudet avaukset syntyvät usein epävirallisissa tilanteissa, jotka eivät kuulu välttämättä tutkimusprojektien alkuperäiseen ohjelmaan. On useita esimerkkejä siitä, että mullistava uusi, ja myöhemmin taloudellisesti kannattava idea, on saanut alkunsa epävirallisissa yhteyksissä, kuten illanvietossa, automatkalla tai uimarannalla.

Hyvä esimerkki on, miten tekstiviesti keksittiin 1990-luvun alussa. Idea sai alkunsa insinöörien epämuodollisessa illanvietossa, ja sitä alettiin kehittää tämän villin idean pohjalta myöhemmin määrätietoisesti. Historiasta tiedämme, että siitä sittemmin tuli yksi matkapuhelimen käytetyimmistä ominaisuuksista.

Image

Hidas tiede ei ole pelkästään vakavaa puurtamista hitaasti etenevän tutkimuksen parissa, vaan myös mielekästä ja merkityksellistä inhimillistä yhdessäoloa. Sen perimmäisenä tarkoituksena on kestävän elämäntavan edistäminen, ihmisen ja luonnon, elämismaailman ja järjestelmän välisen mielekkään vuorovaikutuksen ylläpitäminen. Paradoksaalisesti hidas tiede saattaa tuottaa kuitenkin tieteellisen läpimurron nopeastikin. Se mahdollistuu, jos annetaan tilaa laatukäsikirjan ulkopuoliselle toiminnalle.

Hidas tiede on deliberatiivista, avointa, julkista, uusia mahdollisuuksia etsivää ja dynamiikkaa ylläpitävää. Hidas tiede on yleishyödyllistä ja yhteistoiminnallista, perinteisten instituutioiden rajat ylittävää kollektiivista toimintaa ja keskustelua, jolle Web 2.0 luo oivan toiminta-alustan. Hidas tiede on moniäänistä ja aidosti kriittistä, luottamukseen perustuvaa ja sitä ylläpitävää.

Hitaan tieteen ideaali muistuttaa Aristoteleen ajatusta hyvästä elämästä, eudaimoniasta (esimerkiksi Kemmis 2009). Aristoteleen mukaan ihmisen työn tuloksia tai elämän onnellisuutta voidaan arvioida parhaiten vasta sen jälkeen, kun hän on kuollut. Moni saattaa saada aikaan näennäisesti paljon elämänsä aikana, mutta vasta pitkän ajan päästä voidaan arvioida, missä määrin teot ovat olleet hyviä, kestäviä ja tekemisen arvoisia.

Aika näyttää, onko ihminen elinaikanaan edistänyt hyvää elämää ihmiskunnan ja ihmisyyden mittapuilla arvioituna vai onko elämä käytetty toisarvoisiin asioihin. Tämä sopii hyvin tutkijan saavutusten arvioimiseen hitaan tieteen periaatteiden näkökulmasta. Aika on objektiivisin tuomari arvioimaan, mikä on kestävää kehitystä – myös tieteessä.

•

Lue myös:

Onko tieteessä aikaa ja tilaa oivaltamiselle?

Tieteellisen oivaltamisen jäljillä – luovasta mielestä ja intuitiosta

Tutkija, julkaise vähemmän! Kertakäyttötieteen riskit ja ongelmat