Maantiede on rakennettu myyteille, niin ennen kuin nytkin. Siinä on Paul Richardsonin kirjan keskeinen viesti. Ammoisina aikoina myytit liittyivät siihen, että iso osa maailmasta oli tuntematonta, joten syrjäseuduille kuviteltiin outoja kansoja ja kauhistuttavia hirviöitä.

Nykyiset myytit puolestaan kertovat siitä, että tietyllä tavalla tiedämme maailmasta liikaa. Sen ylenpalttisen monimuotoisuuden ja mutkikkuuden hahmottaminen on haastavaa, joten sitä helpottamaan on keksitty yksinkertaistuksia ja yleistyksiä, jopa suoranaisia valheita.

Richardson listaa kirjassaan kahdeksan maantieteen myyttiä, joista yksi on itsestään selvinä pitämämme maanosat. Voidaan hyvin kyseenalaistaa, montako maanosaa oikein on ja mitkä ovat niiden rajat. Jopa Euroopan asema erillisenä maanosana on kyseenalainen, ja sitä voisi pitää pelkkänä Aasian läntisenä niemimaana. Tätä ”eurasianismin” ajatusta vaalivat etenkin venäläiset emigrantit sata vuotta sitten. Mitään luonnollista rajaa Euroopan ja Aasian välillä ei ole, vaikka Wikipedian mukaan ”Ural jakaa Euraasian mantereen pohjoisosan Eurooppaan ja Aasiaan”.

Silti meillä kaikilla on vankka käsitys siitä, miten maailma jakautuu selkeisiin ja erillisiin maanosiin. Siihen vaikuttaa oleellisesti, miten kartat piirretään.

Karttoja on aina käytetty politiikan ja vallan välineenä, etenkin Euroopassa. Gerhardus Mercator kehitteli vuonna 1569 projektion, jonka myötä Eurooppa nousi maantieteellisesti ansaitsemattoman keskeiseen asemaan.

Palloa on tunnetusti vaikea litistää tasoksi, mutta sen voi tehdä paremmin tai huonommin. Mercatorin projektio vääristää mittasuhteita niin, että Eurooppa ja Afrikka näyttävät kartalla jokseenkin samankokoisilta. Todellisuudessa Afrikka on 14 kertaa Eurooppaa suurempi. Vääristynyt mielikuva on vaikuttanut kokonaiseen maanosan kohtaloon.

Harhaisiin käsityksiin vaikuttaa myös minimaalinen ajantajumme. Maapallo muuttuu kaiken aikaa, mutta muutokset ovat yleensä äärimmäisen hitaita. Mantereet vaeltavat verkkaisesti ja 200 miljoonaa vuotta sitten ne olivat niputtuneet yhdeksi jättimäiseksi Pangaeaksi. Ja niputtuvat jälleen 250 miljoonan vuoden kuluttua Pangaea Ultimaksi, uudeksi supermantereeksi.

Geologisia aikakausia meidän on mahdoton mieltää, voimme vain vertailla suuria lukuja toisiinsa.

Luvussa ”Myytti epäonnistumaan tuomitusta Afrikasta” Richardson tekee seikkaperäisesti selkoa kolonialismin vaietusta ja vääristelevästä historiasta, joka vaikutukset tuntuvat edelleen.

Afrikan muinaisten korkeakulttuurien huimat saavutukset väännettiin väkisin muiden kuin afrikkalaisten itsensä ansioksi – esimerkiksi ”jonkin Välimeren alueen kulttuurin tuotoksiksi” – ja niiden historia ryöstettiin siirtomaavaltojen museoihin ja kokoelmiin. Jotain on sentään yritetty tehdä arvoesineiden palauttamiseksi oikeille omistajilleen ja syntysijoilleen, mutta suuri osa niistä on edelleen suljetuissa varastoissa eri puolilla Eurooppaa.

Yksi keskeisistä harhoista on niputtaa kymmenet afrikkalaiset valtiot yhdeksi monoliittiseksi ”Afrikaksi”. Esimerkiksi Boris Johnson viittasi pääministerinä pitämässään puheessa ”Afrikan maahan”. Samaan erheeseen sortuu varmasti meistä jokainen vähintään tiedostamattaan, mutta harha näyttää vaivaavan kirjan tekijää itseäänkin. Richardson niputtaa yhtä lailla eurooppalaiset valtiot monoliittiseksi ”Euroopaksi”, joka riisti ja ryöväsi alistamiaan kansoja.

Epäilemättä koko Eurooppa hyötyi häikäilemättömästä siirtomaapolitiikasta, mutta kaikki valtiot ja kansakunnat – jos entisaikain yhteiskunnista voi näitä Richardsonin kyseenalaistamia käsitteitä käyttää – eivät syyllistyneet raakuuksiin samalla tavalla kuin esimerkiksi Britannia, Ranska ja Belgia. Eivätkä olisi myöskään voineet niitä estää, vaikka olisivat ne vääryyksiksi kokeneetkin. Joidenkin syyllisyyttä ei pitäisi sälyttää kollektiivisesti kaikkien niskaan.

Toinen myytti, jonka kohdalla Richardson on erityisen kriittinen, on ”kasvun mittaaminen” – ja täydestä syystä.

1930-luvulla kehitetty bruttokansantuote eli BKT mittaa monia talouden kannalta keskeisiä asioita, mutta osittain väärin ja osittain jättämällä joitakin tekijöitä kokonaan huomiotta. BKT:n oppien mukaan ”kaikki, mikä vahingoittaa taloutta, on kiellettyä”. Yksi oleellinen ”kielto” koskee kaikkea ympäristöön liittyvää. Luonnonsuojelu ”vahingoittaa taloutta”, jopa niin, että ”saastuttaminen on suorastaan kannattavaa, koska puhdistustoimenpiteet kasvattavat BKT:ta”.

Richardson kritisoi myös sitä, miten pelkän bruttokansantuotteen tuijottaminen tekee talouskasvusta hyvin epätasa-arvoista. Omaisuus keskittyy ja sen myötä myös valta. Raha ei tee onnelliseksi, mutta ei myöskään sen puute. Onnellisuuden kohdalla Suomi saa kirjassa näkyvyyttä, mutta asuuko ”maailman onnellisimmassa maassa” myös maailman onnellisin kansa? Sitä kirjassa ei pohdita, mutta mielenterveystilastoja tarkastellessa asiaa olisi syytä miettiä.

Toinen onnellisuuden yhteydessä esitelty maa on Bhutan, missä otettiin jo 1970-luvulla käyttöön bruttokansanonnellisuus eli BKO. Vaikka Bhutan on köyhä maa, sen kansa ei ole onnetonta, ainakin jos on luottaminen valtion asettamiin onnellisuuden kriteereihin.

BKO:ssa on puutteensa, mutta Richardsonin mielestä BKT:n puutteet ovat vielä vakavammat. Eikä hän ole mielipiteineen yksin. Maaliskuussa 1968 silloinen presidenttiehdokas Robert Kennedy – joka murhattiin kolme kuukautta myöhemmin – totesi puheessaan, että BKT mittaa kaikkea ”mutta ei sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista”.

Mielenkiintoinen on Richardsonin näkemys rajoista myyttinä. Ovatko valtioiden rajat ja niille rakennetut muurit ja aidat erottavia vai yhdistäviä tekijöitä?

Esimerkiksi Kiinan muuria yhtä lailla kuin Skotlannin ja Englannin rajamailla kulkevaa Hadrianuksen muuria on perinteisesti pidetty vihollisten hyökkäyksiltä suojaavana varustuksena. Se ei välttämättä tai jopa todennäköisesti ole totta. Muurit ovat olleet kohtaamis- ja kauppapaikkoja, tärkeitä eri kulttuurien vuorovaikutuksen foorumeita ja siten enemmän yhdistäviä kuin erottavia. Tämä on mielenkiintoinen näkemys, joka peilautuu hyvin nykyisiin muureihin, etenkin Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla pätkittäin kulkevaan aitaan. Sen on ollut määrä tuoda turvaa, mutta se on päinvastoin lisännyt turvattomuutta ja vieläpä molemmilla puolilla rajaa.

Valtioiden ja kansakuntien – joita Richardsonin käsittelee yhtenä myyttinä – suvereniteettiin liittyvää mytologiaa perattaessa brexit saa ison ja ansaitun roolin. Ison-Britannian kohuero Euroopan unionista on kouluesimerkki poliitikkojen tarkoitushakuisesta vääristelystä ja kirkkain silmin valehtelusta, kun tavoitteena on saada aikaiseksi muutos, joka ei loppujen lopuksi ole eduksi kenellekään.

Brexit-puolueen iskulause ”Otetaan valta takaisin” osoittautui yhtä tyhjäksi kuin suuri osa vaalilupauksista yleensäkin. Tai oikeastaan vielä tyhjemmäksi: brexitin myötä Ison-Britannian suvereniteetti käytännössä väheni ja valtaa valui entistä enemmän muiden maailmanpolitiikan vaikuttajien käsiin. Ja tunnetusti poliittisen vastuun kantajia on mahdoton jälkikäteen löytää, vaikka syypäät ovat kaikkien tiedossa.

Viime vuosina päivästä toiseen otsikoissa olleen Venäjän kohdalla Richardson sortuu semantiikkaan – huolimatta siitä, että hän on kirjan takakansitekstin mukaan ”erikoistunut Venäjän-tutkimukseen”.

Luvussa ”Myytti Venäjän ekspansionismista” hän toteaa, että ”revansismi on eri asia kuin ekspansionismi”. Hän perustelee näkemystään pitkällisellä selostuksella siitä, miten Venäjän tavoitteena ei ole ollut merivaltaa varmistavien talvisatamien hankkiminen, koska sillä on ollut sellaisia ennestäänkin. Politiikan tutkimuksen kannalta näin epäilemättä on – tarkempaan arvioon oma kompetenssini ei riitä – mutta aggressiivisen politiikan nimityksillä ei Venäjän tapauksessa ole merkitystä.

Ukrainan maaperällä kuolee kaiken aikaa sekä ukrainalaisia sotilaita että ukrainalaisia siviilejä eikä heidän kohtalonsa kannalta ole väliä, mikä venäläisten ”erikoisoperaatioksi” kutsuttuja raakuuksia motivoi. Ja meidän muiden on hyvä pitää mielessä, että Venäjä on aina ja kaikkina aikoina ollut uhka naapureilleen. Ehkä sekin on myytti, mutta Venäjän – ”hetken” aikaa Neuvostoliiton – hallitsijat ovat kautta aikain tehneet kaikkensa, jotta se muuttuisi todeksi.

Richardson kirjoittaa valitsemistaan myyteistä sujuvasti ja näkemyksiään perustellen. Osa myyteistä vaikuttaa ensin hieman kaukaa haetuilta, mutta kirjan sivuilta selviää, mikä niistä tekee myyttejä ja miksi ne ovat monella tapaa vahingollisia.

Kirjoittaja hakee ongelmiin ratkaisuja, mutta heittää myös ilmaan avoimeksi jääviä kysymyksiä kuin epäröiden. Kaikkia vastauksia ei tietenkään ole eivätkä asiat ole useinkaan niin yksinkertaisia, että ratkaisuja olisi helppo löytää. Joka tapauksessa kirja saa katselemaan maantiedettä ja maailmaa, sen historiaa ja nykytilaa uusin ja avoimemmin silmin. Ja kyseenalaistamaan sekä muiden että omia luutuneita ja virheellisiksi osoittautuvia käsityksiä.

Myös kirjan suomennos on sujuva. Kirjoitusvirheitä on kiitettävän vähän mutta kiusallisesti jotkut niistä muuttavat sanojen tai lauseiden merkitystä.

Kirjassa on harvakseltaan mustavalkokuvia, jotka ovat oikeastaan turhia. Pienistä yksityiskohdista ei saa selvää, ja kuvatekstien puuttuessa jää toisinaan epäselväksi, mitä kuvassa näkyy. Tietokirjan kuvituksen pitäisi aina tuoda jotain lisää tekstin antamaan informaatioon, ja kuvatekstien lisätä entisestään kuvien antia. Nyt niin ei tapahdu.

Lopusta löytyvä kirjallisuusluettelo on kattava, samoin viitteistö. Jälkimmäisessä näkyy nykypäivän trendi käyttää laajasti sähköistä aineistoa. Se toki helpottaa sekä kirjan tekemistä että lähteiden myöhempää löytämistä kirjaa lukiessa, mutta nettisivujen ongelmana on, että osa niistä saattaa aikaa myöten kadota jäljettömiin internetin ihmemaailmasta.

Hakemisto olisi ollut oiva lisä, sillä kuten olen aiemminkin arvioissani todennut, hyvässä tietokirjassa pitää aina olla hakemisto.

•

Lue myös:

Aikamatka Suomen muinaisten tulivuorten juurelle

Karjala takaisin – Venäjälle? Karjalankannasta koskeneet rajansiirtoesitykset vuosina 1907–1939

Kauhean pohjoisen kertomukset – Kolonialismin eetos leijuu yhä arktisten alueiden yllä