Maria Vainio-Kurtakko kertoo kirjassaan Sovelias liitto Ellan de la Chapellen (1857–1921) ja Albert Edelfeltin (1854–1905) avioliitosta, siihen kohdistuvista odotuksista ja niiden toteutumattomuudesta. Hän kuvaa pariskunnan taustat ja heidän elämänsä piirin, Helsingin sosieteetin, elämän eetosta, yläluokan tapakulttuuria ja arvomaailmaa ja ennen kaikkea käsitystä naimakaupoista.

Kirjan pisin osuus kertoo päähenkilöiden kumppaninvalintaan liittyvistä pohdinnoista ja tarpeista sekä lopulta kihlauksesta ja avioliiton solmimisesta tammikuussa 1888. Kaikki tuntuivat odottavan tätä liittoa, joka lopulta yllätti kaikki. Ellan oli tuolloin 30- ja Albert 33-vuotias. 

Erik-vauva syntyi marraskuussa 1888. Avioliiton alkua leimasivat ensin raskaus ja sitten lapsi sekä sairastelu ja rahavaikeudet. Avioliiton alkua käsittelevän luvun kuvissa Ellan näyttää vanhenevan nopeasti ja Albert vaikuttaa yhtä nopeasti taantuvan kiukuttelevan lapsen tasolle. Ellan yrittää, kunnes kyllästyy. Seuraavan luvun otsikko onkin Masennus ja se ajoittuu vuoteen 1893.

Ennen loppusanoja on vielä kypsyyden vuodet ja kirjan päähenkilöiden kuolema, ensimmäisenä Albert Edelfelt elokuussa 1905, sitten heidän lapsensa Erik Edelfelt toukokuussa 1909 ja viimeisenä Ellan de la Chapelle joulukuussa 1921. Ellan de la Chapelle meni vuonna 1908 vielä toisen kerran naimisiin sitkeän kosijansa ja edesmenneen Hulda-serkkunsa puolison Viktor Magnus von Bornin kanssa. Se ei enää kuulu Soveliaan liiton tarinaan, vaikka vaikuttaakin ulospäin hyvin ”soveliaalta liitolta” sekin.

Vainio-Kurtakko kuvaa hienosti avioliiton anatomiaa. Annan vahvan suosituksen kirjan lukemiseen. Teksti on nautittavaa ja Kaisa Sivenius on onnistunut suomennuksessaan.

Pidän kovasti tavasta, jolla Vainio-Kurtakko tuo esille muita tutkijoita. Sovelias liitto on hyvä esimerkki siitä, että aiempaa tutkimusta esille tuovan kirjan ei tarvitse olla kuiva. 

Vainio-Kurtakon keskeisenä lähdeaineistona ovat Edelfeltin kirjeet Alexandra-äidilleen ja de la Chapellen kirjeet serkuilleen Hulda von Bornille ja Emelie Antellille sekä Julia-äidilleen. Hulda von Bornin kuolema vuonna 1891 muuttaa lähdeaineiston luonnetta, sillä Ellan kirjoittaa läheiselle ystävälleen avoimemmin kuin muille. Varmaan juuri siksi Vainio-Kurtakko keskittyy pohdintoihin ennen avioliiton solmimista ja liiton alkuvaiheisiin. Tätä ajanjaksoa, 1880-lukua on sivumääräisesti eniten ja siitä nousee kirjan kysymyksenasettelu.

Vainio-Kurtakko kiinnittää de la Chapellen ja Edelfeltin vuosikausia kestäneet pohdinnat avioliitosta ajan kirjallisuuteen, joka ruokki kaipuuta saada valita oma elämäntiensä. Tai ehkä tuotti tämän kaipuun ja ajatuksen, että avioliittoon tuli kuulua rakkaus ja henkinen kumppanuus.

Anne Charlotte Leffler ja Victoria Benedictsson kuvasivat naisten vapauden puutetta ja itsenäisyyden reunaehtoja. Henrik Ibsen ja August Strindberg kuuluivat ajan sivistyneistön lukemistoon. Monet muut näytelmät, kirjat ja novellit vaikuttivat Ellan de la Chapellen avioliittokäsitykseen.

Maria Vainio-Kurtakko rakentaa Soveliaalle liitolle viitekehyksen näillä sanoilla: ”1800-luvun loppuvuosien polttavimmat kysymykset yksilöiden keskinäisestä tasa-arvoisuudesta ja aviopuolisoiden velvollisuuksista toisiaan kohtaan tarjoavat taustan Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämänromaanille.”

Käsitys parinvalinnasta ja avioliiton luonteesta muuttui 1800-luvulla. Puolisoiden tasa-arvoisuus alkoi muodostua ihanteeksi, mutta todellisuus oli toinen. Vainio-Kurtakko kuvaa sääty-yhteiskunnan kirjoittamattomia lakeja. Poikien kuului seurata isän jalanjälkiä elämänuran valinnassa, tyttärien tehtävä taas oli lujittaa suvun asemaa avioliiton kautta. Puoliso piti löytää oikeista piireistä. Jos näin ei toiminut, joutui ulkokehälle tai jopa ulossuljetuksi. 

Vainio-Kurtakko käyttää ahkerasti sanontaa ”comme il faut” (kuten soveliasta on). Sovelias käyttäytyminen määritti rajat nuorille naisille. Myös miesten tuli käyttäytyä suvun, perheen ja sosieteetin piirissä ”comme il faut”, mutta heille sallittiin oma yksityinen alueensa, joka tiedettiin, mutta josta ei puhuttu.

Aatelisneidot kasvatettiin oman taloutensa (mielellään kartanon) osaaviksi hallitsijattariksi. Heidän oli myös osattava edustaa ja se edellytti kielitaitoa. Taideopinnoilla saatiin sopiva kultivoituneisuus ja taito luoda aistikas koti, siis edustustila. Myös viihdyttämisen taidot osoittivat säätyasemaa, sitä varten käytiin soitto- ja laulutunnilla. 

Naisen oli lähes mahdotonta luoda säädynmukaista elintasoa ja elämäntyyliä omalla työllään, kun naisen työpanos arvioitiin aina arvoltaan alemmaksi kuin miehen työpanos. Jos siis halusi elää säädynmukaista elämää, oli mentävä naimisiin sellaisen kanssa, joka pystyi tarjoamaan sekä taloudelliset että sosiaaliskulttuuriset puitteet siihen. Miehen velvollisuus elättää perheensä ja naisten yhä vahvemmin tavoittelema itsemääräämisoikeus asettuvat aikamoiseen ristiriitaan. 

Ellan ja Albert halusivat luoda soveliaan liiton tasa-arvoisuuden pohjalle. He halusivat puolison omasta säädystä, mutta sellaisen, joka olisi henkevä, sivistynyt ja jonka kanssa voisi jakaa sekä arjen käytännöt että kokea vahvaa tunnesidettä. Molempien perheet kannattivat liittoa, Ellanin vanhemmat ilmeisesti suorastaan vaativat sitä.  

Vainio-Kurtakko kiinnittää Ellanin ja Albertin suhteen modernin yhteiskunnan muodostumiseen, joka tapahtui lähes kaikilla yhteiskunnan alueilla: aatemaailmassa, taloudessa ja sosiaalisissa rakenteissa. ”Uuden yhteiskunta- ja ihmiskäsityksen tulisi perustua oikeudenmukaisuuteen, ajatusten vapauteen sekä miehen ja naisen tasa-arvoon.”

Olen viime vuosina lukenut ja arvioinut useita Ellan de la Chapellen aikalaisnaisista kirjoitettuja elämäkertoja. Niissä kaikissa käsitellään myös avioliittoa. Aino Malmberg (s. 1865) julkaisi 1900-luvun alussa novelleja, joissa hän asetti avioliittoinstituution kyseenalaiseksi. Hän, kuten myös avioliittoa teksteissään kuvannut Helmi Krohn (s. 1871) ottivat eron puolisoistaan ja rakensivat itsenäisen elämän, toinen Suomen lähettiläänä maailmalla ja toinen kirjoittamalla. 

Maissi Erkolle (s. 1872) yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne avioliitossa tulivat yllätyksenä ja pettymyksenä. Hän ilmaisi kerta toisensa jälkeen, miten olisi halunnut osallistua miehensä Eero Erkon rinnalla politiikkaan, mutta äitiys ja perheenemännyys vei sen mahdollisuuden. Anni Swan (s. 1875) empi naimisiin menoa 32-vuotiaaksi saakka, koska halusi luoda omaa uraa. Monet muut valitsivat mieluummin naimattomuuden kuin siirtymisen yhden aitauksen sisältä toiseen aitaukseen, kuten naisasialiikkeen edelläkävijä Lucina Hagman kirjoitti. Ellan de la Chapelle ei siis ole pohdinnoissaan yksin. 

Mielenkiintoista on myös hermostuneisuus tai masennus naisten ja Ellan de la Chapellen selviytymisstrategiana. Vainio-Kurtakko kiinnittää tämän teeman naisten medikalisointia käsittelevään tutkimukseen. Jäin miettimään, tuottiko ajalle tyypillinen unelmien ja todellisuuden epäsuhta pettymyksen, jota ei pystynyt tunnistamaan soveliaisuuden paineessa ja joka löysi ilmenemisensä sairastamisessa. Ja jota sitten hoidettiin varsin erikoisilla menetelmillä.

Maria Vainio-Kurtakko pohtii viitteissä tunteiden ja yhteiskunnan vuoropuhelua käsityksessä avioliitosta. Tunteet kontekstoituvat aina vallitseviin arvoihin, ihanteisiin ja mielikuviin hyvästä elämästä. Sovelias liitto käsittelee vanhojen ja uusien ihanteiden suhdetta sekä niiden ilmenemistä Ellanin ja Albertin suhteessa. He olivat kaksi vanhan ajan arvomaailmaan kasvatettua ihmistä, jotka olivat omaksuneet modernin maailman ajatukset.

Heidän tarinansa ydin on kuitenkin ajaton. Tuntuu edelleen jotenkin tutulta haluta puoliso omasta viitekehyksestä: puoliso, jonka kanssa voi jakaa saman arvomaailman ja näkemyksen arjesta. Kuulostaa tutulta, että lapsen syntymä tuo esille sukupuolten välisen työnjaon tai että miehen ura on avioliiton taloudellinen perusta ja naisen kuuluu joustaa omissa toiveissaan. Boheemisuus on monille pariskunnille houkutteleva vaihtoehto verrattuna luonteenlujuuteen tai velvollisuudentuntoon. Sen hinta paljastuu aikanaan. 

Maria Vainio-Kurtakko aloittaa kirjansa sitaatilla Leo Tolstoin kirjasta Anna Karenina: ”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Sovelias liitto osoittaa, että onnellisuus tai onnettomuus on loppujen lopuksi hyvin vahvasti yhteiskunnallinen ilmiö.

•

Lue myös:

Anni Swan muovasi uudenlaisen ihanteen, jossa tytöt olivat rohkeita ja päättäväisiä – Elämäkerta kuvaa kirjailijan omaa ristivetoa aikansa paineissa

Maissi Erkko – tulisieluinen nainen miesten varjossa

Helmi Krohn koki ulkopuolisuutta kulttuurisuvussa mutta löysi kotinsa spiritualismista