Olisipa tämä kirja ollut käsissäni 25 vuotta sitten! Työskentelin silloin Ylessä tiedetoimittajana ja olin tekemässä Suomen kallioperää käsittelevää Kivien maailma -televisiosarjaa. Käsikirjoituksen laatiminen olisi ollut tämän opuksen tuella paljon helpompaa, etenkin kun internetin ihmemaailma ei ollut 1990-luvun lopulla vielä sellainen ehtymätön – jos kohta monasti epäluotettava – tietolähde kuin se nykyisin on.

Toisaalta näin seikkaperäistä kirjaa ei silloin olisi voinut tehdä. Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen ansiokkaassa teoksessa Suomen muinaiset tulivuoret on kosolti tietoa, jota neljännesvuosisata sitten ei ollut. Vaikka geologia tutkii jopa miljardien vuosien ikäisiä muodostelmia ja ajassa yhtä kaukaisia tapahtumia, se etenee alati kuten tieteenalat yleensäkin. Tietoa kertyy lisää ja vanhoista käsityksistä täytyy toisinaan luopua, kun uudet kiilaavat ne tieltään.

Suomen ikivanhasta kallioperästä selviää jatkuvasti uusia asioita, osa vanhan tiedon tarkennuksia, osa aivan uusia ajatuksia. Tuoreimmista löydöistä kerrottiin muutama viikko kirjan julkistamisen jälkeen. Tekniikka & Talous-lehden uutisen mukaan ”Suomen kallioperä on todennäköisesti syntynyt alkujaan samassa paikassa Grönlannin kanssa noin 3,75 miljardia vuotta sitten”.

Yleismedian tiedeuutisointi on valitettavan usein varsin suurpiirteistä ja tästäkin saa helposti käsityksen, että ”Suomen kallioperä” olisi yhtenäinen, kertalaakista muodostunut monoliitti. Jos näin olisi, aiheesta tuskin saisi koottua yli 400-sivuista kirjaa. Ja kun näin ei ole, Suomen kallioperän tarina on uskomattoman monivaiheinen ja koukuttavan mielenkiintoinen.

Geologeina Heinonen ja Lehtonen tuntevat aiheensa perinpohjaisesti, sillä he ovat tehneet ja tekevät tutkimusta kirjan aihepiireistä. Ja se, mikä heille on ollut vähän oudompaa, on selvinnyt jututtamalla kollegoita ja etenkin vanhemman polven tutkijoita, joilla on paljon enemmän ”eri ympäristöistä karttunutta kenttäkokemusta”.

Mukavan lisän kirjan sisältöön antavat tekijöiden kertomukset omista eri puolille Suomea suuntautuneista retkistään kirkkaanpunaisella Opelilla. Ne tuovat maamme kallioperän ja erilaisten kivien esittelyyn konkretiaa, puhumattakaan pitkälti yli 200 valokuvasta, joista valtaosa on Heinosen ottamia. Hienoa, että nykypäivänä rohjetaan yhä julkaista kauttaaltaan nelivärisiä ja runsaasti kuvitettuja tietoteoksia!

Kirja etenee kronologisesti muinaisista muodostelmista eri kehitysvaiheiden kautta maapallon kaukaisen tulevaisuuden pohtimiseen. Kirjan nimi saa kiistattoman oikeutuksensa, sillä monenlaisia vulkanismiin liittyviä tai vähintään sitä sivuavia ilmiöitä tulee alituiseen vastaan, vaikka moni ei miellä niitä Suomen alueella koskaan olleenkaan. 

Tukeva kallioperämme ei todella ole ollut aina yhtä vakaa kuin nykyisin. Maamme geologiseen historiaan mahtuu ryskettä ja pauketta, räjähtäviä tulivuorenpurkauksia ja romahtavia vuorijonoja. Eikä se myöskään ole ollut aina samoilla pohjoisilla leveyksillä, vaan seilannut laattatektoniikan kuskaamana kaukana eteläiselläkin pallonpuoliskolla. 

Kirjan luvut jakautuvat kuvailevampiin ja tarinallisempiin, mutta silti faktapitoisiin osiin, sekä syvemmälle kuhunkin teemaan pureutuviin tietopaketteihin. Jälkimmäisissä on myös vilkaisuja muuhun maailmaan, mikä kytkee meikäläiset muodostelmat globaaleihin ilmiöihin eri aikakausina. 

Kirjoittajat havainnollistavat kiviin liittyviä prosesseja kaikille tutuilla ilmiöillä. Esimerkiksi Kuhmosta löytyvissä laavakivissä on pitkulaisia mineraalikiteitä, joita voi syntyä vain ”voimakkaasti alijäähtyneeseen, juoksevaan ja koostumukseltaan komatiittiseen laavaan”. Prosessi muistuttaa sitä, kun ”suuria tikkumaisia jääkiteitä muodostuu vesilätäköihin ilman pakastuessa”. 

Monessa kohtaa tiedot kaukaisista ajoista ovat vajavaisia eikä niitä väitetäkään varmoiksi. Kuvaavaa alan kehitykselle on, että monet keskeisetkin asiat ovat selvinneet vasta 2000-luvulla. Perspektiiviä antavat selonteot siitä, miten asioita tarkasteltiin 1800- ja 1900-luvuilla silloisen tietämyksen valossa. 

Vanhan geologiassa toistellun sanonnan mukaan nykyisyys on avain menneisyyteen, mutta toisinaan tuntuu siltä, että lukko on vaihdettu tai ainakin sarjoitettu uudelleen. Olosuhteet maapallolla ovat vaihdelleet ja miljardeja vuosia sitten ne ovat olleet tyystin toisenlaiset kuin nykyisin. Perusprosessit sekä niiden taustalla vaikuttavat fysiikka ja kemia ovat silti olleet samanlaisia, joten monista ammoisista tapahtumista voidaan tehdä perusteltuja oletuksia ja päätelmiä. 

Mukavasti Heinonen ja Lehtonen viljelevät myös tietokirjoittamisessa suhteellisen harvinaista huumoria: ”Pulesjärvi–Kolunkylä-kompleksi ei ole mikään Pirkanmaalla esiintyvä perinnöllinen sairaus vaan yksi Tampereen liuskealueen keskeisistä kivilajiryhmistä”. Voin hyvin kuvitella, että tällainen rempseys ärsyttää monia, mutta tällaiset kevennykset tekevät tekstistä luettavampaa, sillä ne tarjoavat tervetulleita hengähdystaukoja tiukkaan faktatykitykseen. Tieteen ja sen popularisoinnin ei tarvitse olla pölisevän kuivaa eikä ole mitään syytä tehdä sitä otsa syvissä rypyissä.   

Alalla riittää hauskoja sattumuksia, kuten ensimmäisen tunnetun ringwoodiittisulkeuman löytyminen – ja katoaminen. Brasilialaisen timantin sisältä äkättiin kymmenen vuotta sitten 0,06 millimetrin läpimittainen kide, joka on syntynyt yli 500 kilometrin syvyydellä. Tarkempia tutkimuksia varten sitä ”kaivettiin” timantin sisältä esiin lasersäteen avulla Albertan yliopistossa. Puolen vuorokauden mittaisen kokeen viime hetkillä huomattiin, että mikroskooppinen näyte olikin kadonnut. Useita päiviä kestäneet etsinnät olivat tuloksettomia, ja kallisarvoinen mineraalikide on kenties ”joutunut imurin pölypussiin ja siitä kaatopaikalle”.

Ihan virheetön kirja ei ole. Paleomagnetismin, Maan muinaista magneettikenttää koskevan tutkimuksen yhteydessä kirjoittajat pohtivat, olisiko Maan magneettikentän heikentyminen runsaat 560 miljoonaa vuotta sitten kenties lisännyt Auringon ultraviolettisäteilyä maanpinnalla ja siten aiheuttanut aikakauden eläimistön sukupuuttoja. 

Tässä jää pari tolpanväliä mainitsematta. Magneettikenttä ei suoraan vaikuta ultraviolettisäteilyn määrään, vaan merkittävä osa siitä kilpistyy ilmakehän otsonikerrokseen. Siihen puolestaan vaikuttaa aurinkotuuli, päivätähdestämme puhaltava hiukkaspuhuri. Magneettikenttä suojaa maapalloa sen vaikutuksilta, mutta jos se heikkenee, aurinkotuulen varatut hiukkaset pääsevät tuhoamaan otsonikerrosta, jolloin elämälle haitallinen ultraviolettisäteily paahtaa maapallon pintaa.   

Toinen pieni hairahdus sattui silmiin jo kirjan alkupuolella. Kirjoittajat kertovat, miten Kuun pintaa kattava kuori syntyi, ja kuinka se ”rakoili ja sen päälle purkautui basalttisia laavavirtoja. Näitä … jähmettyneitä laavatasankoja kutsumme Kuun meriksi”.   

Keskeinen tekijä rakoilun synnyssä jää kuitenkin mainitsematta: asteroiditörmäykset. 3–4 miljardia vuotta sitten kiertolaisemme pintaan iskeytyi useita suuria kappaleita, joiden läpimitat vaihtelivat kymmenistä ehkä jopa satoihin kilometreihin. Törmäykset puhkoivat Kuun kuorikerrosta, jolloin sen alta pulppusi laavaa, joka täytti syntyneet, sittemmin meriksi nimitetyt valtavat altaat. 

Kirjan tekee erinomaiseksi opukseksi loppuun koottu yli 30-sivuinen, lukukohtainen lähde- ja kirjallisuusluettelo sekä asia- ja nimihakemistot. Nykyisin ne usein puuttuvat muuten ansiokkaista teoksista, vaikka niiden laatiminen on pieni ponnistus verrattuna kokonaisen kirjan työstämiseen. 

Kiitettävää on myös kirjan toimitusvaiheessa noudatettu huolellisuus ja tarkkuus. Tekstissä on äärimmäisen, melkein voisi sanoa poikkeuksellisen vähän kirjoitusvirheitä. 

Kiviharrastus on kansan keskuudessa suosittua, ja Heinonen ja Lehtonen antavat vinkkejä kiinnostavien maastokohteiden ohella myös siihen. He kannustavat näytteiden keräämisen sijasta ”arvostamaan geologisia kohteita niiden luonnollisessa ympäristössä”. 

Kuten kirjoittajakaksikko toteaa, jonkin mineraalin muodostuminen on voinut viedä tuhansia vuosia ja se on ollut paikallaan kiven sisässä pari miljardia vuotta. ”Haluaisitko sinä olla se, joka tämän ikiaikaisen siteen katkaisee? Onko siihen hyvä syy?”

Siitä muistuvat mieleen omakohtaiset kokemukseni taannoisen Kivien maailma -televisiosarjan kuvauksista. Kirjassakin mainitun kuulun ”kivitohtorin” Martti Lehtisen opastuksella olimme menossa tallentamaan Vuosaaressa sijaitsevaa tyynylaavamuodostelmaa. 

Kun kaarroimme kuvausautolla Tyynylaavantiellä olevalle parkkipaikalle, kallion laelle ilmestyi haalaripukuinen ja kypäräpäinen mies, joka viittilöi ajamaan kauemmas. Hetkeä myöhemmin pamahti! Tyynylaavakallio räjäytettiin pirstaleiksi rakennustyömaan tieltä.

Missasimme pari miljardia vuotta aikaisemmin syntyneen muodostelman muutamalla minuutilla.

•

Lue myös:

Kaivostoiminnan etiikka, estetiikka, filosofia ja sosiaaliset vaikutukset – geologit mukaan keskusteluun

Voiko luonto kadota?

Tieteestä uskoon ja takaisin