Tähtitieteen naiset näkyviksi

Koristeellinen.

Tähtitieteen naiset näkyviksi

Naisten ura tähtitieteessä on menneinä vuosisatoina saattanut olla kiinni siitä, onko heillä myötämielinen isä, veli tai aviomies. Matemaattis-luonnontieteellisille aloille hakautuvien opiskelijoiden sukupuolijakauma on edelleen miesvaltainen, tähtitieteilijä Anne Virkki kirjoittaa.
Anne Virkki
Image
Tähtitieteen naiset -kirjan kansi.
Markus Hotakainen
Tähtitieteen naiset
Aula & Co 2022

Tähtitieteen naiset on nimensä mukaisesti lyhytelämäkerrallinen kokoelma tähtitieteellistä tutkimusta edistäneistä naisista läpi ajan ja avaruuden. Kirjaan valitut henkilöt rajoittuvat historiallisiin naistutkijoihin, joiden elämäntyö oli viimeiseen hengenvetoon asti täysi kirjan ilmestyessä.

Kirjan teksti etenee helposti ja sujuvasti tiedetoimittaja Markus Hotakaisen vankalla tietokirjakirjoittamisen kokemuksella. Tähtitieteelliset käsitteet tulevat selviksi löytöjen tieteellisen merkittävyyden ymmärtämiseksi, mutta niiden liiallisiin yksityiskohtiin ei upota.

Tähtitieteilijähän on yksi vanhimmista ammateista, ja jo kivikautisten tietäjien toimenkuvaan kuului taivaankappaleiden tarkkailu. Vaikka ala on ollut historiallisesti hyvin miesvaltainen, tähtitieteelliseen tutkimukseen on osallistunut merkittävällä panoksella kasvava määrä naisia sitä mukaa, kun sukupuolten välinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Naisten eteneminen miehistä kiinni

Yhteiskunnan patriarkaalisuus tulee kirjassa vahvasti esiin. Aina 1900-luvulle asti naistutkija toisensa jälkeen pystyi harjoittamaan tutkijan ammattia usein vain siinä tapauksessa, että hänellä oli sitä tukeva isä, aviomies tai veli.

Vaikka perheen tukea olisi ollutkin, naistutkijan ammatillinen eteneminen saattoi tyssätä siihen, että vastassa oli esimerkiksi sovinistinen observatorion johtaja. Tulipalo tai muu onnettomuus saattoi myös kaataa herkän työ- ja kotielämän tasapainon.

Rivien väliin jäävät kaikki ne naiset, joilla olisi ollut kykyjä yhtä merkittäviin saavutuksiin mutta ei perheen tai yhteiskunnan tukea niiden mahdollistamiseksi. Niin yliopistotutkinnot, observatorioiden havaintoaika kuin tähtitieteellisten seurojen jäsenyydet olivat yleisesti mahdollisia vain miehille 1900-luvulle asti.

Ennen 1900-lukua esimerkiksi American Academy of Arts and Sciences oli hyväksynyt vain yhden naistutkijan jäsenekseen, eivätkä eurooppalaiset tiedeyhteisöt olleet paljon sitä edistyksellisempiä. Samoin oppiarvoja myönnettiin naisille monissa länsimaisissa yliopistoissa vasta 1900-luvulla, vaikka naisopiskelija olisi läpäissyt täysin samat kokeet kuin miesopiskelija.

Laskijana toimiminen oli tieteestä kiinnostuneiden naisten ainoa mahdollisuus päästä lähellekään tieteellisten löytöjen tekemistä.

Laskujen tekemiseen naisista sai kyllä halpaa työvoimaa – eihän naisille tietenkään voinut maksaa kuin murto-osan siitä, mitä miehille maksettiin. Joten jos naisen perheellä ei ollut varaa rakentaa omaa observatoriotaan, laskijana toimiminen oli tieteestä kiinnostuneiden naisten ainoa mahdollisuus päästä lähellekään tieteellisten löytöjen tekemistä.

Huomiota Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolelle

Markus Hotakaiselle pitää antaa kiitosta siitä, että hän ei kirjassaan nosta esille pelkästään länsimaalaisia henkilöitä, vaikka suurin osa sisällöstä keskittyy Euroopassa ja Yhdysvalloissa työskennelleisiin naisiin. Sekä Lähi-idän että Kauko-idän tutkijanaisista löytyy kirjasta myös yksittäisiä esimerkkejä, mikä monipuolistaa sen sisältöä.

Toisaalta yhdysvaltalaisista tähtitieteen tutkimusta edistäneistä naisista ei löydy kirjasta juuri esimerkkejä, jotka edustaisivat muita etnisyyksiä kuin amerikkalaisittain ilmaistuna kaukasialaisia. On muistettava, että muun muassa afrikkalaisamerikkalaisia naisia työskenteli laskijoina ja joskus korkeammissakin rooleissa, kuten elokuva Hidden Figures (2016) hyvin kuvasi.

Kaikkia maailman historian tähtitieteiljänaisia ei tietenkään saa mahtumaan yksien kansien väliin järkevänkokoiseksi kokonaisuudeksi. Sadoista kaukasialaisistakin tutkijanaisista kirjaan on valittu pääasiassa henkilöitä, joiden panosta tähtitieteellisiin löytöihin ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa. Suomalaisista tähtitieteen naistutkijoista mukaan on päässyt Liisi Oterma Tuorlan observatoriosta.

Image
Mustavalkoinen valokuva huoneesta, jossa istuu neljä naista ja yksi mies kirjotuskoneiden ja muiden kojeiden ääressä työskentelemässä.
Professori Yrjö Väisälä työskentelee apulaisineen Turun yliopiston fysiikan laitoksella. Oikealla työskentelee observaattori Liisi Oterma ja kattolampun alla laskuapulainen V. Laiho. Oterma oli ensimmäinen tähtitieteestä tohtoriksi väitellyt nainen Suomessa. Kuva on 1940-luvun lopulta. Kuvan lähde: Pekka Kyytinen, Museoviraston kuvakokoelmat.

Naiset yhä vähemmistönä tähtitieteessä

Naisten asema tutkijoina on monissa länsimaissa nykypäivänä paljon tasa-arvoisempi kuin kirjan ajoittain hyvin karuissa tositarinoissa. Historian tunteminen auttaa kuitenkin ymmärtämään asenteita, jotka vaikuttavat nykypäivän ihmistenkin ajattelussa.

Tänäkin päivänä on paljon naisia, jotka ovat kasvaneet sellaisissa perheissä ja käyneet sellaisia kouluja, joissa heitä on muistutettu siitä, että matemaattiset ja tekniikan alat ovat tarkoitettuja miehille. Heitä on kannustettu kouluttautumaan mieluummin vaikka opettajiksi, sihteereiksi tai hoitajiksi. Parannettavaa tasa-arvossa on yhä länsimaissa – puhumattakaan niistä kulttuureista, joissa sukupuolten tasa-arvoa ei ole nimeksikään.

Matemaattis-luonnontieteellisille aloille hakautuvien opiskelijoiden sukupuolijakauma on edelleen miesvaltainen, ja tämä vaikuttaa myös aloilla toimivien sukupuolijakaumaan. Näihin lukuihin vaikuttaa esimerkiksi monta kertaa vuodessa mediakeskusteluun nouseva seksuaalinen häirintä, mikä ajaa naisia pois niin matemaattis-luonnontieteellisiltä kuin muiltakin aloilta.

Naisten vähäisyyden taustalla on myös muita hiljaisempia vaikuttajia. Jos ei esimerkiksi löydä samanhenkisiä kollegoja, voi kärsiä heikosta työviihtyvyydestä. Työympäristö ei välttämättä myöskään tue vanhemmuuden vaatimuksia, ja naisiin kohdistuu edelleen tasa-arvoisimmissakin maissa vanhemmuuteen enemmän yhteiskunnallisia paineita kuin miehiin.

Kyse ei ole siitä, eivätkö naiset olisi työhön yhtä kykeneviä kuin miehet, vaan siitä, kuinka paljon yhteiskunnalliset rakenteet ja ihmisten asenteet vaikuttavat alalla pysymiseen.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisillä aloilla kaksi viidestä maisterintutkinnon suorittajasta on naisia. Tekniikan opiskelijoistakin lähes 30 prosenttia on naisia. Näiden alojen akatemiatutkijoiksi hakevista ja hyväksytyistä enää yksi hakija viidestä on nainen. Akatemiatutkijaksi haetaan tyypillisesti 8–12 vuotta maisteriksi valmistumisen jälkeen.

Kyse ei ole siitä, eivätkö naiset olisi työhön yhtä kykeneviä kuin miehet, vaan siitä, kuinka paljon yhteiskunnalliset rakenteet ja ihmisten asenteet vaikuttavat alalla pysymiseen. Lähes kaikki ihmiset ja siten yhteisöt kärsivät tiedostamattomasta puolueellisuudesta ja ennakkoasenteista. Mikään yhteisö ei ole itsestään inklusiivinen, vaan vastaanottavan ja hyväksyvän yhteisön rakentamiseen tarvitaan tietoista toimintaa.

Taitoa ja päättäväisyyttä

Kirjan alkusanat on kirjoittanut suomalainen tähtitieteilijä Diana Hannikainen. Hän lisää kirjaan vertauskuvaksi henkilökohtaisen, nykypäivän tarinan: kirjan muiden naisten tapaan hän on pysynyt alalla lähinnä oman päättäväisyytensä, sisunsa ja omien kykyjensä takia, vaikka alalta poistyöntäviäkin kokemuksia on tullut vastaan.

Tähtitieteen tutkijana olen itse ollut onnekas perheen ja ammatillisen tukevuuden kannalta. Pelkkä onnenkantamoinen ei kuitenkaan riitä pitämään ketään tieteen tekemisen eturintamassa, vaan myös taitoa ja päättäväisyyttä tarvitaan sukupuolesta riippumatta.

Kirja sopii niin tähtitieteestä, tasa-arvokysymyksistä kuin elämäkerroista kiinnostuneille. Varoituksen sanan antaisin lähinnä heille, joiden veren epäoikeudenmukaisuuksista lukeminen saa kiehumaan.

Kirjan ulkoasu on mustan ja kullan väreissään näyttävä – tosin kirjahyllyn koristukseksi sitä ei kannata jättää, koska kirjan sisältö on sekä viihdyttävä että monella tasolla opettavainen.

Anne Virkki on planeettakuntatutkimukseen keskittyvä akatemiatutkija Helsingin yliopistossa ja vanhempi tutkija Paikkatietokeskuksessa.