Oskari Miettinen on jakanut Alkuräjähdyksestä uskomuksiin -kirjansa sisällön selkeästi kahteen osaan. Niistä ensimmäinen keskittyy maailmankaikkeuden ja elämän kehitykseen, jälkimmäinen erilaisiin uskomuksiin ja erityisesti uskontoihin.

Alkupuolella näkyy selvästi, mikä on tähtitieteestä väitelleen ja alan tutkimusta tehneen Miettisen keskeisintä osaamisaluetta. Kosmologiaa ja kosmogoniaa eli Aurinkokunnan syntyä käsitellessään kirjoittaja etenee sujuvasanaisesti, vaikeita asioita hyvin havainnollistaen ja kiehtovia yksityiskohtia tarjoillen alkuräjähdyksestä Maan muotoutumiseen.

Elämän syntyä ja kehitystä kuvaava osuus on sekin leppoisaa luettavaa, mutta teksti äityy hieman ensyklopediseksi asioiden listaamiseksi. Toki aikajanallakin on melkoisesti pituutta eikä monia yksityiskohtia, etenkään alkuvaiheista, edes tunneta. Tiiviinä tietopakettina esitys on kuitenkin ansiokas, ja sellaisena siinä korostuu elämän hauraus ja sattumanvaraisuus jos kohta myös sinnikkyys.

Elämä on pyyhkiytynyt maapallolta lähestulkoon olemattomiin useita kertoja milloin mistäkin syystä, mutta aina se on noussut jaloilleen sekä kuvaannollisesti että lopulta myös konkreettisesti. Ja nykyaikaan tultaessa tuo elämä on kehittynyt ”viisaan” ihmisen eli Homo sapiensin muodossa niin pitkälle, että se voi tuhota itse itsensä.

Miettisen tutkijatausta näkyy paitsi asiantuntemuksessa myös siinä, että paikoin – onneksi harvoin – häneltä tuntuu unohtuvan, että kaikilla ei samanlaista asiantuntemusta ole. Joissakin kohdissa mutkat menevät turhan suoriksi ja asian ymmärtämisen kannalta jokin keskeinen seikka jää mainitsematta.

Esimerkiksi hiukkasten baryoniluvun kohdalla Miettinen toteaa sen olevan ”kvarkkien ja antikvarkkien lukumäärien erotus jaettuna kolmella” ja siksi ”vain kvarkeista koostuvan protonin baryoniluku on yksi”. Tähän lopputulokseen pääseminen edellyttää kuitenkin tietoa siitä, että protoni rakentuu kolmesta kvarkista: kolme kvarkkia miinus nolla antikvarkkia on kolme, mikä kolmella jaettuna on yksi. Lukijalle protonin kvarkkien lukumäärä ei välttämättä ole muistiin tallentunut asia.

Tieteellistä tutkimusta ja terminologiaa tuntevalle myös kertaluokka-käsite ja sen merkitys on tuttu, mutta maallikolle ehkä ei. Esimerkiksi dinosaurusten katoamiseen osaltaan vaikuttaneesta asteroiditörmäyksestä kertoessaan Miettinen viittaa iridiumiin, jota on joukkotuhon aikoihin muodostuneissa maaperän kerrostumissa ”pari kertaluokkaa normaalia enemmän”. Äkkiseltään voi syntyä vaikutelma, että iridiumia olisi noin kaksi kertaa tavallista runsaammin, vaikka todellisuudessa sitä on yli satakertaisesti.

Uskomuksia ja erityisesti uskontoja – joskin pääpaino on kristinuskossa – käsittelevässä kirjan loppupuoliskossa häiritsee selkeän ivallinen ja pilkallinen sävy.

Miettisen keskeinen viesti on, että Jumalan (tai jumalan, kuten hän usein käsitettä laajentaa) olemassaoloa on mahdoton todistaa eikä mikään maailmassa ja maailmankaikkeudessa vaadi oletusta mystisen henkiolennon tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Sen osoittamiseen olisivat riittäneet kirjassa esitetyt lukuisat esimerkit erilaisista ilmiöistä tieteellisine selityksineen ja vähintään yhtä lukuisat esimerkit Raamatun tekstien räikeistä ristiriitaisuuksista. Jumalaan uskovien jyrkkä ja tekstistä kautta linjan huokuva halveksunta on turhaa.

Kaiken lisäksi Miettinen tuntuu käsittäneen – tai käsittää tahallaan – uskon ja uskonnon tavallaan väärin. Hän peräänkuuluttaa moneen kertaan ja tietenkin turhaan todisteita siitä, että Jumala (tai jumala) on olemassa. Eihän uskovien usko perustu todisteisiin vaan nimenomaan uskoon. Uskonnottomat tai ateistit voivat vaatia todisteita, mutta tuskin nekään heidän päätään kääntäisivät. Siis edellyttäen, että todisteita olisi.

Raamatun osalta Miettinen puolestaan syyttää uskossaan vahvoja siitä, että he lukevat ja tulkitsevat sitä kirjaimellisesti, mutta toisaalta hän sortuu siihen itsekin. Jos Raamatussa kerrotaan jostain tapahtumasta, niin Miettisen mukaan sen olisi pitänyt tapahtua täsmälleen niin tai kertomuksessa ei ole mitään perää.

Vastikään Raamatun ilmiöistä tieteen valossa kirjoittaneena tiedän, että pyhäksi kutsuttua kirjaa voi lukea monin eri tavoin, mutta jopa selkeästi tietyllä tavalla ja tietyin oletuksin selitettäviin asioihin on syytä suhtautua varauksella. Pelkästään Raamatun monisyinen synty- ja käännöshistoria takaa sen, että kaikki tulkinnat ovat vain tulkintoja, eivät totuuksia.

Uskonnoista Miettinen pääsee muihin ”uskonasioihin”, kuten astrologiaan, litteään ja onttoon Maahan sekä muihin jopa kultteja muistuttaviin kehitelmiin. Niiltä osin kirjan rakenne hieman hajoaa, ja loppu on jälleen aavistuksen luettelomaista kerrontaa. UFOt ja Maan ulkopuolinen elämä – joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa muuten kuin kaikkein hörhöimmissä kuvitelmissa – saavat ansaitusti osansa.

Miettinen mainitsee useaan otteeseen Avi Loebin, joka tosiaan on tunnettu ”villeistä ideoistaan”, kuten kirjoittaja diplomaattisesti asian ilmaisee. Loeb on toki tunnustettu tutkija, Harvardin yliopiston professori ja tähtitieteen laitoksen johtaja, mutta viime aikoina hän on ollut otsikoissa pitkälti kiistanalaisten, toisinaan huuhaata hipovien ajatusten esittämisestä.

Esimerkiksi ’Oumuamuan, tähtienvälisestä avaruudesta Aurinkokuntaan saapuneen kappaleen, joka jatkoi saman tien matkaansa takaisin tyhjyyteen, Loeb on varsin hatarin perustein väittänyt olevan vieraan sivilisaation lähettämä luotain. Moiseen ei kuitenkaan viittaa mikään muu kuin se, että kappaleen todellista luonnetta ei pystytty selvittämään, koska parhaimmillaankin se erottui kaukoputkikuvissa vain himmeänä, kirkkaudeltaan vaihtelevana valopisteenä.

On vaikea sanoa, uskooko Loeb itse(kään) kaikkiin hypoteeseihinsa. Sen sijaan on selvää, että hän on sisäistänyt täydellisesti nykyisen vaatimuksen yliopistojen ”yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta”. Sitä kun mitataan osittain sillä perusteella, kuinka taajaan opinahjo tai tutkimuslaitos on esillä julkisuudessa. Ja kiistanalaisten ideoiden esittäminen on takuuvarma keino saada medianäkyvyyttä.

Ainakin omissa silmissäni Loebin tieteellinen uskottavuus mureni lopullisesti, kun Yhdysvaltain surkuhupaisa presidentti Donald Trump nimitti hänet yhdeksi tieteellisistä neuvonantajistaan. Kaikkeen ei pitäisi edes yhteiskunnallisen vaikuttavuuden nimissä suostua.

Kokonaisuutena Miettisen kirja on hieman epätasainen, mutta silti kiintoisa ja ajantasainen katsaus paitsi nykyiseen käsitykseen maailmankaikkeuden ja elämän synnystä myös harhaisiin ajatuksiin maailmasta ja sen ilmiöistä. Sekä tieteen ja uskon eroihin.

Jokaisella kirjoittajalla on omat maneerinsa – itselläni se on ajatusviivojen väliin lisätyt sivuhuomautukset – ja Miettisellä se on sanapari ”niin sanottu”. Se toistuu tekstissä silmiinpistävän usein, toisinaan yhdellä ja samalla sivulla monia kertoja. Jos sen on tarkoitus jotenkin helpottaa vaikean termin tai asian omaksumista, niin pieleen menee.

Esimerkiksi kosmisen neutriinotaustan tai termodynamiikan toisen pääsäännön kutsuminen ”niin sanotuksi” ei tee sitä yhtään helpommin ymmärrettäväksi. Oleellista on asian selittäminen vaikkapa havainnollistavien esimerkkien avulla, kuten Miettinen kiitettävän kärsivällisesti tekeekin.

Oikeastaan ”niin sanottu” pikemminkin syö käsitteiden merkitystä, ikään kuin tekstissä esiintyvät termit eivät olisi tieteellisesti valideja ja tutkimuksessa käytettyjä, vaan kirjoittajan itsensä keksimiä korvikkeita vielä vaikeammille sanoille. Pääsääntöisesti niin ei ole.

Onneksi kirjan loppupuoliskolla maneeri hellittää ja ”niin sanottuun” törmää yhä harvemmin, mikä siihen sitten lieneekään syynä. Jos se on kustannustoimittajan ansiota, sanaparia olisi voinut karsia kovalla kädellä myös teoksen alkupuolelta.

Kirjan lopussa on seikkaperäinen viitteistö ja pitkä lista teoksen teemoihin liittyvää kirjallisuutta, mutta ikävästi hakemisto jää puuttumaan. Kirjaprosesseissa tulee etenkin loppumetreillä aina kiire, mutta hakemiston laatimiselle pitäisi varata aikaa – se ei vaadi kovin monta päivää – sillä tietokirjassa pitäisi aina olla hakemisto. Muuten sen käyttö lähdemateriaalina tai ”hyödyntäminen opetuksessa”, kuten takakannen tekstissä mainostetaan, on hankalaa.

•

Lue myös:

Himphamppua median myötävaikutuksella

Ihmisen kosmos tuo avaruuden lähelle ihmistä

Tieteen auktoriteetti ja tiedeskeptisyys