Image

Ajassamme tiede ja teknologia nauttivat laajaa arvostusta ja luottamusta, mutta samalla pinnan alla kytee myös tiedeskeptisyyttä, jopa salaliittoteorioita. Mihin perustuvat siis vaikkapa vaihtoehtohoitojen omaksuminen, evoluution epäily ja Jeesuksen historiallisen olemassaolon kiistäminen? Onko tilanteita, joissa tiedeskeptisyys voi olla järkevääkin, ja mikä rooli tieteellisillä auktoriteeteilla tulisi ylipäätään olla tiedonhankinnassa?

Suomessa luotetaan tieteeseen ja tiedeinstituutioihin verrattaen paljon. Esimerkiksi vuoden 2019 Tiedebarometrin mukaan 77 prosenttia suomalaisista tuntee ”hyvin suurta” tai ”melko suurta” luottamusta yliopistoja ja korkeakouluja kohtaan. Tätä suurempaa luottamusta nauttivat vain poliisi ja puolustusvoimat. Vertailun vuoksi esimerkiksi Euroopan unioniin luottaa ”hyvin suuresti” 4 prosenttia ja ”melko suuresti” 30 prosenttia. Tiede ja teknologia ovat hyvin suuressa roolissa myös suomalaisten arjessa.

Silti tiede ja tieteen nimissä esitetyt näkemykset kohtaavat myös epäluuloa. Julkisessa keskustelussa tunnetuimpia esimerkkejä tästä ovat evoluutioteoriaa kyseenalaistava kreationismi sekä rokotteiden terveysvaikutuksia epäilevä rokoteskeptisyys. Vaikka kreationismi liitetään keskustelussa useimmiten Yhdysvaltoihin, vuoden 2019 Tiedebarometri kertoo myös 10 prosentin suomalaisista kiistävän väitteen, jonka mukaan ”ihminen on kehittynyt vuosimiljoonien aikana muista, varhaisemmista eläinlajeista”. Lisäksi 19 prosenttia ei osaa sanoa, pitääkö väite paikkaansa vai ei.

Tiedeskeptisyys ei rajoitu vain tiettyyn uskontoon, maailmankuvaan tai poliittiseen suuntaukseen, vaikka sitä voi olla erityisen haastava kohdata, kun kyse on koko katsomusta ja koskevasta erimielisyydestä. Tarvitaan tutkimusta ja poikkitieteellistä keskustelua, joka auttaa ymmärtämään tiedeskeptisyyden eri muotoja ja siihen vaikuttavia rationaalisia, psykologisia ja sosiologisia tekijöitä.

Tähän tarpeeseen pyrkii osaltaan vastaamaan Helsingin yliopistolla 19.1.2022 järjestetty Tieteen auktoriteetti ja tiedeskeptisyys -seminaari. Tieteenalat dialogissa -palstalla julkaistaan kaksi puheenvuoroa, jotka perustuvat seminaarissa pidettyihin esitelmiin.

Matti Kankaanniemi käsittelee puheenvuorossaan Jeesus-denialismia, jossa kielletään historiallisen Jeesuksen olemassaolo. Kyseessä on kiinnostava esimerkki, jossa tutkijoiden laajasti hyväksymää näkemystä kritisoidaan internetin syövereissä, usein piireissä joissa tiedettä nimellisesti arvostetaan korkealle. Olli-Pekka Vainio puolestaan analysoi rokoteskeptisyyden taustalla vaikuttavia tekijöitä, kuten tiedollista ympäristöämme sakeuttavaa ”episteemista saastetta”.

Lisäksi seminaarissa kuultiin Pia Vuolannon esitelmä teemalla ”Lääketiedekriittisyys täydentävissä ja vaihtoehtoisissa hoidoissa”, oma esitelmäni ”Voiko kreationistista tiedeskeptisyyttä ymmärtää?” ja Jennifer Lackeyn esitelmä ”Pre-Emption and the Problem of Predatory Authority”, jossa hän kommentoi sosiaalisesta epistemologiasta käytyä keskustelua ja pyrki rakentamaan auktoriteettikäsitystä, joka välttäisi luottamukseen liittyvät väärinkäytösten mahdollisuudet.

Esitelmiä yhdistää pyrkimys ymmärtää tiedeskeptisyyteen kussakin tapauksessa vaikuttavia syitä parhaan humanistisen tutkimuksen keinoin. Keskustelu johonkin alaan koskevasta tiedeskeptisyydestä uhkaa muuttua hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, jossa sekä tieteen puolustajat että sen kriitikot katsovat itse olevansa enkelien puolella. Kuitenkin luottamuksella ja epäilyllä on molemmilla paikkansa, ja ihmisten pyrkimyksessä oppia itse arvioimaan tieteen luotettavuutta on myös hyviä puolia.

Monenlaiset näkemykset voivat olla subjektiivisesti, sopivissa olosuhteissa rationaalisia kannattajilleen, ja useat tutkijat väittävätkin tiedeskeptikkojen, salaliittoteoreetikkojen ja ”ääriliikkeiden” kannattajien käyttämien perustelun tapojen olevan jatkumossa muidenkin ihmisten käyttämien päättelytapojen kanssa. Kun tutkimuksen keinoin voidaan ymmärtää ilmiötä paremmin, voi tämä toivottavasti auttaa myös vastaamaan siihen.

Image

Salaliittoteorioissa yhtenä keskeisenä piirteenä on vakiintuneiden historiakäsitysten purkaminen ja vaihtoehtojen tarjoaminen. Historialliseksi denialismiksi kutsutussa ilmiössä kielletään esimerkiksi juutalaisten joukkotuhoaminen tai armenialaisten kansanmurha ja väitetään näiden myyttien palvelevan jonkun vaikutusvaltaisen tahon intressejä.

Koska kristillisillä kirkoilla on ollut keskeinen rooli länsimaisen yhteiskunnan kehityksessä, on ymmärrettävää, että myös uskonnollisesti keskeisten narratiivien uudelleenkirjoittaminen houkuttaa. Oppikirjaesimerkki tästä on Jeesus Nasaretilaisen historiallisen olemassaolon kieltäminen eli Jeesus-denialismi.

Tieteellisellä Jeesus-tutkimuksella katsotaan olevan ainakin lähes 250-vuotinen historia. Sen keskeisenä piirteenä on ollut tutkia tieteellisen historiantutkimuksen menetelmin Jeesus Nasaretilaista. Satojen tutkijoiden tutkijayhteisöön kuuluu tutkijoita, jotka tulevat hyvin erilaisista ideologisista, kulttuurillisista ja uskonnollisista taustoista. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana Jeesus-tutkimus on myös poikkitieteellistynyt, ja mukaan on otettu erityisesti sosiologisia ja antropologisia teorioita.

Tietyistä Jeesusta koskevista asioista on syntynyt tutkijoiden kesken varsin laaja yksimielisyys. Keskeistä on, että Jeesus on tutkimuksen mukaan historiallinen henkilö, joka on ollut olemassa. Kanadalainen tutkija E. P. Sanders luetteli teoksessaan Jesus and Judaism (1985) tutkijayhteisön enemmistön hyväksymät, lähes kiistämättömät faktat historiallisesta Jeesuksesta.

Sandersin mukaan Johannes kastoi galilealaisen Jeesuksen, joka sittemmin kiersi saarnaamassa ja parantamassa. Jeesus kutsui opetuslapsia ja puhui kahdestatoista opetuslapsesta. Jeesus rajoitti toimintansa Israeliin, sekaantui kiistaan Jerusalemin temppelistä ja roomalaiset vallanpitäjät ristiinnaulitsivat hänet Jerusalemin ulkopuolella. Jeesuksen kuoleman jälkeen hänen seuraajansa jatkoivat tunnistettavana liikkeenä, josta vähintäänkin osaa ainakin jotkut juutalaiset vainosivat.

Jeesus-denialistit haastavat tutkijoiden näkemyksen. Alun alkaen 1800-luvulla denialismin ensimmäinen aalto nojasi usein liioiteltuihin yhtäläisyyksiin, joita nähtiin Lähi-idän mysteeriuskontojen ja kristinuskon välillä. Nyt käynnissä olevassa uudemmassa aallossa ei painoteta samalla tavalla näitä yhtäläisyyksiä vaan tukeudutaan hiljaisuudesta argumentointiin.

Esimerkiksi johtava denialisti Richard Carrier huomauttaa, ettei Jeesus Nasaretilaisesta löydy mainintoja ei-kristillisissä lähteissä, vaikka monilta aikalaiskirjoilta olisi perusteltua odottaa tällaisia viittauksia. Denialistisen pääteorian mukaan apostoli Paavali ja varhaisimmat kristityt uskoivat fiktiiviseen, kosmiseen Kristus-hahmoon, joka ristiinnaulittiin toisulotteisessa henkimaailmassa, ei niin sanotusti maan päällä. Myöhemmin, vuoden 70 jKr. jälkeen, tuntematon kristitty kirjoittaja sepitti Markuksen evankeliumina tunnetun fiktiivisen teoksen luomaan konkretiaa tälle alkuperäiselle myytille. Näin syntyi käsitys historiallisesta Jeesuksesta.

Kuten monissa muissakin tieteellistä konsensusta vastaan taistelevissa salaliittoteorioissa, myös Jeesus-denialismissa kehittyneemmät esitykset koristellaan viittauksilla alan tutkimuskirjallisuuteen. Historiantutkimuksessa joudutaan tekemään suuri määrä valintoja pienissä ja suurissa alakysymyksissä lopullista rekonstruktiota laadittaessa.

Denialistit, kuten Carrier lähtevät liikkeelle edellä mainitusta perusteoriasta ja etsivät terhakkaasti näissä alakysymyksissä aina jonkun tutkijan, jonka usein marginaalinenkin näkemys olisi sovitettavissa yhteen perusteorian kanssa. Maallikon silmään teos voi näin vaikuttaa ”tutkimuksen tuoreimmalta ääneltä”. Ammattitutkijasta toiminta tuntuu kuitenkin pikemminkin tarkoitushakuiselta kohujournalismilta.

Toinen silmiinpistävä piirre Jeesus-denialistien teoksissa on salaliittoteorioille tyypillinen argumenttien sulkutuli. Erilaisia väittämiä ja oletuksia esitetään lyhyessäkin teoksessa niin monta, että varsinaiset tutkijat eivät ehdi kirjoittamaan niihin vastineita. Yhdenkin väittämän tutkimushistoriallisten taustojen ja argumenttianalyysien esittäminen olisi usein jo itsessään laajan teoksen mittainen. Näin kokonaisesityksiin ei synny akateemisia vastineita, ja salaliittoteoria jatkaa kerskumalla, ettei kukaan ole pystynyt vastamaan sen väitteisiin.

Kolmas mainittava ilmiö Jeesus-denialistien toiminnassa on varsinaisten tutkijoiden motiivien ja tieteellisen uskottavuuden kyseenalaistaminen.

Mihin varsinaisten tutkijoiden yksimielisyys siitä, että Jeesus Nasaretilainen on ollut historiallinen henkilö, sitten perustuu? Ehkä selkein yksittäinen todiste on, että Paavali myöntää kuin ohimennen Galatalaiskirjeessä (1:19) tavanneensa Jeesuksen biologisen veljen Jaakobin. Hän tekee tämän sellaisessa yhteydessä, jossa hän argumentoi ihan muiden asioiden puolesta. Pyrkimys selittää tämä seikka epähistorialliseksi johtaa niin irrationaaliseen skeptismiin, että sen johdonmukainen soveltaminen tekisi historiantutkimuksesta käytännössä mahdotonta.

Image

Sosiaalinen epistemologia on tietoteorian haara, joka tutkii sitä, kuinka tieto ja tiedonhankinta tapahtuu ihmisyhteisöissä. Viimeaikainen kiinnostava tutkimus tällä saralla on esimerkiksi Neil Levyn kirja Bad Beliefs (2021). Levyn teorioihin viitaten väitän, että rokoteskeptisyys on ihmiselle hyvin luonnollinen kognitiivinen reaktio, vaikka se onkin hänelle haitallinen.

Levyn mukaan ”kehnot” uskomukset ovat usein rationaalisia reaktioita episteemiseen tilanteeseen, joka on vallitseva mutta epäsuotuisa. Ihminen voi siis toimia subjektiivisesti täysin rationaalisesti, vaikka hän on objektiivisesti väärässä. Kehno uskomus on siis kehno vain kaukaa tarkasteltuna ja sellaisesta näkökulmasta, johon yksilöllä itsellään ei ole pääsyä.

Rokoteskeptisyys korreloi vain heikosti minkään ryhmäidentiteetin, kuten poliittisen kannan tai uskonnon, kanssa. Useimmiten kyseessä ei ole väistämätön korrelaatio, vaan se voisi jossakin tilanteessa keikahtaa päinvastaiseksi. Tavanomainen rokotekriittisyys voidaan tulkita melko arkisena skeptisisminä auktoriteetteja kohtaan. Näin ilmaistuna asiassa ei tunnu olevan mitään kummallista.

Ihmisyhteisöjen kukoistus perustuu yhteistoimintaan, joka puolestaan nojaa ihmisten väliseen luottamukseen. Evoluution myötä ihmisille on kehittynyt useita erilaisia mekanismeja, joilla he usein alitajuisesti arvioivat toimijoiden luotettavuutta. Koska evoluutio suosii yksilöiden ja ryhmien välistä kilpailua, on tärkeää olla tarkkana siitä, keneen luottaa. Tyypillisesti tämänkaltaiset evolutiiviset mekanismit ovat yliherkkiä, joten ihmiset ovat jopa epäilevämpiä kuin on tarpeen.

Skeptinen asenne auktoriteettia kohtaan on luonnollinen reaktio, jos kyseinen auktoriteetti on tehnyt jotain, minkä vuoksi ihminen on menettänyt luottamuksen sitä kohtaan. Yksi tapa menettää luottamus on antaa ristiriitaisia signaaleja. Sosiaalisen epistemologian piirissä ristiriitaisia signaaleja kutsutaan episteemiseksi saasteeksi, joka voi olla pahantahtoista tai tahatonta. Episteemisen saasteen seurauksena ihminen saattaa lamaantua.

Esimerkki pahantahtoisesta saasteesta on tupakkateollisuuden aikanaan valitsema hämmennystaktiikka. Taktiikan tarkoituksena ei ollut osoittaa, että tupakointi on terveellistä, vaan kalvaa epäilystä siitä, kuinka paljon tupakointi vaikuttaa terveyteen. Lisäämällä näkökulmia kuulija haluttiin saattaa hämmennyksen valtaan, minkä seurauksena hän ei lopettaisi tupakointia. Ehkäpä keuhkosyöpä johtuukin perinnöllisyydestä?

Pahantahtoiset toimijat osaavat hyödyntää tätä inhimillisen kognition porsaanreikää. Esimerkiksi vuonna 2014 Ukrainassa ammuttiin alas matkustajakone, mitä käsiteltiin Venäjän mediassa syöttämällä lukijoille lukuisia erilaisia tarinoita tapauksesta. Olennaista ei ollut, mihin teorian yleisö valitsi uskoa. Tärkeintä oli, että epäilys saatiin käännettyä pois Venäjän armeijan virheistä.

Myös niin sanotuilla trollitehtailla on ollut oma roolinsa myös koronaskeptisyyden levittämisessä. Venäjä hyötyy kaikenlaisesta kaaoksesta, jota se saa kylvettyä länsimaihin. Siksi sen kannattaa edistää kaikenlaisia erilaisia tarinoita ja teorioita, jotka liittyvät pandemiaan. Näyttääkin siltä, että trollit ovat toimineet keskustelun molemmilla puolilla lisäten kahtiajakautumista.

Tahaton eli ei-intentionaalinen saaste syntyy vapaissa yhteiskunnissa poliittisen pyrkyryyden, sosiaalisen median ja klikkijournalismin yhteisvaikutuksesta. Hyvä esimerkki tästä oli hallituksen alkuvuonna käymä julkinen huutokauppa siitä, tulisiko koulujen siirtyä etäopetukseen vai ei. Näin kansalaisille annettiin tarjottimella hyvä syy epäillä hallituksen kyvykkyyttä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin tapahtui pandemian aikana. Tämänkaltaisten ulostulojen avulla auktoriteetit vapaaehtoisesti siirtävät itsensä jäähypenkille ja avaavat pelikentän käytännössä kenelle tahansa.

Vapaissa demokratioissa on vaikea välttää episteemistä saastetta. Yksilön vastuulla olisi silti yrittää saada selkoa, kuka kentällä sähläävistä toimijoista on sellainen auktoriteetti, jota kannattaa kuunnella. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Kriisitilanteissa julkisten toimijoiden ei kuitenkaan ole viisasta rapauttaa omaa auktoriteettiaan kansalaisten silmissä.

Areiopagi-lehden kanava Youtubessa

Cassam, Quassim. 2022. Extremism: A Philosophical Analysis. Lontoo: Routledge.

Kojonen, E. V. Rope. 2021. Luominen ja evoluutio: miten usko ja tiede kohtaavat. Helsinki: Gaudeamus.

Levy, Neil. 2021. Bad Beliefs: Why They Happen to Good People. Oxford: Oxford University Press.