Uupumisesta, etenkin työuupumuksesta, on muodostunut suorastaan muotisairaus lähes kaikissa ammattiryhmissä olivatpa kyseessä tavikset tai julkkikset. Monet luulevat, että kyseessä on täysin uusi, hektisen aikamme synnyttämä sivuvaikutus. Dosentti Mona Mannevuon mukaan jo 1800-luvulla valiteltiin kuitenkin samasta asiasta: moderni, kiivastahtinen elämäntapa aiheuttaa sairauksia.

Mannevuo esittelee teoksessaan väsymyksen aiheuttamina pidettyjä sairauksia ja kytkee ne kunkin aikakauden tieteelliseen, tekniseen, ideologiseen ja yhteiskunnalliseen tilaan. Hänen keskeisinä lähteinään toimivat Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin tieteellinen julkaisu Duodecim sekä Terveydenhoitolehti, Terveys 2000 ja Hyvä Terveys, jotka on suunnattu suurelle yleisölle.

Väsymisen aika alkaa 1800-luvulta. Tuolloin moderni yhteiskunta pääsi vauhtiin höyrykoneiden ja muiden tekniikan ihmeiden avulla. Elämänmeno muuttui samalla höyryvoimalla ponnistaneen kapitalismin myötä ankaraksi ja kuumeiseksi kilpailuksi, jossa hengähdystauoille ei ollut sijaa. Olisi siis ollut ihme, jos väsymys ei olisi vallannut kovaan vauhtiin tottumattomia mieliä ja kehoja.

Mannevuon lähtöpiste on tarkkaan ottaen 1880-luku. Tuolloin syntyi nykypäiviimme asti sinnitellyt neurastenia eli hermoheikkous. Se on sateenvarjokäsite, jonka alle mahtuivat niin krooninen väsymys, unettomuus, selittämättömät fyysiset kiputilat, ahdistus ja tuskaisuus kuin ”aivoväsymyskin”.

Kiintoisaa on, että neurasteniasta kärsivät nimenomaan yläluokkaiset, kovaa henkistä työtä tekevät ihmiset. Sen sijaan alaluokkaiset kärsivät hysteriasta tai mielisairauksista, jotka olivat perinnöllisiä ja pysyviä.

Neurasteniaa potevat saivat olla – niin tuolloin kuin usein nykyäänkin – yhtä ylpeitä työkykynsä menettämisestä kuin maansa puolesta uhrautunut sotilas. Neurastenian hyväksyttävyyttä lisäsi se, että Oscar Wilden, Franz Kafkan, Marcel Proustin, Henry Jamesin ja Virginia Woolfin kaltaisten suurkirjailijoiden väitettiin kärsivän heikkohermoisuudesta.

Sana heikkohermoisuus viittasi suoraan hermojen heikkoon kestokykyyn modernin maailman kovassa kyydissä. Pääpahis oli siis moderni, koneen lailla puuskuttava yhteiskunta. Irvokasta on, että parannusta etsittiin samasta tekijästä, joka oli sairauksiin syyllinen: modernista teknologiasta. Esimerkiksi päivärytmin ja askareiden tuli olla kellontarkasti suunniteltuja ja aikataulutettuja – ihminen muuttui tässä kehityksessä itsekin kellokoneistoksi.

Neurastenian kulta-aika päättyi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tieteellisenä syynä oli se, että neurastenia ja väsymys yleensäkin ovat sairauksina vaikeasti määriteltäviä. Koska oireet olivat sekä henkisiä että fyysisiä, niitä oli tulkitsemassa joukko tutkijoita eri aloilta.

Samat peruspiirteet ja ongelmat riivasivat kuitenkin myös neurastenian perillisiä. Yhteiskunta ei hidastanut tahtiaan, joten syyttävä sormi alkoi osoittaa työntekijöitä.

Kirjassa käy ilmi, että itse ongelma – vaikeasti määriteltävä ja mitattava sairaus – on pysynyt samanlaisena meidän päiviimme asti. Vain sairauksien nimet ja muodot vaihtelevat yhteiskunnallisten olosuhteiden mukaan. Esimerkkeinä mainitaan stressi, loppuunpalaminen, ADHD, työuupumus, aivosumu ja jopa long covid eli koronan aiheuttama pitkäkestoinen voimattomuus.

Mannevuo kirjoittaa selkeästi mutta neutraalisti. Hän ei juuri ota kantaa esittelemiinsä asioihin, vaan teoksen tyyli on kauttaaltaan kuvaileva, vaikka käsitellyt ilmiöt suorastaan huutaisivat kantaaottavuutta. Kautta kirjan nousee esiin väsymyksen muotojen vaikea ellei suorastaan mahdoton määrittely ja mittaaminen. Väsymys ei ole puhtaasti fyysinen muttei myöskään pelkästään henkinen tila.

Filosofisesta näkökulmasta taustalla vaikuttaa jyrkkä jako henkeen ja aineeseen, mikä on ollut filosofian perusongelmia jo antiikista lähtien. Ruumis nähdään kausaalilakien alaisena koneena, kun taas henki on vapaa ja rajoja rikkova. Vaikka kirjan lopussa tämä jako ja sen ylittäminen vilahtelevat, Mannevuo ei tartu siihen sen perusteellisemmin.

Psykologeista ja lääkäreistä Sigmund Freud taisi pisimmälle ylittää hengen ja aineen jaon. Hän huomasi, että vaikka ihminen oireili kuin hermosairas, hermostosta ei löytynyt vikaa. Tästä Freud päätteli, että ongelma on henkinen ja että henki vaikuttaa ruumiiseen tai läpäisee sen – ruumis ei siis ole ”kuollut” kone.

Vaikka kirjassa viitataan psykoanalyysiin, siihen ei syvennytä, eikä sen isää taideta edes mainita. Monet muut väsymystutkijat olivat Freudin tavoin lääkäreitä, mutta he eivät osanneet havaita saati ylittää tätä jakoa. Ruumis ja ihminen olivat heille ja teknistyvälle yhteiskunnalle vain ihmiskoneita.

Myös filosofi Michel Foucault’n ajatukset vallasta toimivat tässä yhteydessä. Hänelle valta ei ole vain kipua tuottavaa kurivaltaa, vaan se on pikemminkin ”hyvää tarkoittavaa” ja mielisairauksien kautta operoivaa. Ihmisiä ei pakotettu moderniin yhteiskuntaan keppi tai kivääri kädessä, vaan hyväntahtoiset lääkärit loivat diagnooseja ja hoitoja, joiden päämääränä oli sopeuttaa yksilöt yhteiskunnan vaatimuksiin.

Tarkoituksena oli, että yksilöt itse ja oma-aloitteisesti sisäistäisivät vallan vaatimukset tarkkailemalla ja muokkaamalla jatkuvasti itseään. Kehitys kulki Mannevuonkin mukaan biologiasta ja yhteiskunnasta kohti yksilöä ja tämän omaa vastuuta.

Etenkin 1960-luvulla, yksilöllistymisen vuosikymmenenä, vastuu siirrettiin yksilölle. Stressi oli ajan muotisairaus. Sen syyksi ei nähty biologiaa tai yhteiskuntaa, vaan yksilö, joka paiski työtä yli voimiensa. Näin ollen yksilön piti oppia hallitsemaan itseään ja stressiään. Elämäntapaoppaat olivat uusi kirjallisuuden laji, josta haettiin neuvoja. Tuolloin sai alkunsa myös itsen mittaaminen, joka nykyään ilmenee sykkeen mittaamisesta askelten laskemiseen.

Kuten Mannevuo ja monet tutkijat tunnustavat, monet sairaudet ovat sitä vain ”lainausmerkeissä”. Erilaisista fyysisistä ja henkisistä oireista rakennetaan rypäle, joka ristitään neurasteniaksi tai neurosirkulatoriseksi dystoniaksi. Niiden varsinaisena tarkoituksena on ollut sopeuttaa yksilö yhteiskunnan jatkuvasti kasvaviin vaatimuksiin.

Esimerkiksi loppuunpalamisen välttämisen perusohjeena saattoi olla, että töiden venyttämisen sijaan kannattaa työskennellä tehokkaammin. Kummassakaan vaihtoehdossa ei kyseenalaisteta itse työtä tai sitä pyörittävää yhteiskuntaa. Vastuu jää työntekijälle, vaikka molemmat tavat – pitkät päivät tai kovempi tahti – riistävät yksilöä vähintäänkin henkisesti.

Sairauksien keinotekoisuus näkyy siinäkin, että monet neroina pidetyt ihmiset ovat kärsineet niistä. Mannevuo mainitsee aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön ADHD:n, jota useiden merkkihenkilöiden Leonardo da Vincistä Albert Einsteiniin on väitetty sairastaneen. Voisin lisätä listaan The Who -yhtyeen rumpalin Keith Moonin. Hän on loistava esimerkki siitä, miten sairaalloisena pidetty ominaisuus voi olla luovuuden ehto. Jokainen Moonin rummutusta kuullut ja nähnyt tietää, mitä tarkoitan: ilman ADHD-energiaansa hän olisi jäänyt tuntemattomuuteen.

Lopulta herää kysymys, miksi esitellä väsymyksen historiaa, jos sitä ei kytketä vastaukseen. Eräs vastaus voisi olla ihmetys: jos ihmiset ovat kärsineet modernista elämänmenosta jo toista sataa vuotta, miksi sille ei ole yritetty laittaa stoppia? 

Koneet ja teknologia eivät itsessään vaadi kiirettä. Päinvastoin kun koneet tekevät työt, ihmiset voisivat ottaa rennommin. Näin Karl Marx kaavaili riistosta vapaan yhteiskunnan toimivan. Mannevuo ei suoraan viittaa kapitalismiin kuin ohimennen parilla lauseella, mutta sen kyltymätön rahan nälkä pyörittää koko yhteiskuntaa ja vaatii raadannan lisäämistä silloinkin, kun sitä voitaisiin vähentää. 

Myös yhteiskuntaluokka vilahtaa teoksen kohdassa, jossa todetaan yläluokan vakiotaudin, neurastenian, olleen kantajalleen ylpeyden aihe kovan henkisen työn merkkinä, kun taas hysteria ja muut rahvaan vaivat nähtiin perinnöllisinä tai puhtaasti hermostollisina vikoina. 

Mannevuon teos osoittaa, että vaikka moni asia on vuosikymmenten kuluessa muuttunut, perusongelma on pysynyt samanlaisena: yritämme korjata koko järjestelmän vikoja hienosäätämällä yksittäisiä ihmisiä, jotka joutuvat toimimaan sen osasina. Itse koneisto pyörii yhä samalla kapitalismin kiivaudella. 

•  

Lue myös: 

Selviytymismatkalla suoritusyhteiskunnassa 

Tutkijat jahtasivat väsymyksen salaisuutta Harvardin yliopiston kellarissa, mutta epämääräinen tutkimuskohde osoittautui hankalaksi vastustajaksi 

Viisaat työntekijät, tyhmät systeemit