Image

Puhe tieteen vapaudesta jää helposti hähmäiseksi tai ”tarpeettoman hahmottomaksi käsitteeksi”, kuten Johanna Vuorelma kuvasi tämän lehden edellisessä pääkirjoituksessa. Tässä tarkastelenkin lakitekstejä, joita ei yleensä pidetä hahmottomina, vaan niissä pyritään selkeärajaisiin ilmauksiin.

Ilmaus ”tieteen vapaus” on nykyisin Suomen perustuslaissa, jonka mukaan "tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu" (16 §). Perustuslain muotoilu pohjautuu 1990-luvun alun perusoikeusuudistukseen. Silloin lain esitöissä todettiin, että tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen ”vapautta suojaa myös lakiin perustuva yliopistojen ja korkeakoulujen itsehallinto” (HE 309/1993 vp).

Tieteen vapaus ja yliopistojen itsehallinto ovat siis tiiviisti kytköksissä toisiinsa. Tämä näkyi vielä selkeämmin nykyisen perustuslakimme edeltäjässä, Suomen valtiomuodossa vuodelta 1919. Siinä ei mainittu tieteen vapautta, vaan ainoan silloisen yliopiston, Helsingin yliopiston, itsehallinto-oikeus, joka ”pysytetään” (77 §). Tieteen vapaus toteutui siis sitä kautta, että lailla suojattiin yliopiston omia rakenteita. Yliopiston konsistorilla pysytettiin myös valtaa yliopistoa koskevan lainsäädännön laatimiseen.

Nykyisin päättäjien keskusteluissa ollaan konkreettisemmalla tasolla kuin vuonna 1919. Tämä näkyi esimerkiksi keväällä 2025, kun eduskunnan perustuslakivaliokunnassa käsiteltiin uutta lakiehdotusta Suomen Akatemiasta. Valiokunnan lausunnossa todetaan, että tieteen vapauteen ”kuuluu sen harjoittajan oikeus valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä”. Lausunto tarkentaa, että ”tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta”. (PeVL 4/2025)

Perustuslakivaliokunnan muotoilusta voivat varmasti tieteilijät olla samaa mieltä, ja uskoakseni se koskee myös verovaroilla rahoitettua tiedettä, ei vain yksityisiä tutkimusrahoittajia. Mutta miten me tiedeyhteisön jäsenet ja muut tieteeseen myönteisesti suhtautuvat ihmiset huolehdimme siitä, että päättäjät tekevät myös tulevaisuudessa ratkaisuja, jotka tukevat tieteen harjoittajien oikeuksia valita tutkimusaiheensa ja -menetelmänsä?

2000-luvulla tutkimusrahoittajat ovat olleet aiempaa avoimempia: Rahoituspäätöksistä on tapana kertoa avoimesti, vaikka jo tieteellisesti kiinnostavan ja yhteiskunnallisesti relevantin tutkimusaiheen näkeminen saattaa ärsyttää päättäjää tai kansalaista.

Emme kuitenkaan voi tietää, mitkä nykyisistä tieteen lähestymistavoista todetaan myöhemmin epäonnistuneiksi. On mahdollista, että jotkut polut johtavat umpikujaan, mutta sieltä mennään sitten parempiin suuntiin. Ongelma ei nykytilanteessa taida olla riskinotto, vaan liiallinen varovaisuus.

Myös vuorovaikutuksellisen tiedevälittämisen tarve päättäjien suuntaan kasvaa. Tätä työtä tehdään eri tahoilla, ja monet tutkijat ovat siinä aktiivisia, vaikka tiedevälittäminen voi heikentää julkaisujen tuottamistahtia, jonka on nykyisin oltava kiivas. Tutkimusrahoittajien onkin rahoituspäätöksissään tärkeä huomioida tiedevälittäminen, jotta tieteilijät saisivat valita tutkimusaiheita ja -menetelmiä myös 2100-luvulla ja jottei totuus unohtuisi.

•

Kirjoittaja kiittää dosentti Pauli Rautiaista ja professori Petri Mäntysaarta aineistoista, jotka valaisivat aiheen oikeudellista kontekstia maallikolle.

•

Lue myös:

Akateeminen vapaus yhä koetuksella – eniten huolta tutkimuksen taloudellisesta ja poliittisesta ohjauksesta

Tiede osana kokonaisturvallisuutta

Tieteen vapauden puolustaminen ei saa olla pelkkiä korulauseita ja juhlapuheita

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!