Valtionvelka on Suomessa suosittu keskustelunaihe, varsinkin ennen vaaleja. Suomalaiset ovat kyselytutkimusten mukaan erityisen huolestuneita valtionvelasta, paljon huolestuneempia kuin vaikkapa ranskalaiset tai belgialaiset, vaikka näiden valtiontaloudet ovat velkaantuneempia.

”Suomalaisten velkahuolta voi pitää suurena myös suhteessa siihen, että Suomen valtion luottoluokitus on korkealla tasolla, ja Suomen lainanoton kustannusero suhteessa muihin euroalueen maihin on pysynyt suunnilleen ennallaan”, kirjoittavat Mika Arola ja Sakari Heikkinen kirjassaan Hyvä, paha valtionvelka.

Kirjoittajat löytävät yhden syyn velkahuoleen historiasta. Suomalaiset ovat tottuneet pitämään itseään vähävelkaisena kansakuntana, sillä sitä Suomi on pitkän aikavälin tarkastelussa useimmiten ollut.

Kriiseistä selviytymistä ja teollistumisen edellyttämiä isoja hankkeita Suomi on kuitenkin rahoittanut historian saatossa paljolti lainaa ottamalla. Velkarahalla on muun muassa rakennettu koko maan kattava rautatieverkosto, lievitetty nälänhädän seurauksia, pystytetty kansallinen rahajärjestelmä, rahoitettu torpparivapautusta, sähköistetty iso osa Suomesta, rahoitettu puolustusmenoja toisessa maailmansodassa ja pelastettu pankkisektori 1990-luvulla.

Nämä ovat olleet niin talouden kuin ylipäänsä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta tärkeitä asioita. Lainanoton hyötyjen arviointi on kuitenkin vaikeaa, kun taas sen kustannukset on helppo osoittaa, Arola ja Heikkinen kirjoittavat. Ja velkarahalla voi tietysti tehdä niin hyviä kuin huonojakin asioita. Siihen, mikä on hyvää tai huonoa lainan käyttöä, kirja ei mene kovin syvälle.

Arola on Suomen ulkomaanvelan historiasta väitellyt valtiokonttorin apulaisjohtaja ja Heikkinen taloushistorian emeritusprofessori. Kirjoittajat pysyttelevät asiantuntija- ja tutkijapositioissaan, ja kirja käsitteleekin nimenomaan valtionvelan historiaa enemmän kuin sen hyvyyttä tai pahuutta.

Rahaa on lainattu iät ajat, mutta varsinaiset rahoitusmarkkinat saivat alkunsa 1200–1300-lukujen Pohjois-Italiassa, missä kauppiaat ryhtyivät hoitamaan maksuja vekseleillä eli velkasitoumuksilla. Tämä mahdollisti sen, että heidän ei tarvinnut kantaa suuria rahamääriä kauppamatkoilla mukanaan.

Vekseleistä muodostui vähitellen vakituista pankkitoimintaa. Kauppiaat ryhtyivät lainaamaan rahaa kaupunkivaltioille, jotka saattoivat rahoittaa tulevaa toimintaansa asettaen verotulot lainan vakuudeksi. Ne yhdistivät lyhytaikaisia velkojaan kaupattaviksi velkakirjoiksi ja näin syntyivät ensimmäiset pitkäaikaiset julkisen lainan markkinat.

Tunnetuin pankkiirisuku olivat Firenzen Medicit, ”Jumalan pankkiirit”, jotka rahoittivat paavin liiketoimintaa. Rahoitusmarkkinat laajenivat ja vakiintuivat vuosisatojen saatossa muualle Eurooppaan, 1500-luvulla etenkin Antwerpeniin, 1600-luvulla Amsterdamiin ja 1700-luvulla Lontooseen, josta muodostui maailman uusi rahoituskeskus.

Suomi oli tuolloin vielä osa Ruotsia, jonka valtionvelka oli tavallaan myös Suomen velkaa. Kun Suomi siirtyi vuonna 1809 Venäjän vallan alle, siitä tuli erillinen suurruhtinaskunta, jolla oli oma verotusoikeuteen perustuva valtiontaloutensa. Se mahdollisti Suomelle valtioiden joukkovelkakirjoihin rinnastettavien rahoitusvälineiden liikkeellelaskun. Siitä alkoi varsinainen valtionvelan historia Suomessa.

1800-luvun alkupuolella Suomi otti lainaa Helsingin tuomiokirkon, Ahvenanmaan Bromarsundin linnoituksen ja Saimaan kanavan rakentamiseen. Suuria obligaatiolainoja Suomi ryhtyi ottamaan 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin senaatti rahoitti koko maan kattavan rautatieverkoston rakentamisen pääosin ulkomaisella lainarahoituksella.

Velkarahalla tehtyjen rautatieinvestointien seurauksena maan sisäinen tavaraliikenne kaksikymmenkertaistui vuosien 1870 ja 1913 välillä. 1860-luvun lopun kaltaiset nälkäkatastrofit jäivät historiaan, kun tuontiviljaa kyettiin liikuttelemaan aivan eri nopeudella kuin ennen.

Rautateiden kaltaisten suurinvestointien lisäksi valtionvelan kasvua selittävät usein erilaiset kriisit. Esimerkiksi Britannian valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen huiteli kahdensadan prosentin paikkeilla Napoleonin sotien jälkimainingeissa, 170 prosentissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja noin 240 prosentissa toisen maailmansodan jälkeen. Britannian velkasuhde laski kuitenkin aina rivakkaan tahtiin, kun kriisistä päästiin ja talous kasvoi.

Suomen velkataso pysyi koko 1800-luvun varsin alhaisena. Edes nälkävuosina Suomi ei velkaantunut merkittävästi. 1900-luvulla Suomen velkaantumisaallot johtuivat sisällissodasta, 1930-luvun lamasta, toisesta maailmansodasta ja 1990-luvun lamasta. 2000-luvulla on tapahtunut kaksi kriisiä, jotka ovat kasvattaneet Suomen valtionvelkaa: vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja vuonna 2020 yltynyt koronapandemia.

Vuoden 2024 lopussa Suomen valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen oli 61,3 prosenttia ja vuoden 2025 aikana se on ennakkoarvioiden mukaan noussut yli 65 prosentin tason. Vuonna 1985 Suomi oli OECD-maiden vähiten velkaantunut maa. Nyt se on keskikastia.

Suomen korkomenot eivät kuitenkaan ole tällä hetkellä lähelläkään esimerkiksi 1990-luvun laman jälkeistä tasoa, vaikka valtion velkasuhde on kutakuinkin yhtä suuri. Suomi saa lainaa huomattavasti paremmilla ehdoilla. Vuonna 2024 korkomenot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat samalla tasolla kuin vuonna 1986, vaikka velkasuhde oli tuohon vuoteen verrattuna nelinkertainen.

Arola ja Heikkinen arvioivat, että ihmiset ajattelevat valtionvelan usein virheellisesti saman tyyppisenä asiana kuin oman kotitaloutensa velat. Valtio on kuitenkin jotain paljon pysyvämpää kuin kuolevaiset ihmiset. Kotitalouden oletetaan maksavan velkansa pois, kun taas valtio pikemminkin hoitaa velkaa. 

Tämä ei Arolan ja Heikkisen mukaan tarkoita, etteikö Suomen valtionvelan tai julkisen velan nykytilaa olisi syytä ottaa vakavasti. Suomi on velkaantunut viime vuosina enemmän kuin muut Pohjoismaat. Tämä johtuu siitä, että Suomen talous ei ole viimeiseen viitentoista vuoteen kasvanut käytännössä lainkaan. Se taas on kirjoittajien mukaan seurausta siitä, että samaan aikaan, kun maailma ajautui globaaliin finanssikriisiin vuonna 2009, kaksi Suomen kasvun moottoria sakkasi: Nokian matkapuhelintuotanto tuli tiensä päähän ja paperiteollisuuden tuotanto supistui merkittävästi. 

Suomi ja muutkin valtiot ovat yleensä onnistuneet pienentämään velkasuhdettaan ja korkomenojaan nimenomaan talouskasvulla. Usein tuota kasvua on luotu ottamalla lainaa ja investoimalla sitä tuottavasti. 

Kuten Arola ja Heikkinen asian muotoilevat: ”Julkisen velan haittojen korostaminen voi peittää näkyvistä myös ne hyödyt, joita velanotosta on menneisyydessä ollut – myös Suomessa.” 

• 

Lue myös: 

Helsingin tarina tiiviisti, näkemyksellisesti ja lämmöllä

Huomenta Suomi, hyvinkö pyyhkii?

Tasa-arvon ja yhteisöllisyyden rapautuminen johti äärioikeiston nousuun, väittävät taloustieteen rocktähti ja Harvardin professori