Tuntuuko toisinaan siltä, että kaikki menee päin helvettiä? Eriarvoisuus syvenee, työelämän tahti kiihtyy, mielenterveysongelmat lisääntyvät, talous sakkaa, palvelut vähenevät ja hyvinvointivaltio rapistuu käsiin.

Älä huoli, sanoo sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saaren toimittama artikkelikokoelma Hyviä uutisia Suomesta. Kirjan mukaan julkinen keskustelu antaa Suomen nykytilasta aivan liian kielteisen kuvan.

Teos tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmenten kehitystä parinkymmenen artikkelin ja vajaan neljänsadan sivun verran. Aihevalikoima on laaja, elämäntyytyväisyydestä turvallisuuspolitiikkaan ja ikuisuuskemikaaleihin, mikä antaa mahdollisuuden arvioida kokonaiskuvaa.

Isossa kuvassa menemme kirjan mukaan parempaan päin. Suomi ei välttämättä ole tällä hetkellä maailman paras maa, mutta todennäköisesti kuitenkin kymmenen parhaan joukossa, Saari kirjoittaa.

Keikumme toistuvasti kärkisijoilla kilpailukykyä, hyvinvointia ja elämänlaatua mittaavissa kansainvälisissä vertailuissa. Eriarvoisuuskaan ei ole kasvanut Suomessa ainakaan siinä määrin kuin monessa muussa maassa.

Nämä ovat kenties useimmille tuttuja tietoja, mutta kirja esittelee myös paljon muita kansainvälisiä vertailuja ja aikasarjatarkasteluja. Suomalaiset ovat terveempiä ja pitkäikäisempiä kuin koskaan. Naisten asema on vahvistunut viime vuosikymmeninä (ainakin työmarkkinoilla). Työhyvinvointi on lisääntynyt ja asunnottomuus on vähentynyt roimasti.

Talouskin on kehittynyt kohtuullisen hyvin, kun katsotaan koko 2000-lukua, kirjoittaa dosentti Jaakko Kiander artikkelissaan. Perustelut ovat seuraavat: työikäisen väestön määrä on kehittynyt ennustettua paremmin, työllisyysaste on noussut, eläkevarat ovat kasvaneet ja sitä myötä julkisen sektorin nettovarallisuus on kasvanut velkaantumisesta huolimatta, niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin. Muut Pohjoismaat ovat menneet Suomen ohi talouskasvussa, mutta Suomi on kuitenkin ollut 2000-luvulla siinäkin lähellä euroalueen keskiarvoa, vaikka Nokia romahti ja Suomen vienti ajautui monen tekijän yhteisvaikutuksesta kriisiin viime vuosikymmenellä.

Useimpien tietojen osalta artikkelin tarkastelu tosin päättyy vuoteen 2023. Loppuvuodesta 2025 Suomen työttömyys kohosi korkeimpiin lukemiin viiteentoista vuoteen, ja syksyn taantuman vuoksi siitä näyttäisi kehkeytyneen nollakasvun vuosi, toisin kuin Kiander ja lähes kaikki talousennusteet ennakoivat. Viimeaikaisten uutisten perusteella talouskehitystä käsittelevä artikkeli vaikuttaakin vähän ylioptimistiselta ja kaipaisi kenties päivitystä. Toisaalta se on hyvä muistutus siitä, ettei tässä missään perikadossa sentään olla.

Toinen äkkiseltään hiukan erikoiselta kuulostava johtopäätös on professori Tuomas Forsbergin arvio, jonka mukaan rauha on vahvistunut. Forsberg pitää todennäköisenä, että valta siirtyy Venäjällä jossain vaiheessa nuoremmalle sukupolvelle, joka ei katso nykyjohdon tavoin taaksepäin Neuvostoliiton tai tsaarinajan suurvalta-asemaa haikaillen. Ja vaikkei näin tapahtuisi, Suomi on sotilaallisesti hyvin varautunut Naton jäsen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, joten se tuskin olisi valmis ottamaan uusia vielä isompia riskejä, Forsberg perustelee.

Professori Anu Sirenin teksti eliniän pidentymisestä on myös mielenkiintoinen. Siren kirjoittaa maallikollekin avautuvalla tavalla esimerkiksi siitä, miten elinajanodote ja elinajan ennuste eroavat toisistaan, ja siitä, kuinka elämä ei veny loppupäästä, vaan elinkaaren keskeltä. Toimintakykyisten vuosien määrä on kasvanut ja ”vanhat eivät ole yhtä vanhoja kuin ennen”.

Myös suomalaisten nuorten hyvinvointi ja osallisuus on kirjan artikkelien mukaan Suomessa parantunut. Vauvaperheiden vanhemmatkin ovat suurimmaksi osaksi tyytyväisiä elämäänsä.

Lähes kaikissa teoksen artikkeleissa toistuu sama kaava: julkinen puhe jostain asiasta on hyvin huolestunutta, mutta tilastojen valossa Suomella menee ihan hyvin ja joistain näkökulmista tarkasteltuna jopa erinomaisesti.

Melkein jokaisessa artikkelissa on kuitenkin myös ”muttansa”. Suomalaisten terveys on keskimäärin parantunut, mutta väestöryhmien väliset terveyserot ovat kasvaneet. Miesten ja naisten väliset palkkaerot ovat kaventuneet, mutta Suomen työmarkkinat ovat edelleen poikkeuksellisen sukupuolittuneet. Suomen turvallisuustilanne on parantunut pitkällä aikavälillä, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan on lisännyt konfliktin riskiä.

Samoista aihealueista voi toki useimmiten löytää sekä positiivisia että negatiivisia muutoksia. Muutokset voivat näyttäytyä positiiviselta tai negatiiviselta kehitykseltä riippuen siitä, kenen tai minkä näkökulmasta asiaa tarkastelee.

Yhden selkeästi negatiivisen kehityskulun kirja jättää kuitenkin vähälle huomiolle, nimittäin ilmastonmuutoksen. Se mainitaan siellä täällä, mutta yksikään artikkeli ei käsittele sitä suoraan. Kirja ei peilaa viime vuosikymmenten vaikutusta ilmaston lämpenemiseen, eikä se käsittele sitä, miten ilmastonmuutos tulee mahdollisesti vaikuttamaan hyvinvointiin, talouteen, työhön, terveyteen, koko yhteiskuntaan ja sen järjestämiseen jatkossa.

Ympäristöongelmia kirja toki käsittelee. Yksi artikkeli kertoo siitä, kuinka ympäristö on puhdistunut ikuisuuskemikaaleista ja toinen sitä, kuinka savu on hälvennyt taivaalta. On hienoa, että hitaasti hajoavat kemikaalit ja pienhiukkaspäästöt ovat vähentyneet merkittävästi, mutta kun kasvihuonekaasupäästöt ovat samaan aikaan pysytelleet tavoitetasoon nähden aivan liian suurina, tuntuu valittu tarkastelutapa erikoiselta. Asiaa ei pelasta se, että kirjan toimittaja myöntää puutteen loppuluvussa.

Myös eriarvoisuudesta olisi toivonut kattavampaa käsittelyä. Teemaa sivutaan toki yhden jos toisenkin aihealueen näkökulmasta eri artikkeleissa, mutta yleisellä tasolla kirja käsittelee eriarvoisuutta yhden alaluvun sivujuonteena. Siinä tarkastelu keskittyy pelkkiin tuloeroihin ja niidenkin osalta yhteen indikaattoriin, joka ei mittaa lainkaan suuri- ja pienituloisten kohdalla tapahtuneita muutoksia. Lisäksi 1990-luvun merkittävä eriarvoisuuden kasvu jää valitun tarkastelujakson ulkopuolelle, vaikka se näkyy ja vaikuttaa suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen.

Kirja päättyy Juho Saaren kirjoittamaan loppulukuun, jonka on tarkoitus katsoa eteenpäin. Saari on sitä mieltä, että jatkossa Suomelle on luvassa vain ”pysyvää niukkuutta lukitussa valtarakenteessa”. 

Tämän vaihtoehdottomuutta koskevan olettaman myötä lopun visiot latistuvat lähinnä menoleikkaus-pohdinnaksi ja innovaatiopolku-jargoniksi. Ainakin allekirjoittanut jäi ihmettelemään, missä ovat visiot paremmasta yhteiskunnasta? Olisin kaivannut näkemyksiä vaikkapa siitä, miten väestökehitys tai verokertymä voisivat muuttua suotuisammiksi. Loppulukua lukiessa tuntuu melkein siltä kuin kansantaloudessa olisi pelkkä menopuoli, eikä tuloihin voisi vaikuttaa. 

Tulevaisuuden hyvinvoinnille on toki rajoitteita tai reunaehtoja, joita ei aiemmin ole ollut tai joita ei ole yhtä lailla tiedostettu. Talouskasvumme on perustunut fossiilisten polttoaineiden käytölle. Tuo talouskasvu on vähentänyt köyhyyttä ja lisännyt hyvinvointia merkittävästi. Samaan aikaan se on kuitenkin kiihdyttänyt ilmastonmuutosta, millä on haitallisia vaikutuksia yleiselle hyvinvoinnille, lähtien vaikkapa sään ääri-ilmiöistä, infrastruktuurin rapautumisesta tai tiettyjen elinkeinojen tuhoutumisesta. Tällaisia vaikutuksia kirjan olisi suonut puivan. 

Se jää nyt puuttumaan, mutta tästä huolimatta kirja esittää varsin monesta yksittäisestä hyvinvointi-teemasta sinänsä pätevää lähihistorian tarkastelua. Suosittelen lueskelemaan sitä sieltä täältä kiinnostavia aihealueita valiten. 

•  

Lue myös: 

Digilaitteet lisäävät lasten ja nuorten mielenterveysongelmia, väittää sosiaalipsykologi menestysteoksessaan 

Miksi idiootit ja julmurit hallitsevat maailmaa? 

Pikettyn pääoman toinen tuleminen