Ilmaston ja luontokadon ”keikahduspiste” (englanniksi tipping point) kuulostaa sanana pikku keikahdukselta, jonka jälkeen palataan tasapainoon muutaman vihertävän toimenpiteen jälkeen. Ensisijaistahan on kilpailukyvyn turvaaminen. Näin päättäjät demokraattisissa maissa tuntuvat ajattelevan, ja vähemmän demokraattisten maiden johtajat ovat vielä suoraviivaisempia.

Keikahduspiste tarkoittaa kuitenkin kehityksen rajapistettä, jolloin äkillinen ja peruuttamaton muutos tai ilmiö tapahtuu ja leviää nopeasti. Jo ylitetyksi arvioitu keikahduspiste on koralliriuttojen tuho lämpimillä merialueilla. Koralliriutat eivät ole vain kauniita, vaan jopa neljännes merien kasvi- ja eläinlajeista on niistä riippuvaisia laajoilla alueilla. Peruuttamatonta vaihetta lähestyvät myös muun muassa jäätiköt ja ikirouta, sademetsät sekä merivirtojen järjestelmä. Romahdukset yhtäällä saavat aikaan monimutkaisia ketjureaktioita toisaalla.

Vaikka hiilidioksidia onnistuttaisiin vähentämään ilmakehästä eri keinoin, ekologi Juha Kauppisen mukaan se ei poistaisi luontokadon ongelmaa. Ilmastonmuutos ei ole monimuotoisuuden katoamisen ainoa eikä suurin syy: pahin on ekosysteemien tuhoaminen. Suomessa luontoa ja peltomaata hävitetään 38 neliökilometriä vuodessa, asukaslukuun suhteutettuna neljänneksi eniten Euroopassa.

Kauppinen ei Kertomus Maasta -teoksessaan keskity teknologisiin ratkaisuihin, vaan painottaa ekosysteemien ennallistamista. Lopullinen romahdus ei ole hänen mukaansa väistämätön, kunhan fossiilisista polttoaineista luovutaan mahdollisimman pian ja maapallon ekosysteemejä vahvistetaan.

Kertomus Maasta on oikeastaan kertomus hiilestä ja hiilen kierrosta. Hiilen määrä maapallolla on sopiva, mutta sitä on ihmisten toiminnan vuoksi väärissä paikoissa. Hiiltä pitäisi olla joitain satoja gigatonneja vähemmän ilmakehässä ja joitain satoja gigatonneja enemmän elävässä luonnossa, maaperässä ja kivikehässä.

Kauppinen kuvaa maallikollekin ymmärrettävästi elämälle keskeisten aineiden kiertoa maapallolla. Kaiken elollisen voi nähdä hiilen varastoina. Elollisten olentojen hiili on pois ilmakehää lämmittämästä.

Eläinten painosta keskimäärin viidesosa on hiiltä, kasveista noin puolet. Kasvien osuus kaiken elollisen aineksen hiilestä on yli 80 prosenttia. Sienissä ja niiden maanalaisissa rihmastoissa hiiltä on käsittämättömät 12 gigatonnia. Kaikissa eläimissä on hiilestä vain noin kaksi gigatonnia eli neljä promillea. Eläinten massasta puolet on niveljalkaisissa, joihin kuuluvat hyönteiset. Toinen puolikas sisältää kalat, linnut ja nisäkkäät. Ihmisten osuus elollisten hiilestä on vain 0,1 promillea.

Hiili kiertää nopeasti ja hitaasti. Nopea kierto on hiilen kulku ilmakehän, ekosysteemien ja maaperän välillä. Hidas kierto kivikehän kautta sen sijaan kestää 100–200 miljoonaa vuotta. Nopeasta hitaaseen kiertoon hiili siirtyy, kun pienet merieliöt vajoavat merien pohjalle kivettymään. Hitaasta nopeaan kiertoon hiiltä siirtyy kallioiden rapautuessa ja varsinkin fossiilisia polttoaineita käytettäessä.

Maailmassa on 58 000 tunnettua puulajia, joista kolmannes on uhanalaisia. Puiden osuus kaikesta maapallon yhteyttämisestä on vuosittain 75 prosenttia. Euroopan luonnonmetsissä on hiiltä hehtaaria kohti 2,3 kertaa enemmän kuin Euroopan talousmetsissä. Tällöin Euroopan talousmetsistä ”puuttuu” 10–50 prosenttia hiiltä verrattuna niiden hiilenkantokykyyn. Suomen metsien hiilinielut ovat romahtaneet 2000-luvun aikana. EU-maiden hiilinielu on samaan aikaan pienentynyt kolmanneksella, tropiikin metsien nielu saman verran.

Se, mikä nykyään korvaa luonnonmetsät, ei Kauppisen mukaan usein ole metsä biologisesti nähtynä. Uusia puita istuttamalla ei synny luontaisen kaltaisia metsiä, koska luonnonmetsien monilajisuus ja eri-ikäisrakenteisuus puuttuu. Monimuotoisissa metsissä eivät tuholaiset tai ääri-ilmiöt tee tuhojaan niin kuin talousmetsässä.

Monta pientä puuta ei ole sama asia kuin yksi iso puu. Floridalaisen halkaisijaltaan kolmimetrisen puun tilavuudeksi mitattiin 119 kuutiometriä, mikä on sama kuin keskimäärin yhteensä suomalaisen talousmetsän tilavuus hehtaarilla. Suuressa puussa hiiltä on paljon ja se pysyy varastoituneena kauan.

Jos vanha puu esiteltäisiin teknologiamessuilla, sitä pidettäisiin huippuinnovaationa, tehokkaana menetelmänä varastoida paljon hiiltä pieneen tilaan. Tämä asettaa outoon valoon metsäteollisuuden väitteen, jonka mukaan uusi kasvava metsä sitoo hiiltä tehokkaimmin, kun vanha metsä on ensin avohakattu.

Kirjan yksi kiehtovimmista osuuksista kuvaa merien suurta hiilinielua. Kauppinen käyttää merien kasvillisuudesta kuten merilevistä, meriheinästä ja planktonista ilmaisua ”sininen metsä”. Nämä organismit yhteyttävät ja sitovat hiiltä, aivan kuten metsät maalla. Sininen metsä on yhtä tärkeä kuin vihreä metsä, mutta jää usein huomiotta.

Kasviplankton yhteyttää noin 20–30 metrin syvyydessä. Ihmiskunnan 11 gigatonnin vuosipäästöistä meret ottavat vähän alle kolme gigatonnia, maaekosysteemit vähän yli kolme. Vuoden 1870 jälkeen meret ovat varastoineet kolmasosan ihmiskunnan historian kaikista päästöistä. Ei tiedetä, kuinka paljon meret voivat vielä sitoa hiiltä.

”Meren lumi” viittaa orgaaniseen aineeseen, joka on merenpohjaan vajoavaa kuollutta planktonia, ulosteita ja mikroskooppisia hiukkasia. Hiili kulkeutuu syvälle mereen ja voi säilyä siellä vuosituhansia. Ilmiö on tärkeä osa hiilen hitaan kierron mekanismia.

Eläinplankton käsittää tuhansia lajeja, kuten äyriäisiä, rataseläimiä, kampamaneetteja ja hyvin pieniä kalanpoikasia. Pienet eläimet sukeltavat aamun koittaessa pintavesistä niin syvälle, etteivät petokalat näe saalistaa niitä. Planktonien vaellus on tiettävästi maailman suurin säännöllisesti toistuva eläinvaellus.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen hillitsee luontokatoa, mutta myös toisin päin: monimuotoisuuden ylläpitäminen hillitsee ilmaston lämpenemistä, koska monimuotoiset ekosysteemit sitovat hiiltä tehokkaimmin kuin yksipuoliset. Lajit täydentävät toisiaan ekosysteemeissä, mikä parantaa niiden kykyä sitoa hiiltä ja sietää ääriolosuhteita. Kyse ei ole vain yksittäisten lajien suojelusta. 

Kauppinen kuvaa: ”Kyse ei ole vain siitä, että yksilöitä on olemassa jossakin, vaan siitä, että niitä on kaikkialla, missä niille luontaisia ekosysteemejä on, koska näissä ekosysteemeissä niillä on vuorovaikutussuhteita muiden lajien kanssa, kuten kaikilla lajeilla on. Jos jokin laji on ollut kauan osa tietynlaisten ekosysteemien lajistoa, silloin kaikkien muiden lajien evoluutio noissa paikoissa on tapahtunut suhteessa tähän lajiin”. 

Luontotuhosta voidaan varoittaa joko tuomiopäivän sävyin tai sitten pehmeästi. Kumpikaan tapa ei ole tähän mennessä johtanut riittävään tulokseen. Kauppisen tapa on teoksen otsikon mukaisesti kertomuksellisuus. Mieleenpainuvia ovat kuvaukset ”Pohjois-Amerikan Amazonin” jäänteistä, kosteista vuoristoniityistä ja rannikoiden kosteikoista, ”ylösalaisesta metsästä”.  

Kertomus Maasta on Kauppisen trilogian itsenäinen kolmas osa. Kaksi aiempaa osaa olivat Monimuotoisuus (2019) ja Heräämisiä (2021). James Lovelockin Gaia-hypoteesi inspiroi luontotrilogian päätösosan kirjoittamista, mutta kyseinen hypoteesi koko biosfäärin ykseydestä ja ”altruistisista geeneistä” ei ole teoksen suoranainen lähtökohta. Tällainen tulkinta karkottaisi aivan turhaan ansiokkaan teoksen lukijoita. 

• 

Lue myös: 

Loputon haluaminen on kestävyyden pahin uhka

Luontokadon syyt, seuraukset ja pysäyttäminen

Opasretkellä luonnon monimuotoisuuden muutoksessa