Tamperelaiset historioitsijat ovat kunnostautuneet viime vuosina siinä, että he ovat järjestäneet kansainvälisiä konferensseja ja työpajoja ajankohtaisista aiheista sekä toimittaneet englanninkielisiä kokoelmateoksia. Vaikka historioitsijat ovatkin alkaneet kirjoittaa englanniksi myös monografioita, valtaosa heidän kansainvälisestä tuotannostaan on artikkeleja tai artikkelikokoelmia.

Arvioimani teos on yksi osoitus suomalaisten historioitsijoiden aktiivisuudesta ja ajan hengen tuntemuksesta: kirjan artikkelit ovat pääsääntöisesti lähtöisin War and Violence as a Gendered Construction -työpajasta. Kirja on myös osa Helsingin yliopiston tutkimusprojektia Models of Masculinity. Niissä kiinnostus on kohdistunut siihen, miten sukupuoli liittyy väkivaltaan ja fyysiseen kärsimykseen.

Kirjassa on johdanto ja kymmenen käsittelylukua. Johdanto on hyvin lyhyt, ja se esittelee pikaisesti sotataidon merkityksen roomalaisessa ja keskiaikaisessa kulttuurissa keskittyen kirjan lukujen kuvailuun. Johdannon lähdeluettelo on itse asiassa aihepiirin peruskirjallisuuden bibliografia, mikä on epätavallista, joskin hyödyllistä.

Kirja keskittyy roomalaiseen sotaan ja sen maskuliinisuuteen kuudessa eri luvussa. Kaksi luvuista käsittelee Bysantin historiankirjoituksen ja sotakuvausten suhdetta. Toiseksi viimeinen luku käsittelee Pohjois-Eurooppaa 400-luvulta vuoteen 1000 ja viimeinen luku myöhäiskeskiaikaista ritarikuvaa. Ehkä kirjaan olisi voinut yrittää saada enemmän keskiaikaista sisältöä.

Ensimmäisessä artikkelissa dosentti Elina Pyy vertaa roomalaista kivun kuvausta kreikkalaiseen homeeriseen traditioon. Siinä missä kipu oli kreikkalaisille luonnollinen osa haavoittumista, roomalaisten hyveellisyys ja miehekkyys osoitettiin vaikenemalla ja kipua sietämällä. Toisin kuin sitä seuraavissa artikkeleissa, tässä alkuperäistekstit esitetään sekä alkukielellä että käännöksinä, mikä antaa artikkelille analyyttisemmän otteen.

Dosentti Jussi Rantala tarkastelee artikkelissaan sitä, miten raiskausta on käsittelty Liviuksen historiikissa ajalta, jota voi katsoa historialliseksi, ja tapauksista, joita voi pitää historiallisina. Hän toteaa, että raiskauksia varmaankin pidettiin sodan de facto osana, eikä naisten ja lasten kohtaloita mainita useinkaan.

Artikkelissa päätapauksiksi nousevat liittolaiskaupunki Seguntumin kohtalo, Capuan Hannibalin puolelle asettuneiden campanialaisten kohtalot toisen puunilaissodan aikaan sekä itse Rooman naisten ja lasten kohtalot vuonna 390 eKr., kun gallit valtasivat kaupungin Capitoliumin kukkulaa lukuun ottamatta. Kun lähteissä viitataan raiskauksiin, mikä tehdään usein kiertoilmauksia käyttäen, ne liittyvät koko yhteisön tuhoon tai sen uhkaan.

Rantala kuitenkin huomauttaa, että naiset on lähteiden kuvaamissa tilanteissa passiivisina uhreina. Hän painottaa, että tapaukset liittyvät roomalaisen miehuuden katoamisen mahdollisuuteen. Itse aihepiiri on kiinnostava, mutta lukuun on liitetty alaluku myös roomalaisen valtakäsitteen olemuksesta ja naisen ja miehen suhteesta avioliitossa: tämän olisi voinut jättää hyvin pois, sillä se ei lisännyt mitään keskeisen kysymyksen käsittelyyn.

Seuraavakin luku käsittelee Liviusta ja jo Rantalan mainitsemia myyttisiä tapahtumia. Tämän luvun olisi voinut sijoittaa ennen Rantalan artikkelia, joskin ymmärrän, että naisia voimaannuttava luku on haluttu pistää heitä uhreina käsittelevän luvun jälkeen. Dosentti Katariina Mustakallio esittää nimittäin tässä artikkelissa naiset aktiivisina toimijoina.

Mustakallion artikkelissa käsitellään naisia keskeisinä toimijoina sabiinittarien ryöstön jälkimainingeissa, Rooman ollessa volskien hyökkäyksen kohteena Coriolanuksen liityttyä heidän joukkoonsa ja Cloelian johtaessa joukon nuoria naisia takaisin Roomaan etruskikuningas Porsennan leiristä Rooman tasavallan ajan alkuhämärissä. Kaikissa tapauksissa naisten toiminta tukee miesten miehuutta ja suojelee Rooman yhteisön rakennetta. Naiseutta ja miehuutta ei aseteta vastakkain, vaan ne tasapainottavat toisiaan.

Neljännessä luvussa dosentti Ria Berg tutkii väkivaltaa sisältävää koristelua Pompejin kodeissa. Hän toteaa, että väkivaltaiset maalaukset kuvaavat yleensä myyttisiä, troijalaisia taisteluita, eikä niiden asemointi ollut keskeistä. Gladiaattoriaiheet olivat yleisiä, mutta vain talojen ulkoseinissä, haudoissa ja tavernoissa. Yksityistalojen keskeisten huoneiden kuva-aiheissa esiintyi sodan jumala Mars, mutta Venukselle antautuneena ”yksityishenkilönä”.

Berg ehdottaa, että miehisyyden ideaalit kotioloissa olivat erilaisia kuin julkisissa tiloissa, missä triumfikaarissa ja muissa monumenteissa oli samanaikaisten sotien kuvauksia. Hän ei kuitenkaan ota huomioon, että vaikka Pompeji oli roomalaisaikainen kaupunki, se ei ollut alkuperältään roomalainen vaan samnilainen. Roomalaisista maalauksista Roomassa ei tiedetä yhtä paljoa kuin Pompeijista, mutta vähäiseenkin – tai olemattomaan – aineistoon olisi voinut viitata.

Dosentti Jaakkojuhani Peltonen ja Jussi Rantala keskittyvät artikkelissaan siihen, miten roomalaisten alistamien sotilaiden miehuuden riistoa on kuvattu visuaalisessa taiteessa. Tämän kautta he arvioivat miehisyyden käsitettä roomalaisessa keisariaikaisessa kulttuurissa. Aihe on erittäin mielenkiintoinen, mutta artikkelin aineistoa ei ole koottu systemaattisesti eikä sitä käsitellä kronologisesti tai temaattisesti vaan ennemminkin esimerkinomaisesti. Aiheesta olisi saanut irti enemmänkin esimerkiksi analysoimalla systemaattisesti barbaarien alistamiseen liittyviä kuva-aiheita, joita on keisari Trajanuksen ja keisari Marcus Aureliuksen voiton kunniaksi pystytetyissä pylväissä Roomassa.

Myös kirjallisuuden viholliskuvaukset ovat artikkelissa satunnaisia esimerkkejä, kun antiikin kirjallisuudesta olisi löytynyt enemmänkin materiaalia. Vaikka roomalaisen taiteen kuvaukset roomalaisista sotilaista voitokkaina, ylempiarvoisina miehisen voiman ja vallan ilmentyminä ovat selviä, tätä johtopäätöstä olisi voinut pohjustaa paremmin.

Jaakkojuhani Peltonen jatkaa sotaisan miehisyyden analysointia seuraavassa artikkelissa. Tämä on suoraviivainen analyysi esimerkillisestä sotaisasta miehisyydestä, jota historioitsija Ammianus Marcellinus edellytti roomalaisilta ylhäisömiehiltä. Keisari Julianus oli hänen mielestään esimerkillinen vaatimattomine tapoineen ja fyysisen kunnon kunnioittajana.

Perimmiltään roomalaisten ongelmien taustalla olivat Ammianuksen mielestä liian ylelliset elämäntavat ja eunukkien kasvava valta. Ammianus erotti naismaiset ja pehmeät eunukit ja eläimelliset raakimukset todellisista miehistä, joilla oli itsehillintää. Hän näki, että roomalaisella yläluokalla oli vielä toivoa, mutta heidän tuli käyttäytyä tosimiesten tavoin.

Filosofian tohtori Michael Edward Stewartin artikkelissa siirrytään vähemmän tuttuun Itä-Rooman 500-luvun maailmaan. Stewart kirjoittaa tavalla, joka selventää tilanteen myöhäisantiikin kansainvaelluksia ja vallanvaihtoja aihetta tuntemattomallekin. Artikkelissa asetetaan vastakkain historioitsija Agathiaksen antama kuva taisteluvalmiista, mutta äkkipikaisista barbaareista ja roomalaisten strategisesti lahjakkaista, älyllisistä sotapäälliköistä. Tällä syvällisemmällä mieskuvalla voidaan vetää laihanluikku roomalainen sotapäällikkö eunukki-Narses miehekkäiden miesten pariin, vaikka eunukkiuden olisi voinut nähdä myös heikkoutena. Tämä artikkeli on tasapainoinen ja hyvin rakennettu: ilo lukea.

Kokoelman toinen ulkomaalaisen tutkijan kirjoittama artikkeli on professori Shaun Tougherin kirjoittama. Hän panostaa vielä Stewartiakin enemmän historioitsija Leon Diakonoksen taustojen selvittämiseen. Leon kirjoitti keisareista Nikeforos II Fokasista ja Johannes I Tzimskesista, joiden hyveet olivat samoja kuin aiempienkin periodien roomalaisten kirjoittajien painottamat hyvät ominaisuudet: rohkeus, älykkyys ja johtamistaidot. Johanneksen kohdalla hän kuitenkin huomautti lihan himoista, juomisesta ja naisista.

Tougher myös käsittelee voitokkaiden kenraalien lisäksi hävinneiden kuvailua, ei-roomalaisten sotapäällikköjen kuvauksia, eunukkien ominaisuuksien ja sukupuolen kuvausta ja siviilien suhteita sotilaisiin. Viimeinen käsittely ei ollut sitä, mitä odotin: olin ajatellut sodan uhrien kuvailua, mutta kyseessä olikin konstantinopolilaisten eriytynyt ja kaukainen suhde sotilaisiin.

Olin odottanut paljon filosofian tohtori Philip Linen kirjoittamalta artikkelilta, joka on teoksessa toiseksi viimeisenä ja keskittyy otsikkonsa perusteella Pohjois-Eurooppaan. Se ei kuitenkaan ollut ollenkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Olin toivonut Pohjois-Euroopan sisältävän myös osia Keski-Euroopasta erilaisten armeijoiden, lähteiden ja taistelijakulttuurien analysoimiseksi. Syvällisen sukupuoliroolien analyysin sijaan kohtasin jonkinlaista tajunnanvirtaa, jossa kirjoitettiin sekaisin Irlannin, Islannin, Ruotsin ja germaanien perinteestä syventymättä mihinkään alueeseen kunnolla.

Viimeisenä dosentti Jussi Hanska kirjoittaa Pyhän Yrjön ritaripyhimyksen pyhimyspäivän saarnoista. Itse artikkelia lukiessa pohdin, josko Hanskan olisi tullut perustella paremmin pääargumenttinsa, jonka mukaan saarnoja käytettiin aktiivisesti siihen, että oikeille ritareille opettettiin sitä, miten olla hyvä ritari. Itselleni tuli ennemminkin käsitys, että ritarius oli allegoria ”Kristuksen sotilaista” ja keskeinen sisältö oli oikeanlaisessa kristillisessä käyttäytymisessä ja uskon lujuudessa.

Koko kirjaa kokonaisuutena arvioidessani kirjan roomalainen osuus on tasapainoisempi kuin myöhäisantiikkia ja keskiaikaa käsittelevä osuus. Samaten suomalaisten ja ulkomaalaisten sekä mies- ja naiskirjoittajien määrään olisi voinut kiinnittää huomiota. Tällaiset sisältökysymykset ovat tietenkin aina artikkelikokoelmien ongelma. Toisaalta kokoelmassa on todellisia kullanjyviä, kuten Agathiaksen mieskuvaa käsittelevä artikkeli.

Kirjan kokonaisuutta miettiessä naiseus on sen verran esillä, että olisiko kirjalle ollut sattuvampi alaotsikko ”sota ja sukupuoli” sen sijaan, että se on ”sota ja maskuliinisuus”. Tietenkin maskuliinisuus otsikossa on nykymaailmassa ajankohtaisempi ja myyvempi.

Joka tapauksessa on ilo lukea suomalaisten toimittamaa kirjaa, jossa suomalaiset ovat olleet aloitteentekijöinä. Kansainvälisten kontaktien ja tutkijaverkostojen aktiivinen ylläpito sekä seminaarien ja työpajojen järjestäminen ovat nostaneet alan tutkijoiden itsevarmuutta ja kykyä päteä kansainvälisellä areenalla.

Saatan arvostella sisältöä ja valikoimaa, mutta niin olisin tehnyt minkä tahansa artikkelikokoelman kohdalla. Suosittelen kirjaa kaikille sotahistoriasta ja sukupuolirooleista kiinnostuneille.

• 

Lue myös: 

Rooman keisarilliset naiset ja heidän kohtalonsa koukuttavat 

Suomen Rooman-instituutti heijastaa tieteen vastuullista kansainvälisyyttä

Tällainen teos on puuttunut – Latinan kielen historiasta suomalaisvoimin