Uudehkon älykelloni lasi särkyi muuttotouhuissa. Kelloliikkeessä lasi oli kuitenkin vaihdettavissa uuteen. Tyytyväisenä latasin ehjän kellon akun täyteen, jonka jälkeen digitaalinen näyttö ja viisarit eivät osoittaneet samaa aikaa. Seurasi takuun selvittelyä, asennusohjeiden etsintää ja epäröintiä, tehdäkö kelloon tee se itse -konfigurointi vai palauttaako se. Lopulta erikoisesta kellonäytöstä, joka näytti tahattomasti kahta eri aikaa, palasi mieleeni asentajaisoisäni motto: minkä rikkoo, tulee pystyä korjaamaan.

Analogia käy hyvin yksiin Luonnon ja ympäristön tutkimuksen eettiset periaatteet ja ennakkoarviointi -yhteistyön kanssa. Pääsin tekemään sitä yhdessä tutkijoiden ja asiantuntijoiden kanssa Tutkimuseettisessä neuvottelukunnassa (TENK). Työssäni painottui pitkälti sen tarkastelu, mitä haittaa tutkimuksesta mahdollisesti aiheutuu ympäristölle ja millaisessa suhteessa se on tutkimuksella tavoiteltavaan tietoarvoon.

Luontoon ja ympäristöön kohdistuvassa tutkimuksessa tutkimustyö voi aiheuttaa monenlaista haittaa. Siitä saattaa aiheutua esimerkiksi pysyvää haittaa elottoman luonnon monimuotoisuudelle eli geodiversiteetille tai pitkäaikaista vahinkoa alueen biologiselle monimuotoisuudelle, ekosysteemin toiminnalle tai siinä elävien eliöiden yhteisöille ja populaatioille.

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan periaatetyössä huomioitiin tulkintani mukaan erityisesti tutkimuksessa käytettävät keinot ja niiden seuraukset. Eettinen ajattelumme ulottui siten (tutkimus)tekojen seurauksiin, joita on toisinaan etukäteen hankala ennustaa. Lähestymistapa oli lähinnä seurausetiikan mukainen.

Pyrimme määrittelemään myös tutkimusasetelmat, jotka aiheuttavat luonnolle ja ympäristölle merkittävää haittaa ja edellyttävät siksi eettistä ennakkoarviointia. Tämä sisälsi teknisten arviointikriteerien kehittämistä ja haitan vakavuuden arviointimatriisin pyörittelyä. Konkreettiset esimerkit epäeettisistä piirteistä tutkimusasetelmissa, niiden toteuttamisessa ja tutkimustulosten tulkinnassa koskevat muun muassa tutkimuskohteen valintaa. Käytännössä tutkimus saattaa vaatia esimerkiksi metsien hakkuita.

Eettisiä näkökulmia tutkimustoiminnassa on pohdittava erityisen tarkkaan paikoissa, jotka sijoittuvat haavoittuville alueille tai niiden läheisyyteen. Niitä ovat vaikkapa Unescon maailmanperintökohteet ja keskeiset biodiversiteettialueet, kuten Suomessa suojelualueiden Natura 2000 -verkosto sekä muut suojelualueet.

Nykyisin tutkimusaiheita ja -prosesseja muokkaavat ja säätelevät niin luontoarvot kuin yhä useammat lait ja asetukset, jotka liittyvät luontoympäristöön. Tutkimuksella voi olla merkittäviä eettisiä seurauksia myös siinä käytettyjen teknologioiden vuoksi. Vasta kehitysvaiheessa olevilla teknologioilla saattaa olla laaja-alaisia ​​tai pitkäaikaisia ​​vaikutuksia niin yhteiskuntaan kuin ympäristöönkin.

Luonnon ja ympäristön tutkimuksen eettiset periaatteet ja ennakkoarviointiyhteistyö -hankkeen puheenjohtaja on ollut johtaja Sirpa Thessler Luonnonvarakeskuksesta (Luke). Hän on nostanut esiin esimerkkeinä ennakkoarviointia vaativista tutkimusasetelmista menetelmät, joilla on selvä vaikutus tutkittuihin eläimiin. Tutkimusmenetelmä saattaa olla esimerkiksi luonnonvaraisten eläinten merkintä seurantalaitteilla, kuten pannoilla ja korvamerkeillä. Maatalouden ja kalastuksen tutkimuksessa tutkimusalueelta saatetaan esimerkiksi karkottaa valkoposkihanhia ja hylkeitä (Karlsson ja Rastas 2022).

Kaiken kaikkiaan luonnon ja ympäristön tutkimuksessa tulisi osata tunnistaa erityisen riskialttiit, entistä vahvempaa eettistä valvontaa tarvitsevat tutkimusalueet ja -käytännöt (englanniksi high-risk research). Tällaisia ovat esimerkiksi synteettinen biologia, ilmastonmuokkaus, geenimuokkaus luonnon monimuotoisuuden suojelussa sekä tekoäly, kriittiset raaka-aineet ja konfliktimineraalien louhinta. (Bourban ja Lenzi 2025.)

Luonnon ja ympäristön tutkimuksen eettisiä periaatteita ja ennakkoarviointiyhteistyötä tehdessä puntaroin riskienhallinnan lähestymistapoja, kuten varovaisuusperiaatetta. Sen mukaan, jos on mahdollista, että tietty toimintalinja tai toimenpide voi aiheuttaa haittaa yhteisölle tai ympäristölle eikä asiasta ole vielä tieteellistä yksimielisyyttä, sitä ei tule toteuttaa.

On tärkeää pohtia, olisiko tutkimuksen lopulta mahdollista korjata vahingoittamansa ja korvata tiedollisesti merkittävää haittaa, jota siitä on aiheutunut luonnolle ja ympäristölle. Entä olisiko tutkimus kokonaan arvoton, jos se ei pystyisi korjaamaan edes välillisesti tai pitkällä aikavälillä sitä, minkä se on rikkonut? Voiko tutkitulla tiedolla toisin sanoen tehdä vaihtokauppaa merkittävää haittaa aiheuttavan ympäristöhaitan kanssa?

Tutkimuseettinen neuvottelukunta kartoitti syksyllä 2023 kyselyin ja haastatteluin, onko tiedeyhteisössä tarvetta yhdessä sovittaville luontoon ja ympäristöön kohdistuvan tutkimuksen eettisille ohjeille. Sen jälkeen neuvottelukunnan hankkeessa on laadittu luontoon ja ympäristöön kohdistuvan tutkimuksen yleiset eettiset periaatteet.

Hankkeessa laadittu suositus on tarkoitus julkaista neuvottelukunnan järjestämässä kansainvälisessä tutkimusetiikan symposiumissa, joka pidetään Inarissa kesäkuussa 2026. Sitä ennen suositus on virallisella lausuntokierroksella tutkimusorganisaatioissa ja keskeisissä sidosryhmissä.

Mahdollisten uusien tutkimuseettisten toimikuntien perustaminen on korkeakoulujen, yliopistojen sekä tutkimuslaitosten vastuulla. Luonnonvarakeskus on aloittanut luonnontieteellisen kokeellisen tutkimuksen eettisen ennakkoarvioinnin ensimmäisenä Suomessa ja julkaisi vuonna 2024 eettiset periaatteet, jotka koskevat ympäristön ja eliöiden tutkimusta. (Luke 2025.)

Image

Hankkeen esikuvana toimi Tutkimuseettisen neuvottelukunnan julkaisema ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen eettisen ennakkoarvioinnin toimintamalli (TENK 2019). Uusien eettisten periaatteiden laadinnassa on sovellettu edelleen luontokeskeistä lähestymistapaa, jossa nimenomaan tunnistetaan tutkimustyön aiheuttamat haitat ja riskit luonnolle ja ympäristölle.

Kansallisten eettisten periaatteiden laadinnassa lähdettiin liikkeelle Euroopan unionin Do not significant harm -periaatteesta (DNSH). Kyse on periaatteesta, jonka avulla EU:n elpymis- ja palautumistukivälineen (RRF) rahoittamissa tutkimushankkeissa ohjataan kestävän kehityksen tavoitteisiin ja välttämään vakavaa haittaa ympäristölle. Sen mukaan tutkimus ja innovointi eivät saa aiheuttaa merkittävää haittaa EU:n ympäristötavoitteille, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiselle, saasteiden vähentämiselle tai luonnon monimuotoisuuden suojelulle.

DNSH-periaatteen taustalla on ajatus, että toimintaa, joka aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä ympäristölle, ei tulisi luokitella kestäväksi. Sen mukaan kestäväksi luokiteltavalle hankkeelle tulisi lisäksi vahvistaa enimmäistaso haitasta, jota se saisi ylipäätään aiheuttaa ympäristölle.

Periaate EU:n kestävän rahoituksen taksonomia-asetuksessa ei kuitenkaan auttanut kovin pitkälle, sillä se on ensinnäkin suunniteltu kohdistumaan ympäristövaikutuksiin, jotka koituvat taloudellisesta toiminnasta ja sen tuotteista ja palveluista. Se ei sellaisenaan täysin sovellu kaikenlaisen akateemisen tutkimustoiminnan ympäristövaikutusten arviointiin. Toiseksi periaatteen sisältö on asetuksen artikloissa hyvin vaikeaselkoinen, vaikka sen tarkoitusperä on varsin ymmärrettävä (Paukku 2024).

Hankkeen aikana käytiin myös läpi esimerkkejä maailmalta. Australian tiede-, teknologia- ja tekniikkaneuvosto julkaisi kansalliset ympäristötutkimuksen eettiset ohjeet jo lähes 30 vuotta sitten (ASTEC 1998). Näitä ohjeita ei ole kuitenkaan sisällytetty kansallisiin tutkimusetiikan kehyksiin tai institutionaalisiin prosesseihin. Esimerkiksi Australiassa nykyiset eettiset ohjeet soveltuvat vain osittain ympäristötutkimukseen, eikä yksikään tutkimuslaitos ole kehittänyt omia prosessejaan tai elimiään tutkimuksen ympäristövaikutusten huomioon ottamiseksi. Kansalliset ohjeet ovat kyllä osaltaan heijastuneet suojelualueiden lupavaatimuksiin, mutta niistä puuttuvat nimenomaiset eettisen harkinnan mekanismit. (McDonald ja Simon 2023.)

Yhteenvetona voidaan todeta, että monissa tutkimusetiikkaan ja hyvään tieteelliseen käytäntöön liittyvissä kehyksissä ei ole viittauksia ilmasto- tai ympäristöetiikkaan. Sen sijaan ne nojaavat yksilön vastuuseen ja niissä integroidaan heikosti ympäristöoikeudenmukaisuuteen suuntautuneita lähestymistapoja.

ALLEA-koodissa mainitaan selkeästi luonto ja ympäristö erityisinä alueina tutkimusetiikassa: ”Tutkijat kohtelevat ja käsittelevät tutkimuskohteitaan kunnioittavasti ja arvostavasti ja noudattavat oikeudellisia ja eettisiä määräyksiä, olipa kyseessä ihmisiä, eläimiä, kulttuuria, biologisia, ympäristöllisiä tai fyysisiä asioita koskeva tutkimus.” (ALLEA 2020). Ympäristöhaittojen minimoinnin ja kestävyyden edistämisen näkökulmaa korostetaan myös lääketieteellisen tutkimuksen alueella vuoden 2024 Helsingin julistuksessa (WMA 2024).

Mikään tutkimus ei ole täysin neutraalia tai riippumatonta sitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Tutkimus on historiallisesti myötävaikuttanut ympäristön tilan heikkenemiseen, ilmastonmuutokseen ja sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen usein vahvistaen vallan epäsymmetriaa. Tarve omaksua ympäristö- ja ilmastoetiikkaan, oikeudenmukaisuuteen ja varovaisuuteen perustuvia tutkimusparadigmoja on erityisen akuutti. Tällä hetkellä etiikkaa on kehittettävä varmistamaan, että tutkimus tukee eikä heikennä ilmasto- ja kestävyystavoitteita. (Re4Green 2025.)

On selvää, että tutkimushallintoa, tutkimuseettisiä toimintaohjeita ja korkeakoulujen eettisten toimikuntien toimintaa tulisi edelleen yhdenmukaistaa ja selventää, jotta ne olisivat linjassa EU:n ja globaalien kehysten kanssa. Näitä ovat muun muassa kestävän kehityksen tavoitteet, Pariisin ilmastosopimus, vihreän kehityksen ohjelma, DNSH, UNDRIP ja Horisontti Eurooppa -tutkimusehdot sekä Unescon ilmastonmuutosta koskevien eettisten periaatteiden julistus (Re4Green 2025, 2).

Tutkimuskäytännöt ovat muuttuneet yhteiskuntien kehityksessä, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, kuka voi tehdä akateemista tutkimusta ja millaisia teknisiä välineitä ja menetelmiä tutkijoilla on kulloinkin ollut käytettävissään (McCray 2025). Lisäksi kulttuuriset ja viestinnälliset normit sekä tutkijan tieteenala ja sukupuoli ovat luonnollisesti muokanneet vaihtelevia tutkimuskäytäntöjä, joita ei pidä kuitenkaan sekoittaa hyvään tieteelliseen käytäntöön, joka on puolestaan varsin muuttumaton ja melko universaali eettinen normikoodisto.

Nykyisin pohditaan yhä enemmän, miten toimintamme vaikuttaa kokonaisiin eliöyhteisöihin ja ekosysteemeihin, jotka nähdään moraalisesti merkityksellisinä. Eettinen keskustelu on laajentunut ihmisistä ja eläimistä koko luontoa koskevaksi pohdinnaksi. Luontokeskeinen eli biosentrinen etiikka tarkastelee sitä, millaisia moraalisia kysymyksiä liittyy elävien organismien ja luonnon kohteluun.

Tässä ajattelutavassa ekosysteemeillä nähdään olevan itseisarvo: ne eivät ole arvokkaita vain siksi, että ne tuottavat ihmisille hyötyjä, kuten ekosysteemipalveluja, vaan ne ovat arvokkaita myös itsessään, mikä tunnistetaan suosituksessa luontoon ja ympäristöön kohdistuvan tutkimuksen eettisistä periaatteista. Moraalinen huomio laajenee siis yksittäisistä eliöistä bioottisiin yhteisöihin ja niiden ekosysteemisiin kokonaisuuksiin, joihin kuuluvat esimerkiksi maaperä ja sen geologiset sekä geofysikaaliset ominaisuudet.

Luontokeskeinen etiikka ilmenee akateemisten ympyröiden ulkopuolella myös populaarimmissa yhteyksissä. Yhdysvaltalainen biologi Shane Campbell-Staton selvittää dokumentissa Ihmisen jalanjälki (2023) ihmisen, eläimen ja luonnon välisiä monisyisiä yhteyksiä osoittaen esimerkkejä jokapäiväisestä elämästämme ja historiasta. Dokumentti tuo esiin myös useita eettisiä pohdintoja siitä, miten ihmisen toiminta on vaikuttanut maapallon nykytilaan ja evoluutioon. Luontoon ja ympäristöön kohdistuvaa tutkimustoimintaa ei voida poissulkea tästä ihmistoiminnasta.

Ajankohtainen esimerkki on myös ympäristötoimittajana ja taiteilijana tunnetun J. P. Laitisen romaani Hirviö (2025). Se on ekologisesti innoittunutta fiktiota, jossa yhden ihmisen eksistentiaalinen kriisi peilautuu koko planeetan kohtaloon. Romaanin päähenkilönä oleva kirjailija pestautuu radikaalin ympäristöaktivistin haamukirjoittajaksi. Kirjailijan ja radikaalin aktivistin toiminta teoksessa herätti J. P. Laitisen pohtimaan ympäristöä koskevia eettisiä kysymyksiä eri toimijoiden näkökulmista.

Myös oma huomioni tieteellisen tiedon luonteesta kiinnittyy entistä useammin tutkimuksen ympäristövaikutuksiin – sen sosiaalisen kestävyyden ja tutkimusteknologisten murrosten kriittisen analyysin sijaan. Väitän, että tulevaisuudessa tutkimustyössä tullaan edellyttämään tutkijalta kykyä havaita eettisesti, milloin tutkimus voi aiheuttaa merkittävää haittaa sekä elolliselle että elottomalle luonnolle. Ideaalitilanteessa ihmisten yhteiskuntien ja ympäristön välisen yhteyden tiedostava tutkija pystyy ennakoimaan työssään luonnon ja ympäristön siten, että tutkimuksesta aiheutuva haitta pysyy mahdollisimman vähäisenä tai se on ”oikeassa” eli kohtuullisessa suhteessa tuotettavaan tietoon.

Soveltavan ekologian professori Mikko Mönkkönen Jyväskylän yliopistosta toteaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä, että meillä on ”ihmisestä riippumattomia eettisiä syitä pitää huolta luonnon monimuotoisuudesta, joka on syntynyt ainutkertaisen kehityksen tuloksena”. Tämän näkemyksen mukaan ihmisillä on moraalinen velvoite muulle luomakunnalle estää luontokatoa samalla kun luontokato heikentää omaa olemassaoloamme. (Mönkkönen 2025.) Tätä samaa luontokeskeistä ajattelutapaa voimme soveltaa tutkimustoimintaan ja tutkijoihin.

Teoreettisessa mielessä tutkimuksen luontokeskeisyydessä on viime kädessä kysymys tieteen reunaehtojen ja etenkin vastuullisemman tieteen määrittelystä ympäristöeettisestä viitekehyksestä käsin. Aiemmin mainitun eettisen kyvykkyyden tai herkkyyden haltuunotto vaatii tutkijan, tutkimuksen ja ympäristön välisen suhteen uudelleenarviointia. On tarkasteltava kriittisesti tutkimuksen ja tutkijan suhdetta elämää ylläpitävään luontoon. Tuleeko esimerkiksi kyseenalaistaa sellaisen tiedon arvo, joka on tuotettu ekologisesti kestämättömällä tavalla?

•

Lue myös:

Elonkirjo muuttaa – miltä näyttävät asuntomarkkinat?

Ilman radikaalia maailmankuvan muutosta ekologinen kriisi jää ratkaisematta, väittää Christine Webb

Luontokadon syyt, seuraukset ja pysäyttäminen

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!