Filosofi John Dewey (1859–1952) tunnetaan pragmatistina. Hän kirjoitti lähes kaikista filosofian aloista tieteenfilosofiasta yhteiskuntafilosofiaan, vähiten uskonnonfilosofiasta. Yhteinen usko on alun perin hänen luentoihinsa perustuva teos, joka on julkaistu vuonna 1934. Se on ilmestynyt Lauri Väkevän suomennoksena.

Kirjan esipuheen on laatinut uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström. Siinä esitellään pragmatismia, joka muodostaa Deweyn ajattelun viitekehyksen. Pragmatismin mukaan teoria ei ole tosi siksi, että se kuvaisi todellisuutta peilin tavoin, vaan siksi, että se toimii ja on hyödyllinen sanan laajimmassa merkityksessä. Esimerkiksi modernin fysiikan totuudet ovat tosia, koska ne toimivat, mistä todistaa koko digitaalinen yhteiskunta kännyköistä ydinaseisiin.

Dewey ei ole ainoa pragmatismin klassikko, sen isiä ovat myös Charles S. Peirce (1839–1914) ja William James (1842–1910). Myös viimeksi mainittu tutki uskontoja, ja hänen tunnetuin teoksensa on suomeksikin käännetty Uskonnollinen kokemus (1902).

Vaikka Yhteinen usko on sivumäärältään pieni, siinä tehdään hyvin tärkeä erottelu – kirjassa erotetaan toisistaan uskonnollisuus ja uskonto, tarkemmin uskonnollinen kokemus ja uskonto instituutiona.

Dewey soveltaa pragmatismia uskonnonfilosofiaan. Hänen mukaansa uskonnollinen kokemus jumalasta on itsessään jumalallinen, eikä tarvitse olettaa ihmisestä riippumatonta, objektiivisesti olemassa olevaa jumalaa. Uskonnollisessa kokemuksessa uskoja ja uskon kohde ovat yhtä. Jos uskonto edistää uskovan elämää, eettisyyttä, hyveiden mukaista toimintaa ja mielenrauhaa, se on tosi – koska se toimii.

Koska uskonnollinen kokemus ei ole sidottu jumalaan, melkein mikä tahansa kohde voi Deweyn mukaan tulla koetuksi jumalallisena. Uskonnollinen kokemus ei ole lukittu mihinkään tiettyyn uskontoon eikä edes mihinkään tiettyyn objektiin. Dewey ottaa esimerkiksi luonnon. Kun katson tähtitaivaalle ja tajuan mielikuvituksen voimalla sen jatkuvan loppumattomiin, kokemus ylittää rajat samalla tavoin kuin jumalallinen kokemus.

Deweylle tämä uusi ”jumala” on luonnon kätkettyjä mahdollisuuksia, jotka toteutuvat mielikuvituksen kautta. Jumalaa ei tarvitse sijoittaa luonnon taakse tai yläpuolelle. Tiede on osoittanut, että luonto itsessään on ihmeiden alue: sieltä on todellistettu kaikki höyrykoneesta digitaaliseen todellisuuteen – asioihin, joista kukaan ei aiemmin osannut edes uneksia.

Deweyn käsitystä voisi kehittää niin, että jumala liittyy uskontoon instituutiona, mutta jumalallinen viittaa itse kokemukseen, joka ylittää tavallisen kokemuksen rajat. Hän ei kuitenkaan sukella historiaan ja tutki, miksi ja miten uskonnollinen kokemus sitten muuttuu uskonnolliseksi instituutioksi.

Dewey toteaa, että kokemus on itsessään nimetön ja voi ilmetä esteettisenä, moraalisena, tiedollisena tai poliittisena kokemuksena. Sen hän kertoo, että kokija syntyy aina tiettyyn kulttuuriin, tapojen ja perinteiden keskelle. Kristinuskon, islamin tai buddhalaisuuden piirissä syntynyt tulkitsee kokemustaan väistämättä hänelle vallitsevan viitekehyksen kautta.

Puhdas uskonnollinen kokemus ei rajoitu yhteenkään uskontoon, vaan on olemukseltaan neutraali ja universaali – myös tähän viittaa kirjan nimen sana ”yhteinen”.

Deweyn oivallusta pohtiessa tulee miettineeksi, että jos kirja olisi ilmestynyt aikojen alussa ennen mitään pyhiä kirjoituksia ja muita oppijärjestelmiä, oltaisiinko uskonsodilta ja muulta pahalta kenties vältytty. Jos oltaisi pysähdytty itse kokemuksen äärelle ja vaalittu sen autenttisuutta ja kukoistamista, kenties olisi syntynyt vähemmän vastakkainasetteluita.

Moni uskonto on saanut alkunsa, kun joku karismaattinen yksilö on kokenut poikkeuksellisia uskonnollisia kokemuksia ja vetänyt ympärilleen seuraajia. Avainhahmon kuoltua seuraajat vaihtuvat, ja uudet tulijat tutustuvat avainhenkilöön tekstien kautta. Tekstejä kehitetään, järjestelmiä rakennetaan – ja pian kaikkialla on oppijärjestelmiä.

Paradoksi on, että kun avainhenkilö taistelee aikansa instituutioita vastaan, hänen kokemuksestaan syntyy uusi instituutio, jota seuraava kokija taas haastaa. Jeesus Nasaretilainen on tästä arkkiesimerkki: hänet voidaan tulkita siten, että syvän uskonnollisen kokemuksen omaava yksilö joutuu instituution uhriksi – ja kuolemansa jälkeen uudelleen, päinvastaisella tavalla, muuttumalla itse instituutioksi.

Jos ihmiset olisivat ymmärtäneet eron uskonnollisen kokemuksen ja sitä vastustavan instituution välillä, Jumalan hyvyys, oikeudenmukaisuus ja rakkaus oltaisiin ehkä voitu toteuttaa täällä, yhteisessä maailmassa, eikä niitä olisi tarvinnut siirtää tuonpuoleiseen. Tätä myös Dewey painottaa, ja välillä mieleen tulee Karl Marx, vaikkei Dewey Marxia mainitsekaan.

Niin kuin Deweykin toteaa, uskonnollisen kokemuksen kohde voi olla mikä tahansa. Sitä on siis mahdollista soveltaa myös vaikkapa taiteeseen.

Esimerkiksi impressionismi syntyi, kun jotkut taiteilijat kuvasivat maailman impressionistisesti. Pian muut alkoivat jäljitellä tyyliä ilman alkuperäistä kokemusta. Jäljittelyä seurasi jäljittelyn jäljittely – ja lopulta impressionismia päätyi myös kitschiksi halpahalleihin.

Kiintoisa rinnastus löytyy 1960-luvulta, jolloin nuoret etsivät välitöntä, instituutioista vapaata kokemusta. Jotkut nuoret julistivat The Beatlesin johdolla, että jumala pitää kokea ja nähdä tässä ja nyt. Pyhien kirjojen sijaan nautittiin LSD:tä ja muita psykedeelejä kokemuksen avaamiseksi, ja samalla taide meni uusiksi. Uskonnollisen kokemuksen inspiroimana syntyi albumi Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967).

Kirjan esipuheessa todetaan, että Deweyn aikoina hänen ajatuksiinsa suhtautuivat karsaasti yhtäältä konservatiiviset uskonnolliset piirit ja toisaalta tiedepiirit, jotka kannattivat jyrkkää naturalismia. Teos onkin ajankohtaisempi kuin syntyessään, koska nykyään jyrkkiä jakolinjoja vedetään kaikkialla politiikasta uskontoon ja uusia keksitään koko ajan lisää.

•   

Lue myös: 

Ei yhtä masennusta vaan masennuksia – arviossa Masennuksen filosofia 

Kun pyhiä huudettiin avuksi – arviossa Pyhimys naapurissa 

Miten jumalista tuli Jumala – arviossa Jumalan synty