Kathryn Paige Hardenin Original Sin alkaa kuin Hunter S. Thompsonin romaani: Harden ja hänen miesystävänsä lähtevät aavikolle nauttimaan LSD:tä. Sen seurauksena Harden, käyttäytymisgenetiikan tutkija ja Teksasin yliopiston psykologian professori, päätyy pohtimaan perisyntioppia, kirkkoisä Augustinuksen käsitystä, jonka mukaan ihminen on taipuvainen syntiin jo syntyessään.

Seuraavassa luvussa Harden saa kirjeen vankilasta. Raa’asta rikoksesta tuomittu vanki kysyy, mikä sai vangin itsensä tekemään 16-vuotiaana sellaisia hirveyksiä, joista hänet tuomittiin? Vanki on perehtynyt Hardenin tutkimuksiin persoonallisuuspiirteiden periytyvyydestä ja kysyy, oliko hänen väkivaltainen käyttäytymisensä väistämätöntä? Onko hän siis perisyntinen, synnynnäisesti paha, olosuhteista, ympäristöstä ja tahdosta riippumatta?

Hardenin kirja on vastaus vangin kysymykseen. Tai ainakin pohdintaa sen ympäriltä.

Teos on tyylilajiltaan narratiivinen tietokirja. Se ei tosin kierry yhden kertomuksen ympärille, vaan hyödyntää lukuisia tarinallisia elementtejä yhdistellen niitä tieteellisiin tutkimustuloksiin. Harden käsittelee omia kokemuksiaan äitinä, lapsena kokemaansa väkivaltaa, murhatapauksia, erilaisia Raamatun tulkintoja, kaunokirjallisuuden perisynti-kertomuksia sekä eri maiden oikeusjärjestelmiä ja pujottelee samalla geenitutkimuksesta moraalifilosofiaan, neurotieteisiin, sosiologiaan, biologiaan, taloustieteeseen ja kriminologiaan, muutaman alan ja aiheen vain mainitakseni.

Harden on itse kasvanut konservatiivisessa evankelikaaliperheessä, jossa hän omaksui lapsena ajatuksen perisynnistä. Aikuisena hän on luopunut uskostaan, mutta Harden on tutkinut melkein koko uransa persoonallisuuspiirteiden periytyvyyttä ja niiden yhteyttä ihmisen käyttäytymiseen ja elämänkulkuun. Toisin sanoen, kysymystä perisynnistä. Siitä päästään vangin kirjeeseen ja siihen, missä määrin väkivaltaisuutemme on seurausta geeneistä, missä määrin ympäristöstä.

Kysymys geenien ja ympäristön vaikutuksen suuruudesta on Hardenin mukaan kuitenkin lopulta hyvin vaikea eritellä tarkan tieteellisesti. Kaksostutkimuksistaan tunnetun käyttäytymisgeneetikon David Lykkenin mielestä koko -asetelma on ”yhtä mieletön kuin kysyä, johtuuko suorakulmion pinta-ala sen pituudesta vai leveydestä”.

Perimä ja ympäristö vaikuttavat yhdessä ja muodostavat itseään vahvistavia kehiä tai kehitysprosesseja, jotka voivat ohjata ihmisen toimintaa tiettyyn suuntaan. Juuri tämän tyyppisiä mekanismeja Harden on tutkinut.

Harden päätynyt esimerkiksi seuraaviin empiirisiin tuloksiin: Lapset, joiden kehitys on geneettisistä syistä nopeaa taaperovaiheessa saavat enemmän älyllistä stimulaatiota vanhemmiltaan, mikä ennustaa nopeampaa kielellistä kehitystä päiväkodissa, erityisesti perheissä, joissa on runsaat resurssit. Varhainen murrosikä lisää rikosten tekemisen todennäköisyyttä, mikä johtuu osin puberteetin aiheuttamista muutoksista aivotoiminnassa, osin ikäistään vanhemmasta seurasta. Nuoret, joiden hiuksista on mitattu korkeita testosteronipitoisuuksia, ovat aggressivisempia kuin muut, varsinkin, jos heillä on matala kortisoli-taso, mutta vanhempien valvonta vähentää epäsosiaalista käytöstä.

Tällaisia geenien ja ympäristön muodostamia kehiä tutkimalla voidaan saada tietoa ainakin joistain väkivaltarikollisuuden syistä ja kenties myös siitä, mitä sille olisi tehtävissä.

Rikollisuuskaan ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen asia. Harden viittaa sosiologi Émile Durkheimiin (1858–1917), jonka mukaan yhteiskunta, jossa ei ole rikollisuutta on mahdoton. Ihmiset ovat yksinkertaisesti niin erilaisia, ettei täsmälleen saman moraalikoodin mukaan toimivan yhteiskunnan rakentaminen voisi onnistua. Ja vaikka onnistuisi, se olisi Durkheimin mukaan epätoivottavaa, sillä ilman moninaisuutta ja eroja, moraaliset järjestelmämme eivät kehittyisi. Sama mekanismi toimii Hardenin mukaan myös biologiassa, solutasolla: ”Ilman poikkeamia, ilman mutaatioita ei ole innovaatioita, ei evoluutiota.”

Kehitys tavallaan edellyttää rikollisuutta. Tämä ei tarkoita, että rikollisuus olisi hyvä asia. Se aiheuttaa suurta kärsimystä ja kustannuksia yhteiskunnalle. Mutta sillä, miten suhtaudumme rikollisuuteen, on myös suuri vaikutus kärsimyksen määrään ja kustannuksiin.

Psykologi B. F. Skinner tutki 1940-luvulla rankaisemisen vaikutusta rottien ja kyyhkysten käytökseen. Skinnerin hypoteesin vastaisesti koe-eläimet eivät muuttaneet epätoivottavaa toimintaa kuin väliaikaisesti, vaikka niitä rankaistiin sähköshokeilla. Toisinaan ne eivät muuttaneet toimintaansa lainkaan ja tietyissä olosuhteissa rankaisu saattoi jopa lisätä toimintaa, josta oli tarkoitus päästä eroon. Harden kirjoittaa, kuinka pienten lasten vanhemmat – ja nykytutkimus – päätyvät yleensä samaan lopputulokseen kuin Skinner eläinkokeillaan: rankaiseminen on tehottomampaa kuin palkitseminen.

Sama pätee hänen mukaansa myös rikosoikeusjärjestelmään. Yhdysvaltojen koviin rangaistuksiin perustuva oikeus- ja vankilajärjestelmä pohjautuu psykologiaa koskeviin käsityksiin, jotka ovat vanhentuneet vuosikymmeniä sitten. Yhdysvalloissa on kymmenen kertaa enemmän vankeja suhteessa asukaslukuun kuin Norjassa. Norja käyttää verrattain paljon rahaa kunkin vangin koulutukseen ja mielenterveyspalveluihin, ja maassa on yksi maailman alhaisimmista rikoksen uusimisprosenteista.

Yhdysvaltain järjestelmää ohjaa Hardenin mukaan perisynnin ajatus, jossa rikolliset nähdään peruuttamattomasti pahoina ihmisinä, sekä kostonhalu. Yksilöiden välillä on vaihtelua, mutta empiirisissä kokeissa ihmisten on todettu kokevan usein mielihyvää nähdessään ”pahantekijän” kärsivän. Siinä on Hardenin mukaan jotain ihmiselle luontaista, mutta tämän primitiivireaktion ruokkiminen tulee  yhteiskunnan mittakaavassa kalliiksi. Rikollisuutta se ei vähennä, päinvastoin.

Kirjan lopussa Harden palaa vangin kirjeeseen ja kysymykseen siitä, syntyikö tämä rikolliseksi. Harden luettelee muuttujia, joiden esiintyvyys on tilastollisesti yhteydessä väkivaltaisen käytöksen todennäköisyyteen: miessukupuoli, murrosikä, asuminen köyhällä ja levottomalla alueella, väkivallan uhriksi joutuminen, päävammat, oppimisvaikeudet, ADHD, itsekeskeiset ja manipulatiiviset persoonallisuuspiirteet, pelottomuus, taipumus kielteisiin tunteisiin, päihteiden käyttö, tietyt geenivariantit, altistuminen lyijylle, pääsy aseisiin, epäsosiaalinen seura ja niin edelleen.

Harden kuitenkin tähdentää, että nämä ovat keskimääräisiä tilastollisia yhteyksiä, eivät kohtalo. Ihminen voi olla väkivaltainen, vaikkei juuri mikään yllä luetelluista muuttujista pätisi hänen tapauksessaan – ja toisinpäin. Osa luettelon muuttujista on perinnöllisiä tai synnynnäisiä, osa ei ja osasta on vaikea sanoa, missä määrin ne ovat geneettistä perua, missä määrin seurausta ympäristön vaikutuksesta.

Toki ihmisten piirteissä on eroja, ja toiset ovat lähtökohtaisesti taipuvaisempia väkivaltaiseen käytökseen kuin toiset. Mutta juuri väkivaltaiseen käytökseen taipuvaisten lasten kohdalla kasvatuksella, joka ohjaa myötätuntoon, voi Hardenin mukaan olla kaikkein suurin myönteinen vaikutus.

Sekään ei aina auta. Harden kirjoittaa Brunnerin oireyhtymäksi kutsutusta aineenvaihdunnan häiriöstä, joka on vahvasti perinnöllinen ja josta seuraa suurella todennäköisyydellä väkivaltaista käytöstä. Mutta sen taustalla on äärimmäisen harvinainen geenimuunnos, Harden toteaa. Ja voi olla, että tiede onnistuu vielä kehittämään hoitokeinon siihenkin.

Harden ei osaa tarkkaan vastata vangille, miksi tämä teki kammottavia rikoksia 16-vuotiaana. Hän on tutkinut isoilla aineistoilla keskimääräisiä yhteyksiä perintötekijöiden ja käyttäytymisen välillä sekä geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksia. Keskiarvoista on vaikeaa, ellei mahdotonta sanoa paljoa yksittäistapauksista.

Yleisellä tasolla Harden kuitenkin uskoo, että kaikilla on toivoa. Eikä kysymys siitä, miksi kyseinen vanki rikoksensa teki, oikeastaan edes vie kovin pitkälle. Kenties tämän pitäisi keskittyä johonkin muuhun kuin itseensä, Harden vihjaa. Mitä hänen eloon jäänyt uhrinsa ajattelee miehen teosta? Mitä vangin pitäisi kenties uhrin mielestä nyt tehdä?

• 

Lue myös:

Ei yhtä masennusta vaan masennuksia – arviossa Masennuksen filosofia

Idiootit ja julmurit maailmaa hallitsemassa – arviossa The History of Ideas

Neromyytin ruumiinavaus – arviossa The Genius Myth