Unelmatehdas Kulosaaressa -historiateokseen tarttuessa suorastaan yllättää, kun huomaa sen kuuluvan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiedejulkaisuihin. Teos on suurikokoinen ja sisältää runsaasti kuvia, mikä ei oikein vastaa mielikuvaa nykyisestä tiedejulkaisemisesta: se on yleensä englanninkielistä ja julkaistu vain verkossa.

Muodoltaan ja tunnelmaltaan teos on ehdottomasti enemmän sujuva tietokirja kuin tieteellinen artikkelikokoelma. Lähtökohtana ei ole teoria, vaan tutkimuksesta tuodaan esiin tulokset. Kattavista lähdeviitteistä luonnollisesti selviää, miten niihin on päädytty. Kuvien osalta tekijät huomauttavat, että kyse ei ole vain kuvituksesta, vaan ne ovat osa tutkimusta.

Lopputuloksena on tiedejulkaisu, jota lukee huvikseen, mutta myös teos, jonka voisi kuvitella johdattelevan elokuvaharrastajia tutkimuksen pariin. Kirja auttaa vanhojen kotimaisten elokuvien katsojia kohdistamaan katseensa elokuvien kömpelyyksistä vahvuuksiin tai siihen, mitä tekijät niissä tavoittelivat.

Teoksen aiheena on Fennada, joka tuotti kotimaisia elokuvia vuosina 1950–1982. Sen kilpailijoita olivat Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus (SF), jotka olivat aloittaneet jo 1930-luvulla. Fennada sen sijaan syntyi vaiheessa, jossa kotimainen elokuva oli edelleen merkittävä, mutta erityisesti television tuoma kriisi oli jo nurkan takana.

Fennada oli alusta lähtien kultakauden Hollywoodin tapaan vertikaalisesti integroitu: se ja sen taustayhtiöt hoitivat sekä elokuvan teon, levittämisen että esittämisen. Yhtiön elokuville eduksi oli, että yksittäisen elokuvan mahdollisesti tuoma tappio ei ollut tuhoisa, koska tärkeintä oli tuottaa esitettävää teattereille.

Yhtiön tuottamiin elokuvaklassikoihin kuuluvat esimerkiksi Putkinotko (1954), Jokin ihmisessä (1956), kolme Komisario Palmu -elokuvaa (1961, 1962 ja 1969), Sissit (1963) ja Täällä Pohjantähden alla (1968). Varsinainen aktiivikausi sijoittui 1950-luvulle ja 1960-luvun alkupuolelle, mutta yhtiö jatkoi 1980-luvulle asti tehden satunnaisia pitkiä elokuvia ja mainoselokuvia ja ylläpitäen studiotilojaan Kulosaaressa.

Teos on syntynyt kokeneiden elokuvatutkijoiden yhteistyönä, ja se kattaa Fennadan pitkän historian. Yhtiö ei alkanut tyhjästä, vaan syntyi kun elokuvateatteritaustaiset tuotantoyhtiöt Adams-Filmi ja Fenno-Filmi yhdistettiin. Yhtiöön tuli varsinkin jälkimmäisestä myös tyylillistä ja tuotannollista jatkuvuutta, minkä taustalla oli erityisesti ohjaaja Roland af Hällström.

Dosentti Outi Hupaniitty käy vakuuttavalla arkistotutkimuksella läpi tarkasti yhtiöiden taustat ja omistajasuvut vaiheineen. Hupaniitty jatkaa yrityshistoriaa siihen saakka, kunnes Fennada myytiin Yleisradiolle vuonna 1982 ja hiukan pidemmällekin. Varsinainen perheyhtiöiden kausi päättyi vuonna 1986 Finnkinon syntyyn, mikä mullisti suomalaisen elokuvateatterikentän.

Fennadan Kulosaaren studioilla on teoksessa merkittävä osa. Puurakenteinen tennishalli, joka oli peräisin vuodelta 1916, muutettiin elokuvastudioksi vuonna 1951. Rakennus oli tärkeä, koska tuolloin elokuvien sisäkuvat kuvattiin pääasiassa hyvin hallittavissa studio-olosuhteissa.

Rakennuksesta tuli keskeinen osa yhtiön identiteettiä. Vuodesta 1966 lähtien se oli myös viimeinen studio, joka vanhoilla elokuvayhtiöillä oli jäljellä. Muut yhtiöt vuokrasivatkin tilaa elokuvaprojekteihin vielä vuoteen 1983 asti, jolloin rakennus purettiin.

Teos kuvaa työtä Kulosaaren studioilla elävästi ja jakaa runsaasti anekdootteja. Studiota koskevat muistot ovat niin positiivisia, että niitä voisi epäillä todellisuutta aurinkoisemmiksi, mutta ehkä ne todella kertovat hyvästä hengestä työyhteisössä. Henkilöstö oli pysyvää, ja työskentelytavat joustavampia kuin vanhemmilla kilpailijoilla. Ehkä oli jopa eduksi, ettei yhtiön toimitusjohtaja Mauno Mäkelä ollut taustaltaan elokuvamies. Hän ei tuntenut tarvetta puuttua kuvaustyöhön, ja ammattimiehille jäi tilaa hoitaa työnsä.

Pääosin tosiaan on kyse miehistä, sillä ainut naisen ohjaama Fennada-elokuva oli Ritva Arvelon Maria Jotuni -sovitus Kultainen vasikka (1961). Karu totuus on, että vasta 2000-luvun taitteen jälkeen naisohjaajien elokuvat ovat olleet Suomessa muutakin kuin yksittäistapauksia.

Fennada tuotti 1950-luvulta 1970-luvun lopulle asti yhteensä 62 elokuvaa, joita tarkastellaan teoksessa muun muassa lajityyppien ja käsikirjoitusten alkuperän näkökulmista. Yli puolet yhtiön elokuvista oli sovituksia muista teoksista, luonnollisesti pääosin kotimaisesta kirjallisuudesta.

Lajityypeissä korostui kilpailijoita enemmän nuoria kiinnostavat aihepiirit, kuten rikoselokuvat. Dosentti Jaakko Seppälä käsittelee artikkelissaan monipuolisesti Fennon ja Fennadan suomalaiseksi film noiriksi laskettavaa tuotantoa. Ohjaajista erityisesti Aarne Tarkas toi vaikutteita amerikkalaisesta elokuvasta.

Tuolloin eli vahvasti käsitys, jonka mukaan maaseudulla asuva vanhempi väestö oli elokuvateatteriyleisönä merkittävä. Siksi ei voitu ääneen myöntää, että Fennadan tuotanto painottui kilpailijoitaan enemmän urbaaniin ympäristöön ja nuorisoon. Tutkimus osoittaa kuitenkin painotuserot.

1960-luvun elokuvan murroksesta Fennada selvisi jossain määrin paremmin kuin konkurssiin 1965 mennyt Suomen Filmiteollisuus ja tuotannoltaan kutistunut Suomi-Filmi. Jarno Hiilloskorven Rakkaus alkaa aamuyöstä (1966) sisälsi jonkin verran uuden aallon piirteitä, mutta se jäi samana vuonna ilmestyneen Mikko Niskasen Käpy selän alla -teoksen varjoon. Enemmän tuotannossa oli vanhojen lämmittelyn piirteitä.

Komisario Palmu -elokuvien faneille teoksesta voi mainita pienenä paljastuksena, että Matti Kassila hahmotteli vuonna 1967 elokuvaa nimellä Tämä maa, komisario Palmu tai Komisario Palmu ja Suomi. Itsenäisyyden juhlavuoden elokuvaksi ajateltu teos olisi tuonut Palmun takaisin televisiokriitikon tehtävässä ja sisältänyt muun muassa koomista mukaelmaa Vänrikki Stoolin tarinoista. Ajatus oli vieläkin kauempana alkuperäisistä Palmuista kuin Vodkaa, komisario Palmu, jonka Kassila toteutti vuonna 1969.

Unelmatehdas Kulosaaressa jatkaa pätevästi samalla linjalla kuin kokoomateokset Unelmatehdas Liisankadulla (2019) ja Elokuvat kertovat, Matti Kassila (2013), jotka ovat osittain samojen tekijöiden työtä. Fennadan pitkä historia tuo uutena teemana esiin elokuvayhtiöiden suhteen television nousuun.

Teos monipuolistaa erinomaisesti kuvaa, jossa televisio on usein nähty vain vanhan kotimaisen elokuvan tuhoajana. Fennadan suhde televisioon oli paljon monipuolisempi. Yhtiön tuotanto sai esimerkiksi jatkoaikaa kasvaneen mainostuotannon tekemisestä 1960-luvulla.

Televisio myös toi yhtiöön uusia elokuvalajeja, kuten iskelmäelokuvan, ja mittavaakin yhteistyötä, kuten kaksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teokseen perustuvaa värielokuvaa 1968–1970. Mauno Mäkelä tarjosi jopa Yleisradiolle mahdollisuutta tilata Fennadalta televisiosarjoja, vaikka Yleisradio ei lopulta ehdotukseen tartuttukaan.

•  

Teos on maksutta ladattavissa SKS:n verkkosivuilta.

• 

Lue myös:

Kuinka jakautunut kansakunta eheytyi – arviossa Sotienvälinen Suomi

Melkein kuin ystäviä – arviossa Ruutukasvot

Suurteollisuus sodasta hyötymässä – arviossa Sodan yrityksiä