Roberto Polin toimittama Handbook of Futures Studies tarjoaa laajan kattauksen tulevaisuudentutkimuksen tieteenalan keskusteluihin, lähestymistapoihin ja erilaisiin sovelluksiin, joita alan piirissä on hyödynnetty.

Poli on äskettäin Trenton yliopistosta eläköitynyt sosiologian professori, joka on uransa aikana tuonut lähemmäs toisiaan tulevaisuudentutkimusta ja sosiologiaa. Hän on ollut myös kehittämässä tulevaisuudentutkimukseen anticipation-koulukuntaa, joka painottaa sitä, kuinka kaikilla elollisilla olennoilla on ennakointikapasiteettia. Hän on järjestänyt niin kutsuttuja Anticipation-konferensseja vuodesta 2015 alkaen ja on poleemisesti vaatinut jopa koko tieteen kentän uudelleenorganisointia.

Poli julistaa käsikirjan johdannossa, että teoksen tarkoitus on vahvistaa tulevaisuudentutkimuksen antia nimenomaan yhteiskunta- ja ihmistieteissä. Tavoitteen taustalla on huomio, jonka mukaan tulevaisuudentutkimuksessa on tähän asti vahvasti keskitytty talouden ja teknologian kenttään.

Teoksessa on kuusi osaa, joilla on omat teemansa. Ne jäsentelevät ja sitovat yhteen teoksen yhteensä 35 lukua.

Ensimmäisen osan teemana on tulevaisuudentutkimuksen ymmärtäminen. Sen luvut tarkastelevat tulevaisuudentutkimuksen tieteenalan historiaa sekä alan suhdetta erilaisiin muihin tutkimuksellisiin lähestymistapoihin, kuten systeemiteoriaan, historiantutkimukseen, tulevaisuusperintöön (englanniksi heritage futures), koulutuksen tulevaisuuksiin, queer-teoriaan, tieteisfiktioon ja konfliktintutkimukseen.

Esimerkiksi Roberto Paura syventyy luvussaan tulevaisuudentutkimuksen historiaan ja kuvaa tieteenalan kehitystä erilaisten tutkimusorientaatioiden ja tulevaisuuskäsitysten kautta. Hän tunnistaa muun muassa eron ajatussuunnissa, jotka ovat ennakoineet toisaalta positiivista tulevaisuutta ja toisaalta romahdusta. Historian kuvauksessa tuodaan esiin esimerkiksi empiirispositivistinen ja postmoderni lähestymistapa. Ensin mainitussa pyrittiin luomaan jopa tulevaisuutta koskevaa yleisteoriaa, kun taas jälkimmäinen otti lähtökohdakseen sen, että keskustelu tulevaisuudesta on aina arvojen ja kulttuurien värittämää.

Erilaisten lähestymistapojen välinen ristiveto tuo esiin, että tulevaisuudentutkimus ei ole elänyt tyhjiössä, vaan se on vahvassa vuorovaikutuksessa erilaisten ajatusrakennelmien ja teorioiden kanssa. Positivistisen tieteenteon kritiikki myös tulevaisuudentutkimuksessa oli osa laajempaa murrosta, joka tapahtui yhteiskuntatieteissä.

Ensimmäiseen osaan kuuluu myös lukuja, joissa tarkastellaan tulevaisuudentutkimuksen mahdollisuuksia suhteessa käytännön toimintaan. Esimerkiksi Ivana Milojević syventyy siihen, miten tulevaisuudentutkimusta voidaan hyödyntää konfliktinratkaisussa. Hän myös esittelee luvussaan viitekehyksen, jota hän on soveltanut useissa erilaisissa työpajoissa. Sen yksi osa korostaa sitä, kuinka konflikteja voidaan kehystää uudelleen tulevaisuusajattelun avulla: loukkauksiin ja viholliskuviin perustuva historiallinen narratiivi voidaan esimerkiksi korvata ystävyyttä korostavalla tulevaisuudella, joka avaa osapuolten ajattelua.

Toisen osan keskeinen teema on puolestaan, miten tulevaisuudentutkimusta voidaan hyödyntää. Luvut käsittelevät esimerkiksi vastuullisen tulevaisuuden käsitettä ja sitä, miten ennakoinnista voidaan siirtyä kohti aktiivista toimintaa ja miten erilaisia tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä voidaan luokitella.

Tanja Hichertin ja Wendy Schulzin monipolvinen luku kuvaa tulevaisuudentutkimuksen menetelmien luokittelua. Se tosin ei esittele varsinaisesti uutta luokitusta tai syvenny metodeihin tyhjentävästi. Sen tavoitteena onkin ensisijaisesti auttaa lukijaa tunnistamaan niitä metodeja, jotka sopisivat parhaiten erilaisiin tarkoituksiin. He havaitsevat tulevaisuudentutkimuksen metodikehityksessä uusia tuulia, jotka vahvistavat etenkin kriittistä ja luovaa otetta, ja kannustavat useiden eri metodien yhdistelemiseen. He näkevät tulevaa metodikehitystä myös tulevaisuudentutkimuksen arviointiin liittyen.

Hichertin ja Schulzin luku tuo melko kattavasti esiin alan metodijulkaisuja, kuten Millennium-hankkeen Futures Research Methodology (2009). Heillä ei kuitenkaan ole viittausta Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisemaan metodikirjaan How Do We Explore Our Futures (2015), joka on saatavilla suomen lisäksi myös englanniksi.

Yksi osan luvuista käsittelee ennakoivaa riskienhallintaa. Tässä kohtaa lukijaa jää kaipaamaan myös lukuja villeistä korteista ja heikoista signaaleista. Niihin viitataan lyhyesti ensimmäisessä osassa, mutta ne olisivat tarvinneet ehdottomasti omat lukunsa.

Kolmas osa pureutuu tulevaisuudentutkimuksen soveltamiseen, ja teemana on poliittinen ennakointi. Luvut käsittelevät muun muassa sitä, millainen suhde tulevaisuudentutkimuksella on kansainvälisen politiikan tutkimukseen, miten ennakointia voidaan harjoittaa monenkeskisissä organisaatioissa ja mitä etuja strategisella ennakoinnilla on sotilaallisessa kontekstissa.

Adrian Pop esittää kirjoittamassaan luvussa, että tulevaisuudentutkimuksen ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen väliltä voidaan löytää selkeitä rajapintoja. Vaikka kansainvälinen politiikka on tieteenalana vahvemmin institutionalisoitunut kuin tulevaisuudentutkimus, erityisesti tulevaisuudentutkimuksen menetelmällinen osaaminen voi tarjota mielenkiintoisia mahdollisuuksia kansainväliselle politiikalle.

Esimerkiksi kausaalisen kerrosanalyysin (englanniksi Causal Layered Analysis, CLA) kaltaiset postmodernit menetelmät voivat Popin mukaan rakentaa siltoja erilaisten kansainvälisen politiikan teorioiden välillä sekä helpottaa siirtymää teoriasta käytännön pariin. Kriittisten ja postmodernien menetelmien hyödyntämiselle on myös maaperää kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, sillä tieteenalan teoreettiseen kaanoniin kuuluu kriittisempiä lähestymistapoja, kuten konstruktivismi sekä poststrukturalismi.

Tähän osaan mahtuvat lisäksi muun muassa Rocco Scolazzin kirjoittama luku alue-ennakoinnista ja Olaf Theilerin luku, joka käsittelee sotatieteiden strategista ennakointia. Neljäs osa jatkaa edellisen osan tavoin käytännöllisten sovellusten parissa, ja sen pääteemana on yritysennakointi. Tosin mukana on yllättävästi vain kaksi lukua. Tämä suosittu ennakoinnin alue olisi ansainnut perusteellisemman kattauksen.

Viides osa puolestaan pureutuu yhteiskunnalliseen ennakointiin. Siinä tarkastellaan, miten eri sukupolvet visioivat tulevaisuuksia, vesijärjestelmien tulevaisuuksia ilmastonmuutoksen valossa sekä sitä, minkälaisia mahdollisia väyliä älykkäiden kaupunkien rakentamiseen on. Tämäkin luku jää vajaaksi ja panee miettimään, miksi juuri vesijärjestelmien luku on mukana mutta ei esimerkiksi tapaustutkimuksia energian tai ruoan tulevaisuuksista.

Teoksen viimeisessä osassa Poli kuvaa, kuinka tulevaisuudentutkimus on vaihtoehtoisten, mahdollisten tulevaisuuksien tutkimusta, jossa tulevaisuuksia käytetään päätöksenteon tukena. Hän kuvaa, kuinka alan 70-vuotista taivalta on sävyttänyt taistelu, jonka tavoitteena on ollut, että tulevaisuudentutkimus tulee hyväksytyksi omana tieteenalanaan. Polin mielestä vielä tärkeämpi haaste on kuitenkin saada koko yhteiskuntatieteiden ja ihmistieteiden kenttä muuntumaan pääasiassa menneisyyspainotteisuudesta tulevaisuussuuntautuneeksi.

Kokonaisuutena teos palvelee molempia Polin hahmottelemia tarkoitusperiä, vaikka se on lukujen pituuksien ja lukumäärien osalta epätasainen. Paikoin hajanaisuus näkyy metodi- ja aihevalinnoissakin. Teosta voi silti lämpimästi suositella kaikille tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille alaa eri näkökulmista avaavana käsikirjana.

Kirjassa korostuu erilaisten kirjoittajien persoonallinen ääni, ja lukija voi poimia monisäikeisestä koosteesta itseään eniten kiinnostavia sisältöjä. Yli 40 kirjoittajan joukko kuitenkin edustaa pääasiassa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, ja mukana on vain muutama kirjoittaja globaalista etelästä.

• 

Lue myös:

Loputon haluaminen on kestävyyden pahin uhka – arviossa Kestävyyden filosofia

Ekokriisin ikiaikaiset tarinat – arviossa Maailmanlopun alkuja

Tasa-arvon ja yhteisöllisyyden rapautuminen johti äärioikeiston nousuun – arviossa Equality