Folkloristi Tuomas Palosen Etymologian etymologia ja muita etymologioita on viihdyttävä ja mukaansatempaava lukukokemus, jossa historiallista kielitiedettä käsitellään varsin ainutlaatuiseen ja tietokirjalle epätyypilliseen tapaan. Ei-kielitieteilijän kirjoittamaksi kirja esittää kielitieteelliset väitteensä asiallisesti ja ilman kummempia asiavirheitä.

Lukija saa kirjasta varsin hyvän kuvan historiallisen kielitieteen tutkimushistoriasta jo varhaisilta vuosisadoilta alkaen. Samalla kirjasta välittyy kauttaaltaan kuva siitä, miten kiistanalainen tutkimusala etymologia on ja miten haastavaa etymologioiden selittäminen usein voi olla.

Etymologian etymologia koostuu 30 luvusta, kirjallisuusluettelosta, kuvalähteistä ja kahdesta glossaariosta, joissa selitetään kielitieteen termejä ja muuta kirjan kerronnan kannalta keskeistä sanastoa. Luvut muodostavat löyhän mutta loogisesti etenevän kokonaisuuden, jossa etymologian eri puolia esitellään.

Esittely aloitetaan ensimmäisessä luvussa etymologia-sanan etymologian ja muiden keskeisten termien esittelyllä. Sitten toisessa luvussa pureudutaan etymologian luonteeseen Indus-joen, Intian ja intiaani-sanan historian kautta. Matkaa jatketaan luvuissa, jotka esittelevät kielisukulaisuutta, äännehistoriaa, lainasanoja, paikannimiä, negaatiota ja muita keskeisiä historiallisen kielitieteen käsitteitä. Välillä keskitytään tutkimushistoriaan ja käsitteisiin, kuten ”manteli”, ”helvetti”, ”paratiisi”, ”elefantti” ja ”taivaankappaleet”. 

Etymologian historiaa sekä metodologiaa havainnollistetaan oivaltavasti yksittäisiä sanoja selittämällä. Erityishuomiota kirjassa saavat suomen sukulaiskielet eli uralilaiset kielet, mutta esimerkkejä on paljon myös indoeurooppalaisista kielistä ja kansainvälisistä kulttuurisanoista.

Palonen esittelee kielenmuutoksen metodeja ja keskeisiä käsitteitä varsin ansiokkaasti, joskin ajoittain hänen kuvaileva tyylinsä saattaa hämärtää lukijan ymmärrystä kielen muuttumisen prosesseista. Ajoittain asiat esitetään tavalla, joka saattaa antaa lukijalle hieman vääristyneen kuvan historiallisen kielitieteen metodeista ja kielellisen muutoksen luonteesta. Koska kielessä tapahtuneita muutoksia kuvaillaan ajoittain vähemmän tieteellisin ja enemmän runollisin termein, saattaa kielihistorian luonne jäädä lukijoille joissain kohdin epäselväksi.

Esimerkiksi Sindhu, Intia, Indus ja hindu -sanojen suhdetta selitettäessä puhutaan sananalkuisen s:n ja h:n ”sukeltamisesta” ja ”hyppäämisestä”, vaikka tässä on kyse siitä, että indoarjalainen eli sanskritinkielinen Sindhu on lainattu iranilaisiin kieliin, joissa s on säännönmukaisesti muuttunut h:ksi. Kun kirjassa sinänsä ansiokkaasti käsitellään lainasanoissa tapahtuneita äännesubstituutioita, ei lukija välttämättä hahmota, että kyseessä ei ole äänteiden ”muuttuminen”. Pikemminkin kyseessä on lainanantajakielen äänteiden omaksuminen lainansaajakielen äännejärjestelmään, joka on usein hyvinkin erilainen.

Äänteenmuutoksen (Palosella ”äännemuutos”) säännöllisyys käy lukijalle kirjasta ilmi, mutta ehdollisten äänteenmuutosten roolia olisi ollut hyvä painottaa enemmän. Esimerkiksi kirjassa mainitaan kantagermaanin konsonanttien kehitykseen vaikuttanut Vernerin laki sekä kantauralin k:n ehdolliset muutokset unkarissa, mutta näiden muutosten varsinaisia äänteellisiä ehtoja ei selitetä.

Olisin mielelläni nähnyt kirjassa vielä vahvemmin selitettynä etymologian ja äännehistorian vahvemman yhteiselon: esimerkiksi juuri uralilaisten kielten tutkimushistoria on tuskallisen selvästi osoittanut, että kielikunnan sanaston historiaa ei voida uskottavasti tutkia, jollei kielikunnan äännehistoriallinen kehitys ole riittävän hyvin tiedossa.

Kirjassa käsitellään lyhyesti myös äänteenmuutoksen syitä. Kielitieteellisestä näkökulmasta on uskottavampia ja vähemmän uskottavia syitä siihen, miksi äänteet muuttuvat.  Kirjassa mainitaan ihan oikein, ettei kielen muuttumisen syistä ole selkeää yhteisymmärrystä, ja monet tutkijat selvittävätkin kielen muuttumista ottamatta varsinaisesti kantaa sen syihin.

Fysiologiset tekijät ja taloudellisuus ovat kuitenkin äänteenmuutoksen syitä, jotka olisi ollut syytä mainita. Juuri nämä nimittäin johtavat niihin Palosen esimerkeistäkin näkyviin äänteenmuutoksiin, jotka aiheuttavat sanojen lyhentymistä. Esimerkkinä voidaan mainita loppuheitto, joka näkyy vastineparissa unkarin hal ja suomen kala, jotka molemmat jatkavat alkujaan kaksitavuista kantauralilaista sanaa.

Ehdottomasti esityksen hyvä puoli on, että siinä kuvataan merkityksen muutosta varsin yksityiskohtaisesti. Semantiikka on monella tapaa etymologian vaativimpia osa-alueita, koska muutoksessa ei ole samanlaista ehdotonta säännönmukaisuutta kuin äännehistoriassa. Sikäli on ilahduttavaa, että merkityksen muuttuminen saa näin paljon huomiota kirjassa.

Yhtä kielihistorian keskeisistä käsitteistä, kantakieltä, kuvataan teoksessa hyvin. Sukukielissä esiintyviä säännöllisiä äänneopin, muoto-opin ja sanaston vastaavuuksia vertailemalla voidaan rekonstruoida näiden kielten yhteisiä esihistoriallisia esimuotoja (kuten uralilaisten kielten tapauksessa kantauralia). Se antaa hyvän kuvan siitä, kuinka parhaitenkin rekonstruoituihin kantakieliin liittyy aina hypoteettisuutta ja epävarmuutta. Toisaalta kuva on kuitenkin hieman pelkistetty.

Kantauralin tuntemuksen tilanteeseen on vaikuttanut paitsi se, että samojedikielten tuntemuksessa on aukkoja, myös se, että monien muiden sukukieltemme historiaan liittyy epäselvyyksiä. Esimerkiksi parhaiten dokumentoidun uralilaiskielen eli unkarin historiaan liittyy paljon seikkoja, joita ei tunneta. Lisäksi lukija saattaa saada liian suoraviivaisen kuvan siitä, mitä kaikkea sanaston perusteella voidaan – tai ei voida – sanoa kantauralin tai muiden hyvin kaukaisten esihistoriallisten rekonstruoitujen kielimuotojen puhujien kulttuurista.

Yksi luku kirjassa on omistettu kadonneille, esihistoriallisena aikana puhutuille kielille (joita voidaan kutsua termillä paleokieli), jotka tunnetaan myöhemmissä kielissä saatujen lainasanojen kautta. On hienoa, että kirjassa käsitellään tätä ajankohtaista kysymystä, mutta kyseessä on valtavan vaativa aihe, johon liittyy suuria kiistoja. Esimerkiksi kirjassa mainittu germaanisten kielten substraattisanaston määrä on varsin kiistelty aihe, josta germaanisten kielten asiantuntijoilla on huomattavankin erilaisia näkemyksiä.

Palonen on kiitettävästi onnistunut hyödyntämään viimeaikaista, ajantasaisinta lähdekirjallisuutta. Muhkea lähdeluettelo sisältää tärkeimmät viime vuosien tutkimukset. Varsinaisia puutteita ei ole.

Joissain tapauksissa kuitenkin huomaa, että kirjoittaja ei ole pystynyt arvioimaan lähteiden luotettavuutta. Esimerkiksi uralilaisten kielten mahdolliset kantaindoeurooppalaiset ja arkaaiset indoeurooppalaislainat ovat nykyään kiistellympiä kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Kirjan perusteella lukijalle voi silti jäädä käsitys, että tällaiset kerrostumat ovat yhtä laajalti hyväksyttyjä kuin esimerkiksi kantagermaaniset tai varhaiset balttilaiset lainasanat.

Palonen on kiitettävästi hyödyntänyt tuoretta ja kriittistä kirjallisuutta, mutta esimerkiksi varhaisten lainasanakerrostumien tutkimus on niin kovassa vauhdissa, että tiedot muuttuvat koko ajan ja konsensusta on vaikea saavuttaa. Tämä luo tietysti varsin mahdottoman tehtävän tietokirjailijalle.

Yleisenä vaikutelmana kirjasta voi todeta, että Etymologian etymologia on viihdyttävä lukukokemus, jonka lukemista voi suositella. Palosen kirja toimii kielenmuutoksen saloista kiinnostuneelle maallikkolukijalle kuitenkin ehkä parhaiten, jos lukija samalla konsultoi kirjassa mainittuja lähteitä tai muita kielitieteen käsikirjoja. On toivottavaa, että kirja houkuttelee lisää ihmisiä kielitieteen ja myös tieteellisempien esitysten pariin.

•

Lue myös:

Kotoperäiset kielet monikielisessä Suomessa – Millainen on karjalan kielen asema?

Tällainen teos on puuttunut – arviossa Latinan kielen historia

Viittomakielet – kielentutkimuksen mustajoutsen