Image

Olen saanut kymmenen vuoden ajan toteuttaa tärkeää tehtävää yliopistossa. Olen kouluttanut nuoria, jotka haluavat pelastaa planeetan. Ajattelin pitkään, että kyseessä on unelmatyö, josta eläköidyn aikanaan. Marraskuun alussa minut nimettiin kuitenkin tutkimusprofessoriksi Suomen ympäristökeskukseen.

Uudessa työssäni on toki monta houkuttavaa tekijää, mutta koin myös työntöä siihen: koen, että kaltaiselleni yhteiskunnallisesti aktiiviselle tutkijalle yliopistonlehtorin pesti on aikamoinen kuolemanloukko.

Opetustunteja on paljon, ja hyvin tehtynä opetus vie suuren osan omasta henkisestä kapasiteetista ja ajasta. Samalla yhteiskunnallinen rooli on ennustamaton: kun jokin aihe on pinnalla, puhelin soi, sähköposti täyttyy ja haastattelupyynnöt vievät Pasilaan, maastokohteille tai muihin tilaisuuksiin. Näin on minulle käynyt vaikkapa vanhojen metsien suojeluasioissa ja raakkutuhon sattuessa.

Sekä opetustehtävä että yhteiskunnallinen rooli tarvitsevat tuekseen aktiivista tutkimusta. Tutkimusta tekevä on uskottavampi opettaja ja ohjaaja yliopistossa sekä relevantimpi kommentoija yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kokemukseni mukaan tämä kombo on jotakuinkin mahdoton, ja minunkin kiireestäni ovat vuosien ajan kärsineet kaikki lähelleni joutuneet.

Yliopistot eivät kuitenkaan tunnista millään tavalla tätä tutkijoiden yhteiskunnallista roolia, joka vaihtelee radikaalisti. Ehdotin jo viisi vuotta sitten yliopistoihin kolmatta urapolkumallia, joka tarjoaisi ratkaisun tilanteeseen. Mallissa lehtori- ja professoriurapolkujen rinnalla kulkisi kolmas polku, jolle voisivat hakeutua erityisesti yhteiskunnallisesti aktiiviset tutkijat.

Kolmannen urapolun pesteissä tutkijalla olisi kevennetty opetus- ja tutkimusvastuu ja aikaa erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Ehdotustani komppasi välittömästi suuri joukko erilaisia yhteiskunnallisesti aktiivisia, pääosin nuoria tutkijoita ja laaja joukko esimerkiksi säätiötoimijoita ja tiedevälittäjiä.

Vasta äskettäin olen hahmottanut, että kolmannen urapolun malli lisäisi myös yliopistojen ja muun yhteiskunnan välisen urahyppelyn kiinnostavuutta. Urapolulla voisi meritoitua vaikkapa työskentelemällä välillä yrityskentällä tai julkisella sektorilla. Esimerkiksi Hollannissa on aktiivisesti edistetty tällaista mallia, joten en ole ehdotuksen kanssa yksin. Käytännössä malli tarjoaisi työelämäprofessorien tilalle mallia, jossa ihmiset liikkuisivat enemmän edestakaisin tutkimusinstituutioiden ja muiden tahojen välillä.

Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI on hienosti linjannut monenlaisia tapoja yliopistojen yhteiskunnallisen roolin kasvattamiseen ja kestävämmän tulevaisuuden rakentamiseen. Näistä teeseistä ei kuitenkaan ole käytännön hyötyä niin kauan kuin yliopistojen toimintamalli on sisältä rikki.

Akateeminen johto on avainasemassa tämän suunnan muuttamisessa. Kun johtotehtäviin on usein noustu tutkimus- tai opetuspainotteista uraa pitkin, kolmannen tehtävän arki ja siihen liittyvät riskit eivät kuitenkaan aina näy riittävän selvästi rekrytointi- ja urapolkuja koskevissa päätöksissä.

Tämä on viimeinen Tieteessä tapahtuu -lehden kolumnini. Viiden kolumnin sarjassa etsin vaikuttavampaa suomalaista tutkimuskenttää. Haluaisin nähdä korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten vahvistuvan toimijoina, jotka nykyistäkin enemmän tarjoaisivat yhteiskunnalle kestävyyssiirtymän edellyttämiä ratkaisuja. Kiitos lukijoille yhteisestä vuodesta, toivottavasti keskustelu jatkuu aktiivisena.

•

Lue myös:

Luontokadon syyt, seuraukset ja pysäyttäminen

Vaikuttavan tutkimuksen reseptiä ei kannata etsiä yksin

Yliopistojen bonustehtävä: yhteiskunnallinen vuorovaikutus

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!