Image

Nähdäkseni ihmisillä on tiedollisia oikeuksia. Tiedollista epäoikeudenmukaisuutta käsittelevässä kirjallisuudessa katsotaan, että on epäoikeudenmukaista, jos ihmisiä esimerkiksi ei uskota tai edes kuunnella jostain aivan asiattomasta syystä tai jos heiltä perusteetta evätään pääsy heille tärkeään tietoon. Jos tämä on epäoikeudenmukaista, niin ihmisillä selvästi on oikeus tulla kuulluksi ja oikeus saada luotettavaa ja relevanttia tietoa. 

Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa tunnustetaan ihmisten oikeus saada relevanttia ja luotettavaa tietoa. Tästä seuraa velvollisuuksia muiden muassa tutkijakunnalle: tulee varmistaa, että tarpeellista tietoa on saatavilla ja sitä kerrotaan ymmärrettävästi. 

Mutta seuraako tästä oikeudesta velvollisuuksia ihmisille itselleen? 

Tiedämme hyvin vähän yksin. Valtaosa oppimastamme on muilta opittua, ja tietoa usein hankitaan yhdessä. Ympäristömme vaikuttaa siihen, mitä uskomme ja mitä olemme tulleet edes ajatelleeksi. Tästä seuraa myös harmia: on paljon näyttöä esimerkiksi siitä, että kun ihmiset jatkuvasti törmäävät johonkin valeuutiseen, he alkavat pitää sitä uskottavana. 

Olemme siis erilaisten tiedollisten yhteisöjen jäseniä. Jos meillä on oikeus saada luotettavaa ja relevanttia tietoa niiden jäseninä, niin on luontevaa ajatella, että meillä on myös velvollisuus välttää sitä, että tulisimme vähentäneeksi muiden mahdollisuuksia saada luotettavaa ja relevanttia tietoa. 

Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei ainakaan tule tietoisesti väittää perättömiä tai johtaa harhaan. Esimerkiksi pitää välttää valeuutisten jakamista. 

Hankalaksi asia käy, kun joku luulee puhuvansa totta, mutta on väärässä. Hän ei silloin valehtele, mutta jos häntä kuunnellaan, hän tulee heikentäneeksi muiden mahdollisuuksia saada luotettavaa ja relevanttia tietoa. Jos hänen puheensa taas sivuutetaan, on se hänen mielestään epäoikeudenmukaista: hänen oikeudestaan tulla kuulluksi ei piitata. 

Tästä seuraa kaksi kysymystä: Onko yksilö vastuussa siitä, millaisen näytön varassa hän väittää asioita muille? Ja onko muilla – esimerkiksi tutkijakunnalla – aina velvollisuus kuunnella?

Meillä ei voi olla velvollisuutta uskoa tai olla uskomatta jotain tiettyä asiaa, koska emme voi vapaasti valita, mitä uskomme. Mutta meillä voi olla velvollisuus harkita, mitä väitämme muille. Onko väittäminen tiedollisesti vastuullista? Pidän tämän arvioimisessa hyvänä lähtökohtana muutamia normeja, jotka rajoittavat rationaalista uskomuksenmuodostusta. On esimerkiksi tärkeää olla välttelemättä saatavilla olevaa näyttöä. Ja ennen kuin menee väittämään asioita muille, on syytä miettiä, onko väite sisäisesti ristiriidaton ja onko se omaksuttu tavalla, joka on älyllisesti rehellinen. 

Tämä on vaativaa. Monien väitteiden arvioimiseen tarvitaan asiantuntemusta, eikä ole helppo tunnistaa, milloin oma asiantuntemus ei riitä. 

Entä oikeus tulla kuulluksi? Tämä on tutkijoille vaikea kysymys silloin, kun he kohtaavat tiedekritiikkiä, joka perustuu virheellisille tosiasiaväitteille ja kestämättömille argumenteille. Toisaalta kritiikin sivuuttaminen voi tyrehdyttää sellaisen keskustelun, joka pitäisi käydä. Toisaalta vastaaminen antaa tilaa virheellisille väitteille, ja tiedämme, että virheellisten väitteiden toistaminen saa ihmiset uskomaan niihin. Lisäksi se vie aikaa, joka on monilla kroonisesti kortilla.

•

Lue myös:

Jos ihmistieteellinen tutkimus on turhaa, niin miksi sitä sensuroidaan?

Miksei tätä ole tutkittu?

Tieteen on oltava kommunistista ollakseen tiedettä

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!