Suomessa on noin 50 000 väestönsuojaa. Yhteensä niissä on noin 4,8 miljoonaa suojapaikkaa väestölle, jonka koko on noin 5,6 miljoonaa. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset väestönsuojat tarjoavat kattavan suojan koko väestölle. Vain Sveitsissä on laajempi kattavuus, mutta siellä on paljon suojia sotilaskäytössä.

Väestönsuojien rakentaminen on Suomessa lakisääteinen pakko ja sitä säätelevät sekä lait, asetukset että tekniset määräykset. Väestönsuojien rakentaminen käynnistyi uudelleen sotien jälkeen vuonna 1954. Joka vuosi rakennetaan noin 800 uutta väestönsuojaa. Tilanne on hyvin erilainen kuin esimerkiksi Norjassa tai Ruotsissa, missä väestönsuojien rakentamisesta luovuttiin vuosina 1998 ja 2002.

Suomalaisen väestönsuojajärjestelmän ja sen säätelyn kehittymiseen ovat vaikuttaneet sotilaallisten uhkamallien arviot ja halu turvata kustannustehokkaasti väestö asevaikutuksilta mahdollisen sodan aikana. Lisäksi tavoite on ollut tarjota suojautumisen aikana kohtuullisen turvallinen ja terveellinen ympäristö, joskin epämukava sellainen.

Väestönsuojajärjestelmä muodostaa osan suomalaista kokonaisturvallisuuden toimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen kriisinkestävyys suojataan uhka-arvioiden pohjalta. Tämän varmistamiseksi eri yhteiskunnan sektorit toimivat yhteistyössä. Siinä viranomaiset, elinkeinoelämä, kolmannen sektorin järjestöt sekä yksittäiset kansalaiset toimivat yhdessä kokonaisturvallisuuden eri tasoilla.

Väestönsuojelua johdetaan toimintona sisäministeriössä sekä pelastustoimessa, mutta puolustus- ja ympäristöministeriö osaltaan ohjaavat ja säätelevät väestönsuojien rakentamista. Puolustusvoimien tarjoama aktiivinen, aseellinen maanpuolustus sekä ympäristöministeriön ohjaama suojien rakentamisvelvoite tarjoavat yhdessä kokonaisvaltaisen ratkaisun asevaikutuksilta suojautumiseen. (Turvallisuuskomitea 2025.)

Suomalaiset väestönsuojat ovat kustannustehokas tapa suojautua yleisimmiltä asevaikutuksilta, kuten ilmapommituksilta, drooneilta, ohjuksilta, tykistötulelta, ydinaseiden vaikutuksilta ja taistelukaasuilta. Väestönsuojat on myös suunniteltu kestämään niiden päällä olevien rakennusten mahdollinen sortuma.

Aikaisemmin suojia rakennettiin vain todennäköisiin sodan ajan hyökkäyskohteisiin, kuten suuriin kaupunkeihin ja kuntiin sekä teollisuusalueille. Vuodesta 1990 lähtien suojien rakennusvelvoite laajennettiin kattamaan koko maa. Suojia rakennetaan silti vain tiettyä kynnyskokoa suurempiin rakennuksiin.

Yleiset väestönsuojat on tarkoitettu liikkuvan väestön suojaamiseen esimerkiksi satamissa ja lentokentillä. Suurissa kaupungeissa on myös omakotitaloalueita, joita suojien rakentamisvelvoite ei ole koskenut, eikä alueilla siksi ole yhteisiä väestönsuojia. (Rajajärvi 2016.)

Suojan käyttäjät hengittävät sisään happea ja ulos hiilidioksidia. Heidän peruselintoimintonsa tuottavat lämpöä, vesihöyryä ja hajuja. Suojassa onkin suojautumisen aikana ahdasta, kuumaa, kosteaa ja haisevaa.

Väestönsuojassa on tarjolla varastoitua juomavettä ja kuivakäymälöitä. Suojassa on sähköllä tai käsikäyttöisesti toimiva erillinen ilmastointilaite, jolla ylläpidetään suojan hengitysilman laatua, poistetaan lämpöä, kosteutta ja haitallista hiilidioksidia.

Väestönsuojien suojatekniikka peilaa kunkin ajanjakson sotilaallisia uhka-arvioita. Puolustusvoimat antaa arvionsa vallitsevasta sotilaallisesta uhkasta sekä aseteknologian kehityksestä ja trendeistä. Sisäministeriö analysoi ja käyttää tätä tietoa lainvalmistelussa, joka kulkee tavanomaisen poliittisen ohjauksen sekä parlamentaarisen ja lainvalmistelun prosessien kautta.

1950-luvulla hermokaasujen kehitys vaikutti kaasusuojelun uhkamalliin, joka oli ensimmäisen maailmansodan ajalta. Kylmän sodan aikana nostettiin voimakkaasti radioaktiivisen laskeuman uhka-arvion tasoa, sillä Naton ja Varsovan liiton välinen mahdollinen strateginen ilmapommitus ydinaseilla sekä mannertenväliset ydinohjukset näyttivät aiempaa todennäköisimmiltä. Vuosina 1977–78 Euro-ohjuskriisi palautti keskusteluun ydinsodan sekä -laskeuman mahdollisuudet. Eurooppaan sijoitetut, liikuteltavat keskimatkan ohjukset ja risteilyohjukset nostivat ydinsodan uhkaa.

1950–1960-luvuista alkaen väestönsuojia koskevat lait, asetukset ja tekniset määräykset olivat yksityiskohtaisia ja numerotarkkoja. Ne edustivat oman aikakautensa käsikirjamaista suunnittelua ja säätelyä. Valitettavasti yksityiskohtien perusteluita ei kirjattu kattavasti, ja osa tästä tiedosta hukkui avainhenkilöiden eläköitymisien kautta. Väitöstutkimuksessani näiden määräysten lähteet sekä perustelut jäljitettiin (Kyrenius 2025).

Yleensä määräyksiä päivitettiin inkrementaalisesti, uudet uhkat lisättiin detaljeina. Tämän osittain aiheutti määräysten kerrostumista ja osittaisia teknisiä vastakkaisuuksia. Nämä korjattiin määrävälein. Määräysten kokonaisvaltainen arviointi suoritettiin noin 15–20 vuoden välein, yleensä lakireformien yhteydessä.

Nykyisessä lainsäädännössä on luovuttu pääosin detaljeista, ja sen sijaan on esitetty väestönsuojien rakentamista ohjaavat periaatteet. Vastuu toteutuksesta on vahvemmin siirretty suojatekniikan toteuttajille. Kriittiset suojien ominaisuudet on edelleen esitetty kattavasti ja detaljoidusti.

Jatkosodan jälkeen väestönsuojelu ja suojien rakentaminen oli Suomessa käytännössä keskeytetty. Kun väestönsuojien rakentaminen käynnistettiin uudelleen vuonna 1954, sisäministeriön resurssit olivat rajalliset. Apuna määräysten valmistelussa käytettiin kolmatta sektoria, ja osaamista oli erityisesti Suomen väestönsuojelujärjestön teknisellä toimistolla ja suomalaisella teollisuudella.

Samalla suojien säätelyssä ja tekniikan kehittämisessä pyrittiin löytämään parhaat kansainväliset käytännöt sekä kehittämään niiden perusteella suomalainen väestönsuojien malli. Työ tehtiin opintomatkojen ja laaja-alaisen komiteatyön avulla. Teknologian siirtoa tapahtui Ruotsista, Sveitsistä, Saksasta ja Yhdysvalloista.

Vuosien 1945–1954 keskeytys väestönsuojien rakentamisessa antoi mahdollisuuden ottaa Suomessa käyttöön kansainvälisesti käytetyt, toimivat ratkaisut. Sotien jälkeinen suomalainen jälleenrakennustyö, rajalliset resurssit ja sotakorvausten maksaminen ohjasivat siihen, että suunnittelussa tavoiteltiin kustannustehokasta mallia.

Suomessa tehtiin aktiivista suojiin liittyvää tutkimustyötä 1960-luvulta alkaen. Tutkimuksen kohteina olivat väestönsuojien täyden kapasiteetin miehityskokeet, suojien kustannusten selvitykset ja optimointi, rauhanajan käyttö sekä suojien laitetekniikka. Tutkimukset olivat pääosin sisäministeriön rahoittamia ja toteuttajana oli yleensä Valtion teknillinen tutkimuskeskus VTT. Suomalainen väestönsuojien tutkimustoiminta alkoi hiipua pois 1980-luvun loppupuolella lähialueille olevien aseellisten konfliktien ja uhkien vähennyttyä.

Jatkosodan jälkeen vallitseva uhkamalli oli suojautuminen ilmapommituksia vastaan. Tosin suomalaisessa väestönsuojelussa oli 1930–1940-luvuilla painotettu kaasusuojelua, mikä pysyi edelleen aktiivisena myös suojatekniikassa.

Kylmän sodan aikana merkittävin uhka oli lähialueilta lähtöisin oleva voimakas ydinlaskeuma, joka edellytti useamman vuorokauden suojautumista väestönsuojaan ennen kuin väestö olisi mahdollista evakuoida saastuneelta alueelta. Myöskään suoraa ydinasehyökkäystä ei suljettu pois.

Vuodesta 2022 alkaen Ukrainan aseellisesta konfliktista peräisin olevat kokemukset ovat muuttaneet arviota suojautumisen tarpeesta ja kestosta. Nykyinen paradigma lähtee siitä, että lyhytkestoisia suojautumisjaksoja olisi toistuvasti. Ukrainan sodan myötä uudelleenarvioidaan ylipäätään sitä, kuinka pitkään suojautumisjaksoon olisi syytä varautua. (Kyrenius 2025; Räkköläinen, Sundblom ja Juutinen 2025.)

Suojautumisen aikana väestönsuojalla on kolme pääasiallista käyttötapaa: sulku-, suodatus- ja ohituskäyttö. Ohituskäytön nimitys on peruja aikakaudelta, jolloin suojissa oli vielä hiekkasuodattimet. Ohituskäytössä suojaan tuleva ilma otetaan suoraan ulkoilmasta, hiekkasuodattimen ohi. Hiekkasuodattimien poistumisen jälkeen termiä käytetään edelleen, kun suojaan otetaan ilmaa suoraan ulkoa kone- tai käsikäytöllä. Ohituskäyttö on suojan ilmastoinnin pääasiallinen käyttötapa.

Suodatuskäytössä sisään tuleva ilma suodatetaan erityissuodattimella, joka poistaa tuloilmasta radioaktiivisen laskeumapölyn tai taistelukaasut. Koska erityissuodattimen käyttöikä on rajallinen ja sen käyttö pienentää ilmavirtaa, käytetään erityissuodatinta vain tarvittaessa.

Sulkukäytössä suoja suljetaan kaasutiiviiksi, ilmastointilaite pysäytetään, eikä suojaan oteta ilmaa. Syynä tähän voi olla esimerkiksi tulipalo ulkona. Erityissuodatin ei suodata häkää. Tyypillisten asuinrakennusten väestönsuojien sulkukäytön maksimiaika on vain noin 1–2 tuntia, koska suljetussa tilassa hiilidioksidipitoisuus nousee vaaralliselle tasolle suojautujien hengitysilman käytön vuoksi. (SFS Suomen Standardit. 2024.)

Pelkkä asevaikutuksilta, kuten ilmapommituksien seurauksilta, suojaaminen ei riitä, vaan suojautujille pitää tarjota kelvolliset olosuhteet suojan käytön aikana. Tilaa on varattu hyvin vähän: jokaiselle suojautujalle, vain 0,75 neliömetriä. Vertailun vuoksi tavanomaisen retkipatjan koko on 0,9 neliömetriä.

Ihminen käyttää hengitysilmasta happea ja tuottaa hiilidioksidia. Hiilidioksidi on korkeina pitoisuuksina vaarallista, joten suojassa on ilmanvaihtolaite, joka poistaa käytetyn ilman ja puhaltaa uutta ilmaa tilalle. Suojapuhaltimessa on myös suodatusoptio, jota voidaan käyttää, jos ulkoilmassa on radioaktiivista laskeumapölyä tai taistelukaasua. Suodatusta tulee käyttää vain, jos se on erityisesti tarpeen.

Pitkän suojautumisjakson aikana ongelmaksi nousee ihmisen peruselintoimintojen tuottama lämpö. Lepotilassa ihminen tuottaa noin 100–120 wattia lämpöä ja kosteutta, joka pitää poistaa suojasta. Tähän käytetään suojapuhaltimen ilmavirtaa. Jos eletään esimerkiksi elokuuta ja korvausilma on kuumaa ja kosteaa, se ei enää jäähdytä vaan haittaa ihmisen lämmönsäätelyä.

Väitöstutkimukseni tarkasteli suojien säätelyn kehittymistä ja muutoksia noin 50 vuoden ajanjaksolla, kolmen tapaustutkimuksen kautta. Niissä näkökulmina ovat asevaikutuksilta suojautuminen, suojan käyttäjien peruselintoimintojen ylläpito sekä molempien yhteisvaikutus. Tutkimus osoittaa, kuinka suomalainen väestönsuojajärjestelmä saavutti oman teknologisen tyylinsä, jonka merkittävin ominaisuus on kustannustehokas rahoitusmalli – erityisesti tämä erottaa sen muista maista, joissa rakennetaan väestönsuojia.

Suomalaisen väestönsuojajärjestelmän kantava idea on rahoitusmalli. Suojan rakennuksen ja elinkaaren kustannukset maksaa kiinteistön omistaja, ei valtio, hyvinvointialue tai kunta. Siksi suojien suunnitteluparametrit tuottavat kelvollisia suojia, jotka ovat sotatilan aikana käyttöturvallisia. Pitkäkestoisen suojautumisjakson aikana ne kuitenkin ovat selkeästi epämukavia.

Mukavuuden kannalta haasteita muodostavat erityisesti suojan lämpötilan hallinta käytön aikana sekä puuttuva ilmastointi kuumina ja kosteina kesäkuukausina. Suojan jäähdytys perustuu vain suojan rakenteisiin sekä ulkoilman läpipuhallukseen suojan ilmanvaihtolaitteella ilman jäähdytystä. Korkean lämpötilan ja kosteuden vuoksi pitkittynyt suojautumisjakso voi olla epäterveellinen erityisryhmille, kuten vanhuksille, sairaille ja lapsille. (Chen ym. 2022.)

Haasteista huolimatta Suomen väestönsuojajärjestelmä on menestystarina. Suojajärjestelmän infrastruktuurin kokonaiskustannukseksi on arvioitu noin 4,4 miljardia euroa. Tämä vastaa keskimäärin kolmen vuoden puolustusbudjettia. Summalla on vuosikymmenien kuluessa rakennettu kustannustehokkaasti lähes koko väestöä suojaava järjestelmä. Nato-jäsenyyden myötä väestönsuojien merkitys on kasvanut suomalaisessa kokonaisturvallisuuden mallissa.

•

Lue myös:

Sotaisa aika asettaa tutkijat hankalaan asemaan

Turvallisuuden retoriikkaa eli Nato-keskustelun kiemuroista Suomessa ja Ruotsissa

Venäjän varjosotaa Euroopassa – hybridivaikuttamisen monet muodot

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!