Ruotsalaisten rähmäinen revanssi – Teemu Keskisarjan persoonallinen teos hattujen sodasta

Koristeellinen.

Ruotsalaisten rähmäinen revanssi – Teemu Keskisarjan persoonallinen teos hattujen sodasta

Dosentti Teemu Keskisarja on kirjoittanut kenties ensimmäisen hattujen sodasta kertovan teoksen, joka on kovakantinen ja varustettu lähdeviitteillä. Liki surkuhupaisa sota ei ole herättänyt liiemmin tutkijoiden kiinnostusta.
Aki Alanko
Image
Hattujen sota -kirjan kansi.
Teemu Keskisarja
Hattujen sota
Siltala 2022

Hattujen sodaksi kutsutaan Ruotsin ja Venäjän välistä sotaa, joka käytiin vuosina 1741–43 ja jossa Ruotsi yritti vallata takaisin Venäjälle suuressa Pohjan sodassa (1700–21) menettämänsä alueet. Sodan nimitys viittaa Ruotsin valtiopäivillä tuolloin vallassa olleeseen hattupuolueeseen.

Sota oli erittäin huonosti valmisteltu ja suomalaisten sotainnostus olematon, joten tuloksena oli tappio ja miehitys, jonka venäläiset toteuttivat vuosina 1742–43. Se on nimetty meillä pikkuvihan ajaksi. Sodan seurauksena Ruotsi menetti lisää alueitaan siten, että Suomen itäraja siirtyi Kymijoen linjalle.

Hattujen sota ei ole herättänyt runsasta mielenkiintoa ruotsalaisessa tai suomalaisessa historiantutkimuksessa. Ruotsalaisittain tapahtuma on saatettu kokea hiukan häpeällisenä. Suomalaisittain tämä revanssiyritys ei ole ehkä tuntunut yhtä merkittävältä ja mieleen jääneeltä kuin esimerkiksi sitä edeltänyt suuri Pohjan sota seurauksineen.

Tällä kertaa hattujen sotaan tarttunut Teemu Keskisarja on historioitsija, joka on noussut viime vuosina vahvasti julkisuuteen. Kirjallisessa tuotannossaan hän on liikkunut muun muassa talouden, suomalaisuuden ja rikollisuuden historian kysymyksissä. Hän ei ole pelännyt tarttua monumentaalisiin tai paljon tutkittuihin aiheisiin. Hän on käsitellyt muun muassa Mannerheimia, Aleksis Kiveä ja Kyllikki Saarta.

Tältä pohjalta on kiinnostavaa tutustua Keskisarjan uusimpaan esitykseen, jonka tarkoitus on esittää päivitetty kokonaisnäkemys hattujen sodasta. Tekijää itseään siteeraten hattujen sodasta löytyy ”suomeksi tutkielmia ja artikkeleita kourallinen, kokonaisia kirjoja muutama, lähdeviitteillä varustettuja kovakantisia käsittääkseni ei yhtään”.

Soitellen sotaan

Keskisarja on värikäs ja runsaasti kielikuvia viljelevä kirjallinen ilmaisija. Suuren Pohjan sodan jälkeisestä ajasta hän kirjoittaa esimerkiksi seuraavasti: ”Viisarinväännöstä ja uudesta hallitusmuodosta riippumatta Äiti Svea oli kanttuvei, toinen jalka haudassa niin kuin parisataatuhatta sotauhriakin”.

Hattujen sotaa taustoittavasta ajallisesta ympäristöstä hän luo näyttämökuvaa, jossa ruotsalaisilta valtio- ja sotajohtajilta puuttui todellinen ymmärrys valtakunnan itäisistä osista ja Suomesta itsestään kaikki loistokkuus. Tuntuu ironiselta, että hattujen sota täytyi miltei rakentamalla rakentaa lähtövalmiuksiinsa, eikä se saanut suurten kansanjoukkojen tukea – ei edes Ruotsissa. Ruotsalaiset vallanhaltijat kylläkin uskoivat vilpittömästi mahdollisuuksiinsa.

Näistä lähtökohdista koko sodasta alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen muotoutuu tapahtumasarja, jossa asiat olivat perustavaa laatua olevalla tavalla pielessä. Ruotsalaisten ja suomalaisten kannalta ne menivät mönkään miltei joka kohdassa, eikä lopputulos hyödyttänyt käytännössä sodan kumpaakaan osapuolta.

Keskisarjan katsannossa ruotsalaiset lähtivät intoillen sotajalalle, mutta Suomessa käytettävissä olleet aineelliset edellytykset olivat tähän riittämättömät. Suomalaiset itse kuvautuvat heikosti motivoituneina rasitusten vastaanottajina. Sotaan lähdettiin ruotsalaiselta taholta käytännössä ”soitellen.”

Ruotsalaisten sotatoimet kuvautuvat näin tragikoomisena kehityskulkuna, jossa vastuksia aiheuttivat monet muutkin tekijät kuin varsinainen sodankäynti. Kulkutautina jyllännyt pilkkukuume harvensi toimintakykyisestä miehistöstä peräti 60 prosenttia ruotsalaisessa laivastossa. Samaan aikaan kulkutaudit tekivät väestöllistä tuhoaan manner-Suomessakin.

Itse sodan alkukin näyttäytyy jotenkin surkuhupaisena lipsahduksena: tulikosketukset alkoivat 16. elokuuta 1741 Keskisarjan mukaan silkasta väärinkäsityksestä.

Huono ravinto ja sairaudet lisäsivät vainajia ja vähensivät sotilaiden taisteluhenkeä.

Sama mainittu kertomuksellinen henki jatkuu sodan kulun kuvauksessa. Perustavaa laatua oleva tiedustelu ja tiedonvälitys eivät onnistuneet. Joukkojen majoitus ei toiminut tyydyttävästi ja taudit vaivasivat. Erityisesti Haminan talvileirin kuvauksessa tulee vaikutelma surkeasta tilanteesta, jossa asioita ei ollut ajateltu loppuun asti. Huono ravinto ja sairaudet lisäsivät vainajia ja vähensivät sotilaiden taisteluhenkeä.

Keskisarja kiinnittää huomiota siihenkin, miten ajalle tyypillinen huono hygienia edisti syöpäläisten leviämistä leiriolosuhteissa. Teoksessa tuodaan hyvin myös esiin keskinäisen eripuran ilmenemistä pysähtyneessä sotatilassa eli hetkellisessä aselevossa upseereiden, päällystön ja tavallisen rahvaan välillä.

Siirryttäessä tilanteeseen, jossa ruotsalaiset saivat tietää aselevon lakkaamisesta ja vihollisuuksien alkamisesta 1. maaliskuuta 1742, tulee ilmi, miten huonosti joukot oli sijoitettu tiedonkulkua ja huoltoa ajatellen. Tämä vahvistaa entisestään kuvaa, miten puutteellista ruotsalaisten suorittama kokonaisorganisointi oli.

Tekijä kiinnittää yksityiskohtaisesti huomiota eri asioihin, jotka edesauttoivat ruotsalaisten huonoa menestystä sodankäynnissä. Tältä pohjalta katse suunnataan myös sodanjohtoon. Upseerit näyttäytyvät naurettavan arkoina omasta arvovallastaan, mikä johti konflikteihin heitä ”alempien” suuntaan. Esimerkkinä tästä voidaan mainita kärhämät legendaarisen isonvihan aikaisen sissipäällikön Staffan (Tapani) Löfving kanssa.

Todellinen sotimiskyky ruotsalaisilta näytti puuttuneen osin upseerien keskinäisen toraisuudenkin takia. Lisäksi heitä olisi vaivannut yli-ikäisyys, tietyin paikoin palveluhaluttomuuskin. Mutta syytä haetaan aiheellisesti siitäkin, että ”työnantaja ei hoitanut velvoitteitaan”. Tältä pohjalta vetäytyminen ja ilmi tullut taisteluhaluttomuus on osaltaan helppo ymmärtää.

Näkökulmaa siirretään välillä myös venäläisten puolelle Viipuriin. Siellä kulkutaudit näyttävät olleen yhtä lailla sotilaiden riesana. Keskisarja huomioi terävästi sen, että avainsanana tuon ajan sodankäynnissä oli rehu, jonka riittävyys takasi hevosten kulkemisen sekä huollon. Lähteenä tässä käytetään kapteeni Diethardtin tekemiä muistiinpanoja.

Taistellakin yritettiin

Ruotsalaisten johtamia sotatoimia ei toki esitetä pelkkänä perääntymisenä, eivätkä ne sitä täysin olleetkaan.

Ensimmäinen suurempi taistelu, joka käytiin Lappeenrannassa, kuvautuu seikkaperäisesti sisukkaana, omia lakejaan noudattaneena näytelmänä, josta kehittyi varsinainen teurastusepisodi. Samassa yhteydessä nostetaan esiin ruotsalaisen kapteeni Dahlbergin lyhytkestoinen selviytymistarina taistelun jälkeen.

Aiheellisesti rikastavia huomioita tulee lisää. Keskisarjan mukaan Suomen-armeija ei olisi ollut vuonna 1742 Haminassa missään tapauksessa huonompi kuin se oli isonvihan aikaan esimerkiksi Kostianvirralla. Kenttälinnoittautumiseen ja sotilaiden varusteisiinkin olisi osattu kiinnittää huomiota Mäntlahdella. Kaikesta huolimatta sotatoiminta epäonnistui, mikä tuleekin kuvatuksi tarkasti vaiheiltaan.

Makaaberin sodankäynnin kuvaus jatkuu Haminan polttamisella, mutta jo lähtökohdiltaan pieleen menneen sodan hengessä edes se ei onnistunut tavoitteiltaan: huonon hävityksen takia venäläiset saivatkin käyttökelpoista sotasaalista. Sota jatkui omia sääntöjään noudattaen siten, että ruotsalaiset perääntyivät ja venäläiset etenivät.

Antautumisten jälkeen ruotsalaisten joukkojen siirtyminen laivoilla kohti Tukholmaa kuvautuu jälleen tragikoomisena tapahtumana.

Helsingin pitäjää kuvataan niin ikään taistelun näyttämönä, jossa ruotsalaiset yrittivät parastaan. Silti venäläiset pystyivät parempaan sodankäyntiin, ja ruotsalaiset luovuttivat. Tämän jälkeenkin koetettiin suurtaistelua Tuomarinkylässä, mutta Keskisarjan maalailevan ironisessa kerronnassa kaikki hapertui ylimmän komentajan Charles Emil Lewenhauptin ylipessimismin takia.

Asemasotaa toki yritettiin käydä yksittäisin uhrein, kuten tekstissä kuvataan. Mahdollisuudet aloitteeseen kuitenkin menetettiin, eikä henki suosinut mitään ruotsalaisten hyökkäystä. Antautumisten jälkeen ruotsalaisten joukkojen siirtyminen laivoilla kohti Tukholmaa kuvautuu jälleen tragikoomisena tapahtumana, jossa moni menehtyi.

Käsiteltävään aiheeseen hyvin liittyen Keskisarja tuo esiin Venäjän keisarinna Jelizavetan (Elisabethin) manifestin suomalaisille. Tunnetussa julistuksessa ehdotettiin suomalaisille sotimisen lopettamista, mitä vastaan saataisiin itsenäinen puskurivaltion asema. Aiheellisesti ja ansiokkaasti Keskisarja arvelee, että tekstin ”sylttytehdas” olisi löytynyt tukholmalaisesta myssyoppositiosta.

Onnettoman lopputuloksen jälkeen tuli tietenkin tarve löytyy syyllisiä. Tätä vaihetta Keskisarja kronikoi surkuhupaisena näytelmänä, jossa ylipäällikkö Lewenhaupt ja sijaisylipäällikkö Magnus von Buddenbrock pääsivät hengestään. Oikeusprosessia kuvataan muidenkin siihen joutuneiden henkilöiden osalta. Keskisarja toteaa hiukan salaironisesti, että sodan ”pohjustukseen” ei kadottu. Sotaa suunnitelleet ja sitä tietoisesti rakentaneet ruotsalaiset valtiomiehet pääsivät siis pälkähästä.

Venäläisestä miehitysarmeijasta Keskisarja esittää hiukan hämmentävän, mutta historialliseen totuuteen ilmeisen hyvin niveltyvän huomion. Armeija olisi ollut ”suhteellisen kurinalainen ja murhanhimoton”, joskin se rasitti suomalaisia ja kosti kuvitellunkin vastarinnan. Terroriin ja tappoihinkin syyllistyttiin. Elokuuhun 1742 mennessä Venäjä piti jo ohjaksia kaikkialla. Kuvatuksi tulee, miten ja mihin paikkoihin venäläiset tunkeutuivat.

Päivitetty kokonaisesitys

Hattujen sota ei ole ollut perusteellisesti tarkasteltu aihe suomalaisessa historiantutkimuksessa. Näin ollen siitä ei tarvitse – ainakaan ”pakosta” – hahmottaa mitään laajempia historiallisia konteksteja, saati tuoda esiin näkökulmia, jotka olisivat jääneet vähemmälle huomiolle. Tämän hetken tarpeisiin riittää kokonaisesitys, joka kertoo sodan syistä, kulusta ja päätöksestä selkeän kronologisessa järjestyksessä. Tältä pohjalta Keskisarja on luonut persoonallisen ja laadukkaan teoksen.

Esityksessä tuodaan esiin uusia näkökulmiakin. Tekijän mukaan pikkuvihan aikuinen venäläismiehitys ei johtanut vielä maamme pysyvään liittämiseen, koska Venäjältä ”loppui kesken mielenkiinto” asiaa kohtaan. Ruotsalaisten oli asetettava valtaistuimelle kuitenkin Venäjän keisarinnalle mieleinen hallitsija.

Tilanne muistutti selvästi myöhemmän YYA-ajan Suomen positiota, jossa presidentin ja hallituksenkin oli oltava neuvostoliittolaisille mieleinen. Yhtä lailla Keskisarja antaa ymmärtää, että 1700-luvulla Ruotsi olisi ollut taiteen ja tieteen pikkujättiläinen, vaikka sota-asiat pysyivätkin ”vanhoillaan.”

Suomalaiset olisivat olleet kipeän tietoisia ruotsalaisten heihin kohdistamasta riistosta, ja hattujen sota olisi lisännyt tältä pohjalta pesäeroa ruotsalaisiin.

Tekstiosuuden lopussa Keskisarja pohdiskelee vielä tuolloisen Suomen rutiköyhyyttä antaen ymmärtää, että sotapolitiikan lisäksi kruunun talous- ja yhteiskuntapolitiikka olisi ollut ymmärtämätöntä ja onnetonta. Suomalaiset olisivat olleet kipeän tietoisia ruotsalaisten heihin kohdistamasta riistosta, ja hattujen sota olisi lisännyt tältä pohjalta pesäeroa ruotsalaisiin.

Vasta myöhemmät historialliset tapahtumat saivat aikaan kuitenkin lopullisen eron, joka hyödytti viime kädessä suomalaisia.

Päivitys 21.12.2022: Täsmennetty kohtaa Pohjan sodasta.

Aki Alanko on filosofian maisteri ja historiaan erikoistunut freelance-kriitikko.