Image

Yliopistoissa opetuspainotteisissa tehtävissä toimii esimerkiksi professoreita, yliopistonlehtoreita, lehtoreita, yliopisto-opettajia ja kliinisiä opettajia. He omaavat laajan osaamisen tieteenalansa sisällöllistä, metodisista ja metodologista kysymyksistä. Tämä osaaminen kertyy vuosien kuluessa oman tutkimustyön ja tutkimushankkeissa toimimisen kautta. Korkeatasoinen tieteellinen opetus vaatiikin rinnalleen riittävästi tutkimusaikaa. Yliopistoissa tämä osa opettajan vuosittaista työaikaa on tullut haastetuksi. 

Yliopistosektorin viime kevään työehtosopimusneuvottelut olivat poikkeuksellisen hankalat. Yliopistotyönantaja ja palkansaajaliitot neuvottelivat palkankorotusten lisäksi opetustuntikatto-periaatteesta, joka liittyy kokonaistyöaikaan. Käytännössä tuntikaton tehtävänä on määrittää kontaktiopetuksen ja muiden opetukseen liittyvien tehtävien enimmäistuntimäärät opetustehtävissä toimiville. Samalla opetustuntikatto on tärkeässä roolissa tutkimusajan mahdollistamisessa. Nyt on otettu ensimmäiset todelliset askeleet tuntikatosta luopumiseen. 

Yliopistosektorin uudessa työehtosopimuksessa sovittiin kahden vuoden kokonaistyöaikakokeilusta. Kokeiltava malli määrittää opetuspainotteisissa tehtävissä toimiville prosentuaalisen vaihteluvälin kokonaistyöajasta, joka käytetään opetukseen. 

Vaikka opetusmäärien ei pitäisi kokeilun vuoksi nousta, nähdäkseni malli antaa työnantajalle uudenlaisen ”joustavan” välineen painottaa opetukseen liittyvien työtehtävien määrää näin tahtoessaan. Samoin kokeiluun liittyvä paikallisen sopimisen mahdollisuus muuttanee opetustyön profiileja jopa yliopiston eri tiedekuntien välillä – riippuen opiskelijamääristä ja siitä, kuinka opetusintensiivisestä yksiköstä on kyse. 

Uusi työajan suunnittelun mekanismi sopii hyvin yliopistotyönantajan kilpailukykyretoriikkaan ja valtakunnallisten koulutuspoliittisten linjausten toteuttamiseen. Se ei kuitenkaan tuo helpotusta siihen, miten korkeatasoinen opetus ja tutkimus yhdistetään yliopistotyön arjessa. 

Valtion yliopistoille kohdentamaa perusrahoitusta on leikattu rajusti jo vuosia. Samalla kansalliset tavoitteet siitä, kuinka monen nuoren toivotaan suorittavan yliopistokoulutus, ovat nousseet. Opiskelijoiden sisäänottomäärien lisäyksiä ei voida loputtomasti toteuttaa kasvattamalla kurssikokoja tai luottamalla digitaalisiin etäoppimisympäristöihin. 

Yliopisto-opintoihin sisältyy myös paljon osaamiskokonaisuuksia, joiden toteutukseen tarvitaan pienryhmäopetusta, kuten kenttäkurssien vetämistä ja opinnäyteseminaarien ohjaamista. Nämä vaativat henkilöresursseja. Kun näitä resursseja ei ole samassa suhteessa lisääntyviin aloituspaikkoihin, johtaa se vääjäämättä opettajien opetustuntimäärien nostoon – vähentäen tutkimusaikaa. 

Entä jos tulevaisuuden yliopistoissa opettajilla ei ole enää aikaa tutkia? Miten yliopistot voivat tällaisessa tilanteessa uskottavasti kouluttaa maailmaa muuttavia ja kriittisesti ajattelevia nuoria asiantuntijoita? Riittävän tutkimusajan takaaminen opetustehtävissä toimiville pitäisikin olla tiedeyliopistojen eettisen ja moraalisen toiminnan keskeinen lähtökohta. 

•

Lue myös:

Kuka tarttuu toimeen, kun tiedettä uhataan?

Onko tieteessä aikaa ja tilaa oivaltamiselle?

Ympäristöasiantuntijaksi ei kasveta vain luentosaleissa vaan myös junassa Brysseliin

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!