Vuonna 2024 järjestettiin globaalisti enemmän vaaleja kuin koskaan aiemmin: yli 70 maassa oli valtiollisen tason vaalit. Kyseisenä vuonna julkaistun International Institute for Democracy and Electoral Assistance -raportin keskeiset havainnot ovat kuitenkin, että vaalien uskottavuus on enenevässä määrin kyseenalaistettu ympäri maailman. Kolmasosassa demokraattisista valtioista vaalien laatu on huonompi kuin aiemmin, ja 47 prosentissa demokraattisista valtioista demokratian laatu ylipäätään on huonontunut jollakin mittarilla. Raportin mukaan vuosien 2020 ja 2024 välillä 20 prosenttia vaaleista oli sellaisia, joiden tulos kyseenalaistettiin häviäjien toimesta. (International IDEA 2024.)

Myös muiden demokratioiden laatua mittaavien tahojen, kuten Freedom Housen, havaintojen mukaan lähes koko 2000-luku on ollut demokratioiden osalta takapakkia: on enemmän sellaisia valtioita, jotka kääntyvät pois demokratiasta tai joissa demokratioiden laatu huononee, kuin sellaisia, jotka olisivat menossa kohti demokratiaa.

Vaalien keskeisyys politiikan tutkimuksessa on selvää, mutta huomionarvoista on, että vaalien laatuun liittyvistä ilmiöistä, kuten vaalitarkkailusta tai vaalivaikuttamisesta, ei ole kovinkaan paljoa akateemista tutkimusta. Tutkimusaiheen tekee ajankohtaiseksi ja tärkeäksi erityisesti se, että epädemokraattisten hallintojen keinovalikoima erilaisten valheellisten vaalien järjestämisessä on monipuolistunut. Myös valheellisten vaalitarkkailijoiden käyttö vaalien legitimoijina on yleistynyt. Niin ikään ulkoinen interferenssi demokraattisten valtioiden vaaleihin on löytänyt uusia keinoja.

Tarkastelen tässä artikkelissa vaalivaikuttamisen ja vaalitarkkailun yhteyttä. Hypoteesinomaisesti voidaan arvella Kalifornian yliopiston professorin Susan D. Hyden tavoin, että vaalitarkkailun menetelmien parantuessa huijaamaan pyrkivät puolueet ja ehdokkaat omaksuvat vastaavasti yhä vaikeammin havaittavissa olevia keinoja (Hyde 2008, 203). Samoin voidaan olettaa, että vaalitarkkailun olisi siirryttävä jatkossa entistä enemmän pidempikestoiseen demokratian laadun tarkkailuun vaalipäivän varsin teknisluontoisen tarkkailun sijaan. Viimeaikainen trendi on ollut, että varsin vakiintuneissakin demokratioissa vaalien tulos saatetaan kiistää tai asettaa epäilyksenalaiseksi ja toisaalta epäillä erilaisia hybridivaikuttamisoperaatioita (katso Korvela ja Ruohomäki 2024).

Ilmiönä vaalien ja äänestysten manipulointi ei ole uusi, vaan yhtä vanha kuin demokratia. Jo Robert Michels totesi klassikkoteoksessaan Puoluelaitos nykyajan demokratiassa, että demokratian historia osoittaa, kuinka helppoa minkä tahansa vaalin tulos on väärentää (Michels 1986, alkuperäinen 1911). Antiikin Ateenasta tunnetaan tapauksia, joissa äänestyksissä käytettyjä ruukunpalasia jaettiin luku- ja kirjoitustaidottomille valmiiksi jonkun ehdokkaan nimellä täytettyinä (Keane 2010, 41). Machiavelli suosittaa Firenzen valtiomuotoa koskevassa pienessä kirjoituksessaan Mediceille pussista suoritettavan lippuäänestyksen manipuloimista, jotta virkoihin valittaisiin heille mieluisia henkilöitä (katso Machiavelli 2011).

Kuten todettua, vaalit ovat keskeinen demokratian elementti ja niitä koskevaa tutkimusta on politologiassa pilvin pimein, mutta vaalitarkkailua koskevaa akateemista tutkimusta on huomattavan vähän. Susan D. Hyden teos The Pseudo-Democrat’s Dilemma keskittyy siihen, kuinka vaalitarkkailusta muodostui kansainvälinen normi (Hyde 2011).

Hyde toteaa Kuuban vuoden 1958 vaalien olleen ensimmäiset, joissa silloin presidentti Fulgencio Batista yritti saada vaaleihin kansainvälisiä tarkkailijoita, mutta pyyntöön ei suostuttu. 2000-luvulle tultaessa vaalitarkkailusta taas on muodostunut siinä määrin kansainvälinen normi, että vaalit niissä maissa, jotka kieltäytyvät kansainvälisistä tarkkailijoista, katsotaan lähtökohtaisesti jotenkin varastetuiksi (Hyde 2011, 1–2).

Vuoteen 2006 tultaessa jo 80 prosentissa maailman vaaleista oli kansainvälisiä tarkkailijoita. Niitä kutsuivat maihinsa jopa autokraattisina tunnetut hallitsijat Venäjän Vladimir Putinista Zimbabwen Robert Mugabeen ja Perun Alberto Fujimorista Jugoslavian Slobodan Miloseviciin (Hyde 2011, 2–3).

Hyden teorian mukaan vaalitarkkailunormin yleistyminen liittyy siihen, että sellaisetkin maat, jotka oikeastaan eivät haluaisi sellaista prosessia käyttää ja mieluummin manipuloisivat vaalit, tarvitsevat tarkkailijoita legitimoidakseen paikkaansa kansainvälisessä järjestelmässä ja organisaatioissa. Näin ne ovat kelvollisia myös saamaan kehitysavun, suorien ulkomaisten investointien ja turismin kaltaisia tuloja. Tässä on perää, sillä esimerkiksi monet kehitysavun antajat ovat liittäneet apuun hyvän hallinnon, ihmisoikeuksien kunnioituksen ja demokraattisuuden kaltaisia ehtoja (katso Merry 2011).

Hyden mukaan tässä on eräänlainen pseudo-demokraatin dilemma, sillä vaalitarkkailun muodostuttua normiksi autokraattisetkin johtajat joutuvat tekeytymään demokraattisesti valituiksi ja kutsumaan tarkkailijoita vaaleja monitoroimaan. Vaihtoehtona olisi kutsumatta jättäminen ja siten lähtökohtaisesti vaalien ja sitä myötä myös hallinnon legitimiteetin asettaminen epäilyksenalaisiksi (Hyde 2011, 186).

Tokion yliopiston apulaisprofessori Masaaki Higashijima huomauttaa, että autokratioiden tapa pitää vaaleja on yleistynyt tasaisesti. 1800-luvulla itsevaltaiset hallinnot eivät nähneet mitään tarvetta vaaleille, mihin verrattuna nykyisin niillä on varsin korostettu into naamioida valtansa kansan tahdon ilmaukseksi. Jopa 90 prosenttia itsevaltaisista hallinnoista pitää jonkinlaisia vaaleja ja sallii jonkinlaisen opposition osallistua niihin. Tämä ei ollut vielä tavallista ennen demokratisoitumisen kolmatta aaltoa, jolla viitataan 1900-luvun loppupuolen sotilasdiktatuurien ja muiden autokratioiden demokratisoitumiskehitykseen. (Higashijima 2022, 3–6.)

Hyden tavoin Higashijima viittaa vaalien muodostuneen kansainväliseksi normiksi, joiden peruminen tai lykkääminen tuo epämieluisia seurauksia myös autokraateille. Trendi on myös poispäin avoimesta vaalijärjestelmän manipuloinnista, opposition kieltämisestä ja muista vastaavista kohti hienovaraisempia ja huomaamattomampia vallan lujittamisen keinoja. (Higashijima 2022, 3–6.)

Myös Higashijima kuvaa eräänlaista autokraatin dilemmaa: vaalien avoin manipulointi takaa varmemman voiton, mutta hienovaraisempi vaikuttaminen saa ne näyttämään rehellisiltä, joten manipulaattori joutuu tasapainottelemaan näiden vaihtoehtojen välillä. Siirtymä hienovaraisempaan manipulointiin asettaa haasteita myös vaalitarkkailulle. (Higashijima 2022, 3–6.)

Vaalitarkkailun tarkoitus on arvioida vaalien demokraattisuutta, osoittaa mahdollisia väärinkäytöksiä, ennaltaehkäistä niitä ja lisätä äänestäjien luottamusta vaaliprosessiin (Hyde 2008, 201). Tutkimusten perusteella vaalitarkkailulla on vaalivilppiä vähentävä funktio, ja se toimii siinä jossakin määrin jo pelkästään siksi, että tarkkailu vaikuttaa ihmisten käytökseen (Hyde 2008, 202). Sosiaalipsykologiasta tuttu Hawthorne-ilmiö saa tarkkailun alaisena olevat muuttamaan käyttäytymistään toivottuun suuntaan.

Heti vaalien jälkeen julkaistavat vaalitarkkailuraportit sisältävät alustavan arvion siitä, olivatko vaalit ”clean”, ”genuine”, ”free and fair”, ”democratic” tai ”compliant with international standards”. Useimmissa vaaleissa on jotakin hieman vinksallaan, joten vaalien tulkitseminen vilpilliseksi ei ole helppoa. Eri tarkkailijaryhmillä voi olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä asiasta. Eron tekeminen tahallisen manipulaation ja tarkoittamattoman hallinnollisen epäpätevyyden välillä voi olla vaikeaa, eikä koko vaalien tulosta helposti pidetä vilpillisenä muutamankaan yksittäisen epäsäännöllisyyden tai virheen vuoksi.

Vaalitarkkailuraporteissa saatetaan myös käyttää hieman eufemistista kieltä juuri siksi, että tahallisuuden todistaminen voi olla vaikeaa: petoksen tai vilpin sijaan saatetaan käyttää termejä kuten ”epäsäännönmukaisuus” tai ”anomalia”. Vaalitarkkailijat suhtautuvat myös eri tavoin havaittuihin epänormaaleihin piirteisiin riippuen siitä, katsotaanko niiden vaikuttaneen vaalitulokseen merkittävästi. (Hyde 2008, 202–203).

Vaalitarkkailuraportit saattavat johtaa jopa poliittisen väkivallan ja levottomuuksien lisääntymiseen, jos ne nostavat esiin kriittisiä huomioita vaaliprosessista ja siten antavat esimerkiksi tukea häviäjien väitteille varastetuista vaaleista. Kansainvälisesti valheelliseksi tuomittujen vaalien todennäköisyys kääntyä väkivaltaisiksi on suurempi kuin sellaisten, joiden rehellisyyttä ei aseteta epäilyksenalaiseksi. (katso von Borzyskowski 2019).

Mitä sitten tarkoittaa vaaleihin vaikuttaminen? Aiheesta on ilmestynyt varsin runsaasti kirjallisuutta viime aikoina, osin laajemman hybridivaikuttamisen teeman alla (katso esimerkiksi Alvarez, Hall ja Hyde 2008; Levin 2020; Shimer 2020).

Voimme kirjallisuuden perusteella tehdä selvyyden vuoksi alustavaa analyyttistä jaottelua. Ensinnäkin hallintojen itsensä suorittama vaaliprosessin manipulointi voidaan erottaa ulkopuolisesta interferenssistä. Vaalitarkkailun kohteena ovat molemmat, mutta ensimmäinen on verrattain yleisempää ja helposti tehtävissä varsinkin semi-autokraattisissa tai muuten heikoissa demokratioissa.

Toisaalta käytettyjen keinojen kannalta voidaan tehdä kolmijako, jossa vaikuttamisen ulottuvuudet jaetaan seuraavalla tavalla: Ensimmäisenä tulevat erilaiset propagandan avulla tapahtuvat mielipiteisiin vaikuttamisen keinot. Seuraavana tulevat puhtaasti rahalla tai muilla tavoin vaikuttava tietyn puolueen tai kannan tukeminen. Kolmantena keinona on sitten itse vaaliprosessiin tai ääntenlaskuun vaikuttaminen.

Selvää on, että vain kolmanteen keskittyminen ei riitä tarkkailtavaksi ilmiöksi vaalien rehellisyyttä arvioitaessa. Tutkimuksessa onkin viime aikoina havaittu vaalitarkkailun painopisteiden siirtymää vaalipäivän ääntenlaskun teknisestä manipuloinnista pidempiin tai syvempiin ongelmiin (katso Yukawa ja Sakamoto 2024). Oman lisänsä ovat tuoneet viime aikoina, erityisesti 2000-luvulla, yleistyneet sähköiset äänestysjärjestelmät, jotka ovat alttiita hakkeroinnille.

Kolmas analyyttinen erottelu voidaan tehdä avoimen ja salaisen vaikuttamisen välillä. Joissakin tapauksissa esimerkiksi ulkovaltojen tuki jollekin tietylle ehdokkaalle on ilmeistä ja peittelemätöntä. Joissakin tapauksissa se taas yritetään kätkeä. Avoin tuki on tietysti helpompi järjestää, mutta se saattaa kääntyä itseään vastaan.

Image

Image

Image

Image

Vaikka aihe on nykyisin tapetilla erityisesti erilaisten hybridivaikuttamisoperaatioiden epäilyksen vuoksi, voidaan kuitenkin todeta, että vaaleihin vaikuttaminen oli varsin yleistä kylmän sodan aikana. Sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto vaikuttivat vaaleihin ja vaihtelivat valtioiden johtoja itselleen mieluisiksi ympäri maailmaa 1940-luvulta aina 2000-luvulle. Suoranaisia sotilasvallankaappauksia ja väkivalloin tapahtuneita hallinnon vaihtoja oli useita, mutta myös vaaleihin vaikutettiin toistuvasti.

Italian vuoden 1948 parlamenttivaalit olivat ensimmäisiä, joissa sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto tukivat itselleen mieluisia puolueita varsin voimallisesti ja jossa Yhdysvaltojen tuella oli melko kiistattomasti vaikutusta vaalien lopputulokseen. Koko aikakauden ajan Yhdysvallat pyrki suosimaan antikommunistisia puolueita ympäri maailmaa, mukaan lukien Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet. Viimeisimpänä selkeänä onnistumisena pidetään Jugoslavian vuoden 2000 vaaleja, joissa Yhdysvaltojen rahallinen ja muu tuki Milosevicin vastustajille nosti presidentiksi Vojislav Koštunican.

Venäjä taas on jatkanut Neuvostoliiton aikaisia ”poliittiseksi teknologiaksi” kutsumiaan vaikuttamiskeinoja erityisesti entisen Neuvostoliiton alueilla mutta myös oman maan sisällä (katso Wilson 2023). Vaalitulokseen on vaikutettu moninaisilla keinoilla aina valepuolueiden perustamisesta myrkytyksiin. Esimerkiksi epäilyt Venäjän vaikutuksesta Ison-Britannian Brexit-äänestykseen eivät kuitenkaan ole äänestysprosessin teknisen manipuloinnin vaan laajemman informaatiovaikuttamisen tasolla. Mahdollisen vaikuttamisen todistaminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa on arvioida, olisiko sillä ollut ratkaisevaa merkitystä lopputulokseen.

EU-tasoon ja moneen eurooppalaiseen maahan verrattuna Suomessa venäläistoimijoiden vaali- tai mediavaikuttaminen ei ole ollut laajaa (Saari ym. 2026, 255). Vaikuttamisen kannalta hedelmällisiä jakolinjoja ei välttämättä ole, ja toisaalta Suomen vaalijärjestelmä on paperisine äänestyslappuineen ja käsin tehtävine laskentoineen hyvin vähän altis tekniselle vaikuttamiselle. Oikeusministeriön äskettäin julkaisemassa Vaalien häiriötilannesäätely -dokumentissa keskitytään lähinnä luonnonoloista ja muista häiriötilanteista johtuviin haasteisiin eikä vaalivaikuttamiseen, mutta siinä todetaan lainsäädännön kehittämistarpeita olevan esimerkiksi mahdollisten valevaalitarkkailijoiden aiheuttamien häiriötilanteiden varalta (Huotarinen 2026, 40).

Yleisesti ottaen Venäjän uhan liioittelu ja spekulointi mahdollisella vaikutuksella on itsessään sen informaatiovaikuttamisen aspekti, eikä sillä siksi kannata spekuloida ilman, että on faktoja asian tueksi. Tällöin tullaan vain itse asettaneeksi järjestelmän uskottavuus suotta kyseenalaiseksi.

Paradoksaalisesti vaaleihin vaikuttaminen on helpompaa avoimissa yhteiskunnissa ja toimivissa demokratioissa verrattuna autokraattisempiin maihin. Vaikuttajat voivat hyödyntää demokraattisen yhteiskunnan avoimuutta, mielipiteen vapautta ja esimerkiksi sponsoroida mellakoita ja mielenosoituksia helpommin kuin maissa, joissa mielenilmaukset ovat rajoitetumpia. Samoin on helppoa perustaa de facto ulkovaltojen intressiä ajavia kansalaisjärjestöjä tai medioita.

Demokraattisten maiden on tasapainoiltava demokratian suojelemisen ja demokraattisten arvojen ylläpitämisen välillä. Tätä juonnetta on tutkittu paljon niin sanotun militantin demokratian tutkimusperinteessä (katso Müller 2012). Demokratiaan myös kuuluu tietty epäluulo valtaapitäviä kohtaan, jota vaalivaikuttajat voivat helpommin hyödyntää demokratioissa, joissa hallintoa ja valtaapitäviä uskalletaan kritikoida verrattuna yksinvaltaisempiin järjestelmiin (katso Korvela ja Vento 2021).

Systemaattinen vaalivaikuttaminen täytynee erotella myös vaalihäirinnästä, jota varsin monet ehdokkaat sanovat kokeneensa kampanjoinnin aikana (katso Isotalo ja Wass 2026). Erilainen loanheitto, kilpailevien ehdokkaiden mustamaalaaminen, sosiaalisessa mediassa trollaaminen, tekaistujen videoiden tehtailu ja niin edelleen ovat usein vähemmän systemaattisia tekoja kuin varsinainen vaalivaikuttaminen, vaikkakin samat keinot ja osin samat tavoitteet voivat olla myös esimerkiksi valtiollisen tason toimijoilla.

Suomessa vaalihäiritseminen on toistaiseksi ollut varsin vähäistä, eikä esimerkiksi Yhdysvalloissa yleinen negatiivinen kampanjointi ole täällä yleistä. Hyökkäävä kampanjointi on vaaleihin yleisemminkin usein liittyvä piirre ja on vahvuudeltaan erilaista riippuen poliittisesta kulttuurista (katso Nai ja Walter 2015).

Vaalitarkkailumissiot ja vaalivaikuttaminen ovat siis dynaamisessa suhteessa toisiinsa. Suuremmassa kuvassa vaalitarkkailumissiot ovat osa evaluaatio- ja auditointikulttuuria, jossa formaalien prosessien rituaalinomainen tarkastusmenettely näyttäytyy laadun takeena (Power 1999). Samalla määrittelyvalta sisällöstä siirtyy indikaattorien valitsijoille (Korvela 2015). Demokratian operationalisointi ja sen indikaattorien valinta on vallankäyttöä, jossa demokratia saa helposti melko teknisen määritelmän ja tyytyy sen formaaleihin piirteisiin sisällön sivuuttaen (katso Piiroinen 2005).

Erilaisten vaikuttavuusvaatimusten yleistyminen eri elämänalueilla on johtanut eräänlaiseen indikaattorien ja konsulttien määrittelyvaltaan, jossa laadullisia asioita mitataan usein määrällisillä indikaattoreilla (katso Poovey 1998; Merry 2011). Näin on ollut myös vaalien ja demokratian osalta. On arvioitu, että toisinaan vaalitarkkailumissiot päätyvät jopa legitimoimaan ei-demokraattisia vaaleja kiinnittämällä huomiota lähinnä vaalien tekniseen toteutukseen ja antamalla ei-sitovia suosituksia (katso esimerkiksi Flores 2013).

Vaalitarkkailu on osa siviilikriisinhallintaa ja Suomessa tarkkailijoiden lähettämisestä vastaa sisäministeriön alainen Kriisinhallintakeskus. Aiemmassa tutkimuksessa on nostettu esiin se, miten kriisinhallintaa toteutetaan usein välineellistävästi ja todellisia tarkoitusperiä ääneen lausumatta (Hakanen ja Ruohomäki 2024).

Vaalitarkkailu on pitkälti keskittynyt juuri prosessuaaliseen demokratiaan, siis vaalien, äänestysten ja ääntenlaskennan kysymyksiin. Nykyisessä kontekstissa tarvittaisiin siirtymää tällaisesta varsin teknisluontoisesta ja pääosin vaalipäivään keskittyvistä käytänteistä kohti kokonaisvaltaisempaa demokratian tarkkailua. Jälkimmäistä on toki tehty erilaisten demokratiaindikaattorien ja rankingien kautta, jossa maiden demokraattisuutta on arvioitu.

Selvää on kuitenkin myös, että formaalisti kunnossa oleva demokratia, jossa vaalit ovat suhteellisen vapaita ja läpinäkyviä, saattaa silti olla monella tavalla vinoutunut. Demokratioiden laadullista sisältöä onkin ryhdytty arvioimaan erilaisten auditointien muodossa (katso esimerkiksi Beetham, Weir ja Ngan 2002; Lord 2004).

Vaaleihin vaikuttamisen tavat ovat moninaistuneet muun muassa sosiaalisen median yleistymisen myötä. Vaalien rehellisyyden arvioinnissa täytyisikin pystyä huomioimaan pitkäkestoisemmin erilaisia vaikuttamisyrityksiä ja ennen kaikkea niiden mahdollisia vaikutuksia lopputulokseen.

•

Lue myös:

Demokratia tarvitsee vapaata tiedettä

Putinin Venäjällä historiantutkimusta taivutetaan ideologian tarpeisiin

Venäjän varjosotaa Euroopassa – hybridivaikuttamisen monet muodot

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!