Osallistumme moninaisiin ihmisten välisiin suhteisiin ja kannamme mukanamme jälkiä noista suhteista. Olemme tällöin sosiaalipsykologi Kenneth Gergenin mukaan jatkuvan virtauksen tilassa, osana yhteistä virtaavuutta. Emme tee, muista tai ajattele paljoakaan, ellei meitä kutsuta ihmisten väliseen toimintaan, vaikuttumaan ja vaikuttamaan. 

Virtaavuus tukkeutuu kuitenkin herkästi. Varma tapa saada virtaavuus ja dialogisuus tukkeutumaan on muiden luokittelu ja sen ennalta määritteleminen, millaisia he ovat ja mitä he puheillaan tarkoittavat.

Dialogi voi olla joko argumenttien vaihtoa tai se voi tarkoittaa yhteistoimintaa, joka sitoo ihmiset yhteen ja luo heille väliaikaisesti yhteisen tilan. Hyvä kommunikaatio tekee ihmisille hyvää.

Kliininen psykologi ja psykoterapian professori Jaakko Seikkula on työryhmineen kehittänyt 40 vuoden aikana avointen dialogien ajattelua ja työtapoja perheterapiassa ja psykiatrisessa hoidossa. Seikkula kouluttaa dialogien käyttöä monissa maissa ja maanosissa, ja hänen kirjallista tuotantoaan on käännetty 16 kielelle. 

Avoin dialogi tarkoittaa hoitoalalla ja asiakastyössä sitä, että apua hakevan asiakkaan, hänen perheensä ja muun sosiaalisen verkostonsa kanssa käytävät keskustelut ovat kaikille avoimia. Mistään asiakkaan asioista ei yleensä puhuta ilman hänen läsnäoloaan. Hoitokokousta voi kutsua avoimeksi dialogiksi, kun keskustelussa on paikalla ainakin kaksi työntekijää ja prosessiin osallistuu avuntarvitsijan perhettä ja mahdollisuuksien mukaan myös sosiaalisen verkoston jäseniä.

Hoitohenkilökunta kysyy avoimia kysymyksiä, jotta asiakkaat saavat mahdollisuuden puhua siitä, mikä heille on sillä hetkellä tärkeintä. Avoimen dialogin keskusteluissa pyritään koko ajan useiden näkökulmien etsimiseen, ja erityisesti painotetaan puheena olevien asioiden ilmenemistä ihmissuhteissa. Työntekijät vastaavat ongelmia kuvaaviin ilmaisuihin hyväksyvästi, vastauksina vaikeaan elämäntilanteeseen. He seuraavat asiakkaiden omia sanoja ja kertomuksia eivätkä etsi heidän oireitaan. Työntekijät perustelevat avoimesti omat mielipiteensä ja ehdotuksensa. 

Myös epävarmuuden sieto on avoimuuden kriteeri. Hoitohenkilökunta ei pyri nopeasti ymmärtämään ongelmien syitä. Yhteinen keskustelu on tärkeämpi kuin johtopäätökset.

Seikkula toistaa usein asiakkaiden käyttämiä sanoja varmistuakseen siitä, että hän todellakin seuraa heidän kokemuksiaan eikä tarjoa omaa tulkintaansa. Asiakas voi sanoa jonkin asian ensimmäistä kertaa ääneen. Jos työntekijä toistaa äsken kuulemansa osan asiakkaan kertomuksesta, tämä voi kuulla omista kokemuksistaan jotain, mitä ei ole aiemmin kuullut. 

Terapeutilla voi olla tarve tehdä omia tulkintojaan ja antaa oman orientaationsa mukaisia merkityksiä sanotuille asioille, mutta tärkeää on kokemuksen ilmaiseminen ja sen kuuleminen, ei tulkinta.

Seikkulan teos on antoisa kaikille ihmisten kanssa toimiville, ei yksin perheterapian tai mielenterveyden parissa työskenteleville ihmisille, vaikka näillä aloilla hän on hankkinut eniten kokemusta avoimista dialogeista. Seikkula kritisoi luokittelevia hoitokäytäntöjä ja hoitosuosituksia, jotka eivät ole parantaneet hoidon tuloksia. Käypä hoito -suosituksissa kullekin sairaudelle ja kullekin oireelle suositellaan erityisesti sopivaa menetelmää, interventiota. Valitettavasti tämä oirekeskeisyyden logiikka on valtaamassa alaa myös psykoterapiassa. 

Käypä hoito -suosituksissa psykoottisten ongelmien taustalla ovat aivohäiriöt, joiden hoitona on yleensä hyvin pitkän ajan tai loppuiänkin psykoosilääkitys. Vain kolmasosan oletetaan palaavan täysipainoiseen sosiaaliseen elämään. Eri hoitomuotojen vaikuttavuutta testataan asetelmin, jotka eivät vastaa käytännön elämää ja joiden ulkoinen validiteetti on siten heikko. 

Dialogisissa käytännöissä on systemaattisen seurantatutkimuksen mukaan saavutettu aivan erilaisia tuloksia. Kahden vuoden jälkeen ensimmäisestä psykoottisesta kriisistään toipuneista jopa yli 90 prosenttia on voinut palata työelämään, ja 19 vuoden jälkeenkin ero tavanomaiseen hoitoon on suuri. 

Sallittaneen omakohtainen kokemus. En ole mielen sairauksien tai hoidon asiantuntija, mutta olin 1970-luvulla kouluttamattomana hoitajana Nikkilän sairaalassa, joka tuolloin oli pohjoismaiden suurin alan laitos. Ihmettelin henkilökunnan ja asukkaiden outoa, ellei aavemaista kohtaamattomuutta, ohi ja yli puhumista sekä massiivista lääkityksen käyttöä. 

Tuolloin jo tiedettiin neuroleptien liikakäytön haitoista, kuten pakkoliikkeistä, ylipainosta ja tunne-elämän latistumisesta. Sen sijaan ei ehkä vielä tiedetty tarpeeksi aivokudoksen tuhoutumisesta ja kuolleisuuden lisääntymisestä. Diagnoosit olivat toivoa antamattomia. Uusien työntekijöiden lähes ainoa perehdytys oli se, ettei asukkaiden kanssa saanut keskustella, koska se vain vahvistaisi näiden harhoja. Paranemista ei edes odotettu ennen kuin 1990-luvun laman leikkausten seurauksena kaikki kokivat samanaikaisen ihmeparantumisen ja siirtyivät ”avohoitoon”. 

Kun dialogi päättyy, kaikki päättyy, kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin toteaa. Kuolemme, jos emme hengitä ja kuolemme, jollemme ole dialogissa. Gerontologi Jari Pirhosen mukaan hyvä hoito jää toteutumatta, kun ihminen jätetään kuolemaan sosiaalisesti paljon ennen fyysistä kuolemaa. 

Sosiaalinen kuolema voi näkyä siten, että tuttavat välttelevät, hoitajat eivät pysähdy tai puhuvat ohi eikä kukaan auta tekemään asioita, joista saisi elämäniloa. Hoidon kohde menettää paikkansa ihmisten joukossa.

Dialogissa on mahdollista hylätä tarpeeton, jo antiikin ajoista juontuva jyrkkä ruumis–mieli-jaottelu. Filosofi Félix Guattarin sanoin länsimaista kapeaa yksilökäsitystä on aiheellista laventaa ”tälle puolen”, sosiaaliseen ja ”tuolle puolen”, ruumiilliseen ja esikielelliseen. 

Aivotutkimus on tuonut paljon uutta tietoa, mutta kaikki merkittävä ei tapahdu korvien välissä. Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on dialoginen suhde, joka ei tyhjene sanalliseen kuvaukseen, vaan se koetaan ruumiillisesti.

Neurotieteellisen tutkimuksen mukaan ihmisillä on toisiinsa suora, symboliset merkitykset ja sanat ohittava vaikutus. Merkitykset ihmisten välillä siirtyvät, todentuvat ja ilmenevät paljolti ei-symbolisen prosessin välityksellä: kasvojen ilmeinä, äänenpainoina, eleinä ja ruumiin liikkeinä. Sanallinen tai sanaton yhteisymmärrys kuuluu päivittäisiin rutiineihin. Vuorovaikutuksessa ja ilman sanoja syntyy läpi elämän säilyvää tietoa.

Dialogissa ihminen tulee itsekseen, niin että siihen sisältyvät sekä hänen omat kokemuksensa itsestään että toisten kokemukset hänestä. Kaikki sanottu ja tehty on vastausta johonkin sanottuun ja tehtyyn. Tulemme itseksemme ilmaisuissamme, jos toinen läsnäolija vastaanottaa ne ja vastaa niihin. 

Seikkulan mukaan vasta saamassani vastauksessa tiedän, mitä tunnen ja ajattelen. Toisen vastaus on välitön ja ilmenee hänen fyysisenä reaktionaan, tarkoittipa hän sitä tai ei. Jos toinen kuuntelee kertomustani ilmeen värähtämättä, se on jo vastaus, joka saa minut epävarmaksi siitä, olenko yhdentekevä tai ovatko sanomiseni tärkeitä. Mihail Bahtinin mukaan pahin, mitä sanalle ja sanojalle voi tapahtua, on jääminen vaille vastausta.

Lue myös:

Epävarmuuden elegia

Pahin niistä on julmuus – Aikamme paheet amerikkalaisfilosofin ristivalotuksessa

50-luvulla kirjoitettu klassikko entistäkin ajankohtaisempi – Herbert Marcuse visioi aikaa, jolloin koneet vievät ihmisten ajan