Tiedetoimittajana tunnettu Jani Kaaro ei kaihda ristiriitaisia tunteita herättäviä aiheita. Uudessa teoksessaan hän käsittelee niin sanottuja massahysterioita, joita hän kuvaa ”tutkielmiksi siitä, miten ihminen käyttäytyy uhan alla”.

Teoksen otsikko on tulkittavissa tietoiseksi provokaatioksi, sillä hysteria on etenkin 1800–1900-lukujen vaihteen Ranskassa käytetty diagnostinen käsite, jonka juuret kietoutuvat naisvihamielisiin tulkintoihin. Kriittisessä feministisessä tutkimuksessa on sitä perinteisesti pidetty alempien sosiaaliluokkien naisiin kohdistettuna leimana, joka on palvellut heidän poliittisen toimijuutensa medikalisointia.

Myöhemmissä tulkinnoissa, esimerkiksi kirjoittaja Elaine Showalterin töissä, samankaltainen oireilu on myös uudelleenkehystetty varhaiseksi, joskin tukahdutetuksi ja sisäänpäin kääntyneeksi protestin muodoksi.

Kaaro perustelee hysteria-termin käyttöä sillä, että hänen tarkastelemissaan tapauksissa uhka on usein kuviteltu tai suuresti liioiteltu, ”eikä parempaakaan [termiä] ole”. Hän tunnistaa käsitteen kielteisen latauksen, mutta sivuuttaa nopeasti sen tieteellisen ja moraalis-poliittisen ongelmallisuuden sekä erilaisia oirekokonaisuuksia tasapäistävän luonteen.

On totta, että ilmiökenttään sen kollektiivisessa muodossa viittaava englanninkielinen termi mass psychogenic illness kääntyy vaivalloisesti suomeksi. Sitä vastaavat suomenkieliset käsitteet, kuten psykogeeninen sairaus, toiminnallinen häiriö tai yksinkertaisesti psykosomatiikka, kattavat kuitenkin laajan kirjon ilmiöitä aina erilaisista yliherkistymisistä kroonisen kivun ja väsymyksen muotoihin, toiminnallisiin halvauksiin ja epilepsian kaltaisiin kohtauksiin, joita on vaikea mielekkäästi sijoittaa hysterian käsitteen alle.

Tehtävä ei toki ole helppo, eikä ainoastaan kankeiden ja itsessään kiistanalaisten käännösvaihtoehtojen vuoksi. Taustalla lymyää myös petollinen mieli-ruumis-jaottelu, jonka kanssa tutkimuskenttä ja laajempi julkinen keskustelu yhä kamppailevat.

Psykososiaalisia tekijöitä korostava selitysmalli voi houkutella lukijaa jälkiviisaaseen ja vähättelevään luentaan, jossa oireet näyttäytyvät harmittomina ja niistä kärsivät ihmiset hermoheikkoina tai harhojen vallassa olleina. Parhaimmillaan se voi kuitenkin johdattaa tarkastelemaan ihmisten kokemaa ahdinkoa ja kuormitusta sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissaan – mukaan lukien niitä valta-asetelmia, joissa tietty käyttäytyminen määritellään oudoksi tai ”hysteeriseksi” – ja tällaisiin ulottuvuuksiin Kaaro ansiokkaasti viittaakin.

Kirja käynnistyy ihmisen laumasosiaalisuuden pohdinnalla aihealueen klassikkojen, kuten Gustave Le Bonin, Gabriel Tarden ja Charles Mackayn seurassa. Varsinkin Le Bonin näkemykset anonymiteetin luomasta suggestioalttiudesta ja sosiaalisesta tartunnasta toimivat – tuoreemmalla kritiikillä höystettynä – johdantona kirjan ydinainekseen, runsaisiin tapauskuvauksiin. 

Leijonaosan teoksesta muodostaa kymmenien massaepidemioiden yksityiskohtainen vyörytys lukijan eteen ja niiden tulkinta saman periaatteen erilaisiksi ilmenemismuodoiksi. Tapaukset vaihtelevat nunnaluostareista koulumaailmaan, myrkytysepäilyistä lehdistön lietsomiin uhkakuviin. Teksti on kauttaaltaan vetävää ja täynnä kiinnostavia historiallisia yksityiskohtia, vaikka se sisältää myös ajoittaisia huolimattomuuksia, kuten noituudesta roviolle joutuneen Urbain Grandierin kahdella vuosisadalla heittävän kuolinvuoden ja taiteilija Marina Abramovićin nimen väärän kirjoitusasun.

Tapauskertomukset on jaettu näennäisesti kahteen luokkaan, joista ensimmäisessä yhteisöön levinnyt pelko tuottaa fyysisiä oireita, toisessa ohjaa ihmiset epärationaaliseen käyttäytymiseen. Kategorisointia olennaisemmalta tuntuu se, miten oireilu saa eri aikoina ja eri paikoissa muotonsa psykososiaalisen ahdingon ja kulttuuristen mallitarinoiden ristipaineessa. Toisaalta valtaapitävien, kuten poliitikkojen, kirkkoisien, terveysviranomaisten ja median, yritykset määritellä ja hallita ilmiöitä ovat toistuvasti vahvistaneet niitä, sillä ne ovat antaneet virallista vahvistusta pelkojen kohteille.

Pohdin myös folkloristiikasta tuttua ilmiötä, jossa huomiota herättävien tapausten kertomukset kiteytyvät sosiaalisessa kiertokulussa tunnistettaviin mallimuotteihin, usein moraalisin tai humoristisin painotuksin. Saman mekanismin voi olettaa muovanneen myös Kaaron tarkastelemia historiallisia aineistoja, mikä olisi avannut tilaa lyhyelle kertomus- ja lähdekriittiselle pohdinnalle.

Kirjan loppupuolella painopiste siirtyy toiminnallisten oireiden tämänhetkiseen selitysmalliin. Kaaro havainnollistaa tätä plasebon, nosebon, odotusten ja ehdollistumisen periaatteille rakentuvalla ”aivojen ennakointisimulaattorilla”, joka viittaa ylivirittyneen hermoston taipumukseen ruokkia vastavuoroisesti uhkasignaaleja ja ylläpitää oirekuvaa.

Samalla lukija tuodaan etäisistä historiallisista esimerkeistä nykypäivän Suomeen ja lähemmäs täkäläisten terveysasemien todellisuutta. Käsittelyyn tuodaan muun muassa viime vuosikymmenellä mediaa hallinnut homekouluilmiö, jota Kaaro kutsuu ”aidoksi kansalliseksi hysteriaksi”. Kun historiallisista massatapauksista siirrytään ajankohtaisiin sairastamisen muotoihin, teoksen retorinen vire alkaa särähtää kovempaa ja herättää kriittisemmän suhtautumisen esitystapaa kohtaan.

Oletettavasti kustantajan valitsemat kirjan kansitekstit ovat valitettavan raflaavia kehystäessään monesti traagisia tapahtumia puheilla ”järjettömyyden syövereistä”, ”ihmismielen outouksista” ja siitä, ”kun järki hylkää ja hysteria ottaa vallan”. Tämä ohjaa lukijan odotuksia sensaationhakuiseen suuntaan ja tuntuu epäonnistuneelta valinnalta ottaen huomioon aihepiirin, joka koskee ihmisten kärsimystä.

Dramatisoivasta otteesta näkyy merkkejä muuallakin. Teoksesta välittyy paikoin vaikutelma, että huomiota herättävien tapausten selittäminen ja ”mysteerin” ratkaiseminen nousevat tavoitteiksi sinänsä. Tämä heijastelee sitä, kuinka lähdekirjallisuudessa painottuu kokeellinen tutkimus potilaiden sosiaalista asemaa ja stigmaa käsittelevän yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden sijaan.

Vähemmälle huomiolle jää inhimillisen kärsimyksen ja (etenkin loppulukujen tapauksessa) potilaiden arkirealismi: se, kuinka moni nykyään toiminnallisiksi luokitelluista oireista kärsivä kamppailee vaivojensa kanssa vuosia eikä välttämättä löydä yksin voimavaroja kuntoutumiseen, varsinkaan kun terveydenhuollossa heitä on pitkään vähätelty ”luulosairaina” tai kohdeltu ”hankalina asiakkaina”.

Tätä taustaa vasten kirjoittajan tapa nimetä ”oma suosikkinsa” lukuisista esimerkeistä tuntuu harkitsemattomalta ja vahvistaa vaikutelmaa, että tapaukset toimivat kirjassa pikemminkin viihdyttävinä kuriositeetteina kuin kuvauksina ihmisistä, joiden elämäntilanteet ovat usein monimutkaisia ja vaikeita. Toiminnallisissa häiriöissä sosiaalinen tartunta on ylipäätään vain yksi selittävä ulottuvuus, joka voi vaikuttaa oireiden muotoutumiseen, mutta se ei kuitenkaan yksin riitä selittämään monisyisiä oirekokonaisuuksia, joiden taustalla on yksilöllisiä alttius- ja kuormitustekijöitä.

Jotain ongelmasta näkyy myös siinä, miten teos käsittelee selitysmallin merkitystä. Kaaro on oikeassa siinä, että moni kuntoutuu vasta omaksuttuaan oireilleen kokonaisvaltaisemman tulkinnan, jossa biologisten mekanismien ohella huomioidaan psyykkisiä ja sosiaalisia tekijöitä. Sen avulla heidän on paremmin mahdollista käsitellä ahdistusta ja toimintakykyä rajoittavia oireitaan.

Epäilemättä teos voi edistää juuri tämän kokonaisvaltaisemman lähestymistavan hyväksyttävyyttä sisältämällä selkeän suomenkielisen esityksen nykyisestä selitysmallista. Vaikka Kaaro painottaa lähes itsessään parantavana tekona selitysmallin omaksumista, se ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan edellyttää turvallista vuorovaikutusta, riittävää tukea ja kokemusta siitä, että oma kärsimys otetaan vakavasti. Yksinkertaistava tai sensaatiohakuisesti kehystetty ”hysteria”-narratiivi taas voi heikentää juuri näitä edellytyksiä.

•

Lue myös:

Epäilevä ihminen ja salaliittouskomusten moninaisuus

Kauhistuttava toiseus – Sari Kivistö ja Sami Pihlström lähestyvät toiseutta eri näkökulmista

Satanismipaniikki ennen ja nyt, täällä ja muualla