Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin teos Toista ajatellen keskittyy kulttuurin reunailmiöinä pidettyihin asioihin, kuten naisiin, hirviöihin, juutalaisiin, saamelaisiin, toisia alistaviin pilapiirroksiin sekä toisen kärsimyksiin ja holokaustiin. Siinä yhdistellään näkökulmia toiseuteen kirjallisuudentutkimuksesta, aatehistoriasta ja filosofiasta.

Toinen ja toiseus ovat näkyvimmin tuttuja teemoja Simone de Beauvoirin vuonna 1949 ilmestyneestä feministisestä mammuttiklassikosta Toinen sukupuoli. Toinen tunnettu toiseuden pohtija on Emmanuel Levinas. Heidän lisäkseen lähes kaikki postmodernit ajattelijat Jacques Derridasta ja Michel Foulcault’sta Luce Irigarayhin ja Julia Kristevaan ovat nostaneet toiseuden tapetille.

Derridalla toiseus liittyy dekostruktioon, erototen eroa ilmaisevaan differanceen. Foulcault yhdisti sen hulluuteen ja feministit naiseuteen. Toiseus viittaa näillä kaikilla samuuden hallitsemaan ja vaientamaan todellisuuteen ja haluun vapauttaa toinen samuuden kahleista, joka yhdenmukaistaa kaiken.

Teoksessa Toista ajatellen mainitaan kyllä de Beauvoir ja sukelletaan syvällekin Levinasiin, mutta postmodernit ajattelijat loistavat siinä poissaolollaan. Lieneekö syynä kirjoittajien nuiva asenne postmodernisteihin, mikä tuli esiin jo heidän teoksestaan Sivistyksen puolustus (2018)?

Kirjoittajat syyttävät postmodernia kaiken sallivasta relativismista, mikä on yksipuolinen ja kapea kuva postmodernista ajattelusta. Tämä näkyy jo siinä, että postmodernistit pitävät toiseuden vapauttamista arvokkaampana kuin sen alistamista, kun taas relativistille kaikki on samanarvoista.

Kirja sukeltaa toiseuden historiaan tutkimalla barbaarin ja sivistyneen suhdetta antiikista lähtien. Barbaari on tietysti toinen, kun itse ollaan sivistyneitä.

Kreikkalaisille ei-kreikkalaiset olivat barbaareita, siis toisia. Renessanssihumanisteille, jotka ihailivat antiikkia, keskiaika taas edusti pimeää barbarian aikakautta ja keskiajan skolastiikka älyllistä barbariaa.

Kiintoisaa on, että barbarian ja sivistyksen suhde voidaan kääntää myös toisinpäin. Etenkin pohjolaa pidettiin kylmänä, pimeänä ja tuulisena barbaristisena alueena. Joku silti selitti, että pohjoistuulet puhdistavat ilmaa tartuntataudeilta, kuu ja tähdet häätävät talvisin pimeyden pois ja valkeana hohtava hanki valaisi kaiken niin, että yölläkin näki lukea ilman keinovaloa.

Kirjassa vihjataan, että barbaari asuu meissä jokaisessa. Tätä kehitellen voisi todeta, että ihmiset heijastavat oman torjutun toiseutensa toisiin. Asetelmien kääntäminen ympäri on tehokas keino tämän paljastamisessa. Tätä postmodernit feministit ovat käyttäneet hyväkseen.

Etenkin yhteiskunnan rajamailla elävät, marginalisoidut ihmiset voivat helpommin omaksua kahtalaisen näkökulman asioihin: katsoa samaan aikaan maailmaa sisä- ja ulkopuolelta – ja näin murtaa jyrkkää kahtiajakoa saman ja toisen väliltä. Avoimuus, dialogisuus, kuunteleminen ja liike avaavat samalla portit oman toiseuden kohtaamiselle ja hyväksymiselle.

Teoksessa nostetaan esille, kuinka ihmisen ja epäihmisen rajoja rikkovat omalla tavallaan erilaiset fiktiiviset toiset: hirviöt, kuten kummitukset, zombiet, ihmissyöjät ja ehkä kauhein kaikista kreivi Dracula.

Dracula on elävä kuollut, joka liikkuu kuoleman ja elämän välissä. Hän lipuu myös menneisyyden ja nykyisyyden, idän ja lännen, barbarian ja sivistyksen, järjettömyyden ja järjen sekä vieraan ja kotoisen välillä. Hänen kauhistuttava ristiriitaisuutensa tiivistyy veressä, joka on samanaikaisesti elämän ja kuoleman symboli.

Dracula imee verestä voimaa ja elämää, mikä samalla tuhoaa hänen uhrinsa, joka kohta nousee kuolleista uutena vampyyrinä. Näin kauhistuttava etäälle työnnetty toiseus astuu uhrin sisälle ja valtaa hänet täysin, eikä kierteelle näy loppua...

Eettisesti kaikkein karmeinta on, että hirviö käyttää ihmisiä ravinnonlähteenään. Ihmisten pelkistäminen välineiksi iskee suoraan etiikan pyhimmän periaatteen perustaan: älä koskaan käytä ihmistä pelkkänä välineenä, vaan päämääränä sinänsä, kuten Immanuel Kant asian muotoili.

Kirja huipentuu pahan ongelmaan. Se esitetään usein niin, että jos on olemassa täydellisen hyvä, viisas ja kaikkivoipa Jumala, miksi hän sallii kaiken pahan tapahtua. Siihen on yritetty vastata muun muassa siten, että kaikki on kosmoksen kokonaisuuden kannalta hyvää. Paha on vain kuin varjokohdat isossa kauniissa ja tarkoituksen mukaisessa maalauksessa.

Kirjoittajat käyttävät analyysivälineenään Väinö Linnan realismiin pyrkiviä teoksia Tuntematon sotilas (1954) ja Täällä pohjantähden alla (1959–62) . Ne nousevat vastaan J. L. Runebergin runoja, jotka julistavat sodan ylevyyttä. Yksilön arvo on Linnalle tärkeämpi kuin yksilöiden yläpuolelle nostetut arvot, kuten kysymykset isänmaasta ja maailmanhengestä.

Kirjan asenne toiseen onkin ”kriittinen etäisyys”, joka takaa toisen kunnioituksen. Etäisyyden puuttuminen helposti johtaa siihen, että toinen palautetaan samaan.

Pahuuteen voi luoda toisenlaisiakin näkökulmia, joita esimerkiksi Hegel on pohtinut. Hegel kirjoittaa, että sota syttyy usein silloin, kun luksus ympäröi ja vetää puoleensa ihmisten kaiken mielenkiinnon. Syvälliset henkiset asiat unohtuvat ja sysätään syrjään. Mutta kun sota pyyhkäisee kaiken luksuksen pois ja ihmiset menettävät kaiken, on suorastaan pakko kääntyä henkisten asioiden puoleen.

Esimerkiksi suurin osa uskoon tulleista on menettänyt kaiken ja pudonnut maailman pohjalle – ainoana oljenkortena ja valonsäteenä on silloin näyttäytynyt Jeesus tai jokin muu korkeampi voima.

Ja ajatelkaamme antiikin hedonistista ja materialistista Roomaa, joka muistuttaa paljon meidän aikaamme. Tuho tuli Rooman osaksi, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä se tulee myös meidän osaksemme – nyt vain ilmastonmuutoksen vuoksi moninkertaisesti ja totaalisemmalla voimalla.

Moni lukija varmasti ihmettelee, miksi luontoa ei ole otettu mukaan teoksen toiseuksien luetteloon. Tekijät pohtivat itsekin tätä kirjan lopussa ja rehellisesti toteavat, etteivät itsekään oikein tiedä. Yksi syy voisi olla kirjan lähtökohtainen humanismi.

Kirjoittajien mukaan luonto ja kehittyneimmätkin eläimet ovat ihmisestä niin kaukana, ettei ihminen voi ymmärtää niitä. Kirjassa siteerataan Ludwig Wittgensteinin tunnettua toteamusta: "Jos leijona osaisi puhua, me emme ymmärtäisi sitä.” Siis ihminen kantaa luomakunnan kruunua tietoisuutensa ja siihen kytkeytyvän eettisyytensä takia.

Ihmissyöjähirviöiden kohdalla teoksessa todetaankin, että ihmisten syöminen on kauheinta mitä kuvitella saattaa. Eläinten syömistä tai edes tehoteurastusta ei silti pidetä minään maailmanlopun merkkinä.

Kehitysopin mukaan ihminenkin on silti linkitetty eläinten pitkään ketjuun... Eikö tällöin syvällä ihmisen piilotajunnassa asusta eläin, jonka pystyisi kenties vaikkapa jonkinlaisen psykoanalyysin tai meditaation avulla tavoittamaan – näin ihminen voisi tietää, mitä on olla eläin ja oppia ymmärtämään näitä toisia ja toiseuksia, ehkä oppimaankin niiltä jotain?

•

Lue myös:

Hoivaa kehollisuuden unohtaneille

Idän ja lännen ajattelun tiet

Ukrainan sota toisinajateltuna – Kääntävätkö sotatoimet katseet pois toisesta, vielä suuremmasta taistelusta?