Takakannen mukaan Otto Pipatin Ihmisen sosiaalisuuden alkulähteillä on ”ensimmäinen kokonaisesitys westermarckilaisesta sosiologiasta ja sosiaaliantropologiasta, jotka hallitsivat suomalaista yhteiskuntatutkimusta ennen toista maailmansotaa”. Kuvaus pitää suurin piirtein paikkansa, ainakin suomenkielisellä puolella. 

Aiemmin julkaistuista teoksista lähimpänä kuvausta olisi Ragnar Numelinin Fältforskare och kammarlärde (1947), joka on nykyään vaikeasti saatavissa. Numelin tunsi monet kuvaamansa tutkijat henkilökohtaisesti, mutta tietomme ovat sittemmin lisääntyneet ja monipuolistuneet. 

Edvard Westermarckista ja hänen oppilaistaan erikseen on paljonkin uutta tutkimusta. Varsinkin Westermarckia itseään koskeva osio hyödyntää myös Pipatin omaa, alkuperäislähteisiin perustuvaa työtä. Nyt arvioitavan kirjan ansio on, että se ohjaa kiinnostuneen lukijan edelleen yksittäisiä westermarckilaisia koskeviin erityisjulkaisuihin.  

Kirjan alussa Westermarckin moraaliteoriaa esitellään seikkaperäisesti, minkä jälkeen siirrytään Westermarckin yksittäisiin oppilaisiin. Nämä luvut (s. 89–219) muodostavat kirjan pääosan.

Westermarckilaisia kuvataan vertailevien synteesien luojina, teoreetikkoina sekä soveltuvin osin antropologian kenttätutkijoina. Westermarckilaisten laajat synteesit lienevät nykylukijasta pitkäpiimäisen oloisia. Kuten Numelin huomautti (Pipatti s. 203), käytetyn lähdeaineiston määrä sai usein korvata laadun. Kuitenkin ne omana aikanaan oikaisivat monia luonnonkansojen elämää koskevia väärinkäsityksiä. Teorioiden osalta Westermarckin suomalaiset oppilaat toistivat yleensä uskollisesti mestarinsa ajatuksia, joiden juuret juontuivat brittiläisiin valistusajan oppeihin. Kenttätutkimusta esitellään kirjassa erikseen (s. 221–287). Westermarck oppilaineen olivat luomassa tutkimuskäytäntöjä, joita ilman modernia sosiaaliantropologiaa ei voi edes ajatella. 

Itse asiassa juuri kenttätyö kaivoi vähitellen maata synteesien alta. Westermarck totesi myöhemmin itsekin, että antropologien ajankohtaisin tehtävä oli laatia monografioita maantieteellisesti rajatuista yhteisöistä.

Kirja keskittyy Westermarckin suomalaisiin oppilaisiin. Omat luvut on varattu seuraaville henkilöille: taidehistorioitsija Yrjö Hirn, sosiaaliantropologit Rafael Karsten ja Gunnar Landtman sekä diplomaatit Rudolf Holsti ja Ragnar Numelin. 

Merkittäviä oppilaita oli Suomessa toki muitakin, kuten filosofi Rolf Lagerborg, uskontotieteilijä Uno Harva ja etnologi K. Rob. V. Wikman. Pipatti sivuuttaa nämä tutkijat pelkällä maininnalla. Valintaa perustellaan pitkässä alaviitteessä sivuilla 11–12. Ytimenä on, että he edustivat ”Westermarckille vierasta” tutkimussuuntaa.

Palestiinan tutkijana tunnetulle Hilma Granqvistille annetaan tunnustusta, mutta myöskään hänellä ei ole kirjassa omaa lukua, koska ”hän ei ollut alkuperien tutkija, ja kysymys alkuperistä on muita lukuja yhdistävä teema” (s. 12). Kirjan aihepiirin voi toki rajata näinkin, mutta Pipatti itse ilmoittaa päämääräkseen ”selvittää, missä määrin samat lähtökohdat näkyvät Westermarckin oppilaiden tuotannossa” (s. 10, kursiivi lisätty). 

Tieteelliseen koulukuntaan kuuluminen ei välttämättä merkitse pelkkää uskollisuutta oppi-isän ajatuksille. Edvard Westermarckin perintöä voi hahmottaa impulssien kautta, joita hän uransa eri vaiheissa välitti oppilailleen. Lagerborg puolusti ohjaajansa jalanjäljissä relativismia ja katsoi moraalin perustuvan tunteisiin. Toisaalta hän korosti Émile Durkheimin tavoin kollektiivisten tunteiden merkitystä moraalin lähteenä. Myös Westermarckin omat käsitykset muuttuivat. Kun hänen kokemuksensa antropologisesta kenttätyöstä syvenivät, hän puolusti Granqvistin tutkimusratkaisuja oman oppilaansa, Landtmanin, perinteisempiä käsityksiä vastaan. 

Juuri Landtman näyttää pitäytyneen erityisen uskollisesti varhaisemman antropologian vaatimuksissa, vielä kun hänen opettajansa oli jo laajentanut näköpiiriään. Kärsijän osaan joutui lopulta Granqvist ja, laajemmin ajatellen, suomalainen sosiaaliantropologia. 

Kansainvälisen sosiaaliantropologian historiassa ei yleensä juuri huomioida Westermarckin osuutta oppiaineen akateemisen perinnön luojana. Rajaamalla koulukunta toisin olisi ollut mahdollista osoittaa, että Westermarckin opetukset eivät suinkaan ole jääneet unholaan. Ashley Montagu mainitsee Westermarckin Lontoon seminaareista koko joukon osallistujia, joista myöhemmin tuli tunnettuja yhteiskuntatieteilijöitä. Näistä Westermarckille läheisin oli epäilemättä Bronisław Malinowski (Pipatti käsittelee häntä sivuilla 274–287). Lontoossa Westermarck ja Malinowski pitivät 1920-luvulla yhteisiä seminaareja. Näissä kävi myös suomalaisia, vuonna 1929 muun muassa Granqvist (Pipatti tulkitsee käyttämäänsä lähdettä väärin, ja väittää sivulla 266, että Granqvist osallistui Malinowskin seminaariin vasta vuonna 1938). Antropologian laajentuessa 1920- ja 30-luvuilla Westermarckin ja Malinowskin yhteiset oppilaat pääsivät keskeisiin asemiin brittiläisen kansainyhteisön eri maissa. 

Westermarckin omimpana kysymyksenasetteluna Pipatti pitää sosiaalisuuden ”alkulähteiden” etsimistä. Ne kuuluivat kaikille ihmisille yhteiseen psykologiseen perustaan, joka löytyisi vertailemalla kulttuureja ja etsimällä yhteyksiä eläinmaailmaan. Tätä kutsuttiin antropologian ”vertailevaksi metodiksi”. Westermarckin varhaisin tutkimus koski perhettä ja parinmuodostusta, ja myöhemmin moraalia ylipäätään. Hänen oppilaansa sovelsivat samaa asetelmaa taiteen, uskonnon, sodankäynnin, muuttoliikkeiden jne. tarkasteluun.  

”Alkulähteet” eli ”alkuperät” (origins) olivat Westermarckille sosiaalisten ilmiöiden ”edelleen läsnä olevia syitä” (s. 10). James George Frazer ja muut perinteiset evolutionistit olivat etsineet historiallisia alkuperiä. Westermarck hyväksyi myös tämän määritelmän, mutta Thomas Henry Huxleyn muistoluennossaan vuonna 1936 hän totesi, että ”alkuperä” hänen omassa tuotannossaan pääsiallisesti tarkoitti jotakin muuta. Esimerkiksi insestitabun juuria ei kuulu Sigmund Freudin tavoin etsiä muinaisuudesta, vaan nykyhetken toimijoiden emootioista.

Westermarck ei varhaisemmissa töissään ilmeisesti nähnyt tarvetta juuri erotella eri alkuperäkäsitteitä. Vuoden 1936 luentoa valmistellessaan Westermarck vaikuttaa keskustelleen tiiviisti Malinowskin kanssa. Itse luennossa Westermarck antoi kiitosta Malinowskin ”funktionaaliselle” lähestymistavalle. Malinowskilla ”alkuperän” ja ”funktion” käsitteet olivat jo lähes yhtenevät. Toisin kuin Westermarck ja tämän suomalaiset oppilaat, Malinowski korosti talouden merkitystä kulttuurin kokonaisuudessa. 

Takakannen mukaan Ihmisen sosiaalisuuden alkulähteillä ”osoittaa westermarckilaisen perinnön pysyvän arvon nykypäivän tieteellisissä ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa”. Westermarckilaisen perinnön ytimenä Pipatti pitää Westermarckin brittiläis-empirististä teoriaa, ei tutkimuskäytäntöjä, jotka hän jätti lahjana kokonaiselle uudelle tieteenalalle. 

Evolutiivisen teorian jatkajina ovat nykyään sosiobiologit ja evoluutiopsykologit, jotka myös tunnustavat velkansa Westermarckille. Toisaalta jää epäselväksi, mikä näiden alojen anti voisi olla sosiologian tyypillisille kysymyksenasetteluille. Karjalaisen siirtoväestön sopeutuminen kuului sodanjälkeisen sosiologiamme tutkimuskohteisiin. Siirtolaisuus on edelleen yhteiskuntakeskustelun polttava teema. Numelinin migraatioteoria vuodelta 1937 antaa kuitenkin tahattoman koomisen vaikutelman siitä, mistä siirtolaisuudessa on kyse. Numelinin mukaan ”migraation taustalla ovat ’tottumukset’ (habits), jotka ovat syntyneet vaistomaisten perustarpeiden pohjalta ja jotka leviävät yksilöistä toisiin ihmisen voimakkaan jäljittelytaipumuksen (imitative impulse) ja tunnetilojen tarttumisen kautta (social feeling of sympathy)” (Pipatti s. 210). 

Suomalaiseen Westermarck-keskusteluun näyttää juurtuneen tietty taipumus henkilöpalvontaan. Siltä ei vältytä tässäkään kirjassa. Westermarckilaisten teokset esitellään suurin piirtein sellaisinaan. Oppihistoriallinen tausta rajoittuu lähinnä brittiläiseen empirismiin. Tieteellisen ”koulun” muodostuminen on kuitenkin dynaaminen prosessi, johon vaikuttavat ympäröivän kulttuurin muutokset, tutkimusinstituutioiden kehitys sekä näiden eri toimijoiden suhteet. 

Westermarckilaisten ulkoiset vaiheet esitellään velvollisuudentuntoisesti, tarjoamatta näkökulmia akateemisen elämän toisinaan värikkääseen dynamiikkaan. Tarinan päähenkilöt ajautuivat tunnetusti konflikteihin ja jopa välirikkoihin sekä keskenään että ulkopuolisten kanssa.

Joka tapauksessa on hienoa, että nyt on saatavilla nykylukijalle suunnattu westermarckilaisen koulun yleisesitys. Monet westermarckilaiset lienevät suurelle yleisölle tuntemattomia.

•

Lue myös:

Esittikö Edvard Westermarck darwinilaisen yhteiskunta-analyysin?