Edvard Westermarck (1862–1939) loi aikoinaan näyttävän kansainvälisen uran, ja monet kiittävät häntä kaikkien aikojen tunnetuimpana suomalaisena tutkijana. Suomen sosiologit muistavat Westermarckin maan ensimmäisenä alan kehittäjänä.

Kansainvälisesti Westermarckin merkittävin vaikutuspiiri oli hänen opetustyönsä London School of Economics -korkeakoulussa. Seuraavan sukupolven brittiläisen sosiaaliantropologian tärkeimmät edustajat olivat siellä hänen oppilaitaan.

Sosiaaliantropologia oli 1900-luvun alussa nuori tiede, joka ei ollut selvästi eriytynyt filosofiasta, psykologiasta ja muista yhteiskuntatieteistä. Westermarck muokkasi tutkimuskäytäntöjä, jotka ovat edelleen alalla suuntaa-antavia. Näihin kuului vaatimus viettää pitkiä aikoja tutkittavassa yhteisössä ja opetella paikalliset kielet.

Westermarckin tuotanto rakentui kolmen peruspilarin varaan: avioliiton historia, moraalin synty ja kehitys sekä Marokossa suoritettu, ennennäkemättömän laaja antropologinen kenttätyö (katso esimerkiksi Suolinna 1993; Shankland 2014). Westermarckin tähtäimessä oli kaikenkattava teoria, joka selittäisi moraalin yhteydet ihmisluontoon.

Pyrkimyksen taustalla oli sentimentalismina tunnettu filosofinen teoria (katso tarkemmin Pipatti 2019). Teorian mukaan ihmisen moraali ei perustu loogiseen päättelyyn vaan tunnepohjaisiin reaktioihin, joiden pohjalla olivat evoluution luomat vaistot. Vaistoista ei kuitenkaan kulje suoraa putkea moraaliin, vaan välittäjinä ovat yhteiskunta ja sen instituutiot.

Sosiobiologit ja evoluutiopsykologit ovat Wilsonista alkaen löytäneet Westermarckista edeltäjänsä (katso Segerstråle 2017). On väitetty, että Westermarck oli ehkä ensimmäinen yhteiskuntatieteilijä, joka sovelsi darwinilaista evoluutioteoriaa ”koko tuotannossaan” (Pipatti, Ahmajärvi ja Pietikäinen 2021, 64, 67).

Kansainvälinen huomio on viime vuosikymmeninä eniten kohdistunut Westermarckin insestiteoriaan ja Westermarck-ilmiönä tunnettuun käyttäytymispiirteeseen. Sen mukaan ihmiset, jotka lapsuudestaan asti ovat kasvaneet yhdessä – tavallisesti sisarukset – eivät tunne keskinäistä seksuaalista vetovoimaa (Antfolk ja Wolf 2017).

Westermark-ilmiöllä on taustansa luonnonvalinnassa, sillä lisääntyminen läheisten sukulaisten kanssa lisää perinnöllisten sairauksien todennäköisyyttä (katso kuitenkin Cofnas 2020). Esittikö Westermarck siis darwinilaisen yhteiskunta-analyysin? Kyllä – tämän yhden ainoan kerran.

Westermarck oli toki evolutionisti, kuten lähes kaikki tuon ajan antropologit ja antropologiasta kirjoittaneet tutkijat, joiden joukkoon lukeutui esimerkiksi ranskalainen Sigmund Freud ja Émile Durkheim. Evoluutioajatuksen korostaminen sinänsä ei tosin vielä ole darwinismia, vaan darwinismi on tietty evoluution selitysmalli.

Kuten tunnettua, Darwinin ydinajatus oli, että elollisen luonnon kehitys ei ole tarkoitushakuista. Sen sijaan se toimii luonnonvalinnan kautta (Pipatti, Ahmajärvi ja Pietikäinen 2021, 66). Lajit eivät suinkaan pyri sopeutumaan ympäristöönsä, vaan populaatiot, joiden ympäristö on epäedullinen, häviävät vähitellen. Darwinilaisen analyysin tehtävänä oli dokumentoida karsintamekanismit, jotka johtavat tähän tulokseen.

Westermarck oli jo nuorena Darwinin teorian kannattaja, mutta sovelsiko hän sitä omassa tutkimuksessaan? Selittikö hän siis toisin sanoen käyttäytymisen muutoksia darwinilaisen karsintamekanismin avulla?

Westermarckin darwinilainen analyysi sisältyi vuonna 1891 julkaistun teoksen The History of Human Marriage viidenteentoista lukuun. Käyttäen saatavilla olevaa tilastomateriaalia ja muuta aineistoa hän totesi sukulaisavioliittojen geneettisen epäedullisuuden (Westermark 1891, 342, 352). Hän ei esittänyt vastaavaa analyysia minkään muun käyttäytymispiirteen suhteen.

Eräs syy siihen, miksei Westermarck soveltanut darwinilaista analyysia laajemmin, on luultavasti se, että käyttäytymisen evolutiivisen taustan selvittäminen ei ollut hänen kannaltaan tärkeää. Hänelle riitti, että jokin sellainen tausta voidaan olettaa. Hänen tutkimuksensa keskiössä oli kulttuurievoluutio – lakien, tapojen ja uskomusten kehitys.

Moraalin synnyn kannalta ratkaiseva tapaus oli Westermarckin mukaan yhteiskunnallisten instituutioiden kehittyminen. Esimerkiksi vastavuoroisuuden esiintyminen ihmisten ja muiden eliöiden käyttäytymisessä ei sinänsä ollut Westermarckin tutkimusongelma. Sen sijaan hän oli kiinnostunut siitä, miten vastavuoroisuudesta syntyi moraali. Yhteiskuntatieteen tehtävänä oli selvittää, miten ihmisen alun perin vaistomaiset käyttäytymispiirteet toisaalta synnyttävät instituutioita ja toisaalta muokkautuvat niiden vaikutuksesta.

Westermarckin moraaliteorian ytimekkäin esitys on Moraalin synty ja kehitys -teoksen alussa (Westermarck 1906–1908). Moraalin pohjalla ovat niin sanotut korvauksen tunteet (retributive emotions). Ihmiset vastaavat vaistomaisesti hyvään hyvällä ja pahaan pahalla. Vaistot sinänsä eivät kuitenkaan riitä selittämään moraalia instituutiona.

Moraaliin sisältyy normatiivinen aspekti: sitovuuden ja yleispätevyyden oletus. Oikea ja väärä ovat yksilön kannalta hänestä itsestään riippumattomia käsitteitä. Havaittu vääryys ikään kuin vaatii toimintaa silloinkin, kun yksilö ei itse ole kärsimässä.

Westermarck kysyi, mistä moraalin näennäinen objektiivisuus syntyy. Hän esitti objektivaatioteorian, jossa yhteisön yleisesti hyväksymät tunteet kiteytyvät perinnäistapoihin, lakeihin ja uskontoon (katso Stroup 1982). Nämä puolestaan vaikuttavat jälleen yksilön tunne-elämään. Keskeisin vaikuttava tekijä oli Westermarckin mukaan uskonto, mutta myös lisääntyvä tieto vaikutti moraalikäsityksiin.

Avioliitosta kirjoittaessaan Westermarck totesi, että pysyvä parisuhde oli ihmislajin yleisin lisääntymisyksikkö. Hän kuitenkin muistutti, että parinmuodostus oli instituutio, jota sääntelivät tavat ja lait (Westermarck 1906–1908, II, 364). Sen yhteiskunnallisena tehtävänä oli lasten kasvattaminen. Tämä puolestaan edellyttää yhteiskunnallista sääntelyä, joka turvaa perheen ja sukuyhteisön vakauden.

Marokko-tutkimuksessaan (Westermarck 1926) hän katsoi, että naisen vaihteleva asema, sukulaisavioliittojen yleisyys ja homoseksuaalisuuden levinneisyys maan eri yhteisöissä olivat yhteydessä maanomistusoloihin ja elinkeinorakenteeseen.

Tietokirjailija ja tiedetoimittaja Osmo Tammisalo esitti viime vuonna Tieteessä tapahtuu -lehdessä kiittävän arvion Westermarckin tutkimuspanoksesta, kun hän arvioi sosiologi Heikki Sarmajan teoksen Perheen synty – Edvard Westermarckin ja ihmisluonnon jäljillä.

Tammisalo katsoi, että ihmistieteet ovat kuitenkin myöhemmin laiminlyöneet Westermarckin perinnön. Hänen mukaansa ”ihmisluonto” on jäänyt ”sosiaalitieteiltä ja humanistisilta aloilta huomioimatta”, jolloin ”ne ovat vaarassa tuottaa vain mielipidemittausten kaltaisia aikalaisanalyyseja, täysin vailla tieteellisesti kiinnostavia selityksiä ihmisten tunteille ja käyttäytymiselle” (Tammisalo 2021, 90).

Esimerkkinä tieteellisemmästä otteesta Tammisalo mainitsee paitsi Westermarckin insestiteorian mutta myös ihmislajin kivesten tarkastelun (Tammisalo 2021, 88–89). Kivesten koko nimittäin korreloi tiettyjen lisääntymiskäyttäytymisen piirteiden kanssa. Anatominen vertailu ihmisen lähimpiin sukulaislajeihin osoittaa, että pysyvä(hkö) parisuhde on ihmisen lisääntymisen vallitseva muoto. Tämänkaltaiset tulokset ”eivät siis tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön käyttäytymiseen, vaikka näitä koskevat tiedot usein tehtävässä auttavatkin” (Tammisalo 2021, 89).

Miksei Westermarck ei tyytynyt tähän, vaan on päinvastoin jäänyt historiaan antropologisen kenttätyön uranuurtajana? Epäilemättä siksi, että ihmisluonto sellaisenaan ei selitä yhteisöjen välisiä eroja. Näitä eroja hän kartoitti muun muassa Marokon kenttätyössään. Tässä suhteessa monivuotiset kiistakumppanit Westermarck ja Durkheim eivät olleet kaukana toisistaan.

Tammisalo antaa vääristyneen kuvan paitsi Westermarckin, myös ylipäätään ihmistieteiden tutkimusasetelmista. ”Ihmisluonto” on historioitsijan tai yhteiskuntatieteilijän kannalta annettu suure. Ihmisluontoon kuuluvat ne asiat, joita ihmiset tekevät. Se kohdataan nimenomaan tutkimuskohteessa, ihmisten toiminnassa. Kun toiminta ja sen taustat on kuvattu, kuvauksessa jo näkyy kaikki sen kannalta olennainen ihmisluonto.

Jos tutkija, esimerkiksi Westermarck, toteaa yksiavioisuuden olevan historiallisesti yleisin perhe-elämän muoto, asiaa ei tarvitse erikseen vahvistaa anatomisin mittauksin. Sen sijaan saattaa olla tärkeää kartoittaa perhe-elämän muutoksia, jotka viime vuosikymmeninäkin ovat olleet merkittäviä.

Tuskin yksikään historioitsija unohtaa, että ihmiset tarvitsevat ruokaa ja asuntoja, käyttävät energiaa, elävät parisuhteissa ja kilpailevat vaikutusvallasta. Se on kuitenkin vasta tutkimuksen alkupiste. Historioitsija kysyy, miten nämä tarpeet täytetään eri ympäristöissä ja historiallisissa tilanteissa.

Ihmisen perustarpeet ovat tutkimuksen itsestään selvä tausta. Selitettäessä ihmisten konkreettista toimintaa ne yleensä jäävätkin vain taustalle. Vaikkapa Ukrainan ja Venäjän sotaa tarkasteltaessa evoluutiotutkija saattaa huomauttaa, että ihminen on sotaisa eläin (ja tietysti myös rauhanhakuinen eläin). Se ei tietenkään riitä historioitsijalle selittämään kansainvälisen konfliktin taustoja.

On toisinaan katsottu, että Westermarck vuodelta 1891 ja tämän päivän evoluutiopsykologit voisivat lyödä kättä. Siksi Westermarck oli ”ajastaan edellä”. Vastakkainen mahdollisuus olisi tietysti, että evoluutiopsykologit ovat 130 vuotta ajastaan jäljessä. Varminta on epäilemättä sanoa, että evoluutiopsykologia ei käsittele yhteiskuntatieteellisiä kysymyksiä.

Kannattaa muistella, mitä ihmistieteissä on tapahtunut vuosien 1891 ja 2022 välillä. Aikaväliin mahtuu filosofian, psykologian, uskontotieteen ja yhteiskuntatieteiden eriytyminen omiksi tieteenaloikseen. Siihen kuuluu myös historiatieteiden monipuolistuminen sekä yhteiskuntatieteen haarautuminen vuorostaan sosiaaliantropologiaan, teollistuneen yhteiskunnan sosiologiaan, sosiaalipolitiikkaan ja niin edelleen. Westermarck oli kehityksessä itse mukana.

Mikäli emme halua (huonossa mielessä) idealistista, todellisuudelle vierasta tutkimusta, pelkkä yleinen ihmisluonnon kuvaus ei riitä. Westermarckin keskeinen huomio oli, että ihmisyhteisöt luovat toiminnallaan uutta todellisuutta, instituutioita.

•

Katsauksen pääkuvan lähde: Valokuvaamo Atelier Nyblinin kokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto