Suomen sota-aikaa on viime aikoina tutkittu paljon eri näkökulmista. Myös lottatoimintaa on tutkittu jonkin verran, mutta säälottia ei ole uskoakseni aikaisemmin tutkittu juuri lainkaan.

Meteorologi ja tietokirjailija Seija Paasonen on tarttunut aiheeseen. Hänellä on ollut käytössään säälottien koulutusaineisto, joka löytyi remontin yhteydessä Tuusulassa sijaitsevasta Lottamuseosta. Lisäaineistoa säälotista hän on löytänyt Lottamuseon ja Kansallismuseon kokoelmista sekä sosiaalisen median kautta. Kirjassa on kuvaliite, joka kertoo säälottien työstä ja työoloista.

Jatkosodan aikana komennuksella oli kaikkiaan noin 90 000 lottaa. Heistä sääpalvelulottia oli vain muutama sata. Säälottien määrä oli pieni, mutta heidän tehtävänsä oli sotatoimien kannalta hyvin tärkeä. He lähettivät sääasemalla tehdyt havainnot nopeasti eteenpäin maa-, meri- ja ilmavoimille. Sääsähkeet olivat salaista tietoa, ja ne salakirjoitettiin vaihtuvan koodiston avulla.

Nykyään säätilan tarkkailu ja ennustaminen tapahtuu automatisoidusti tietokoneiden avulla. Jatkosodan aikana ja vielä muutama vuosikymmen sitten tämä kaikki tapahtui ihmisen toimesta: tarkkailijan piti käydä määräaikoina lukemassa säähavaintokojun lämpö- ja ilmanpainemittarit ja määrittää pallon ja mittauslaitteen avulla tuulen suunta ja voimakkuus. Hänen piti mitata sademäärät sekä osata silmämääräisesti tunnistaa erilaiset pilvet, niiden määrät ja korkeudet. Hänen piti myös pystyä piirtämään tietojensa pohjalta sääkartat. Nämä tehtävät kuuluivat myös säälotille jatkosodan aikana.

Säähavaintoasemia oli enimmillään 170. Monet niistä sijaitsivat sotatoimialueilla tai aivan niiden lähettyvillä, joten säälottien työ oli myös vaarallista.

Sota-aikana jokaisen kynnelle kykenevän edellytettiin osallistuvan sotaponnistuksiin tavalla tai toisella. 18−59-vuotiaiden piti tehdä työtä maanpuolustuksen hyväksi joko suoraan tai välillisesti esimerkiksi maataloustyössä. Nuorille naisille tavallisen työvelvollisuuden vaihtoehtona oli lottatyö. Lottia koulutettiin monenlaisiin tehtäviin ruokahuollosta ja sairaanhoidosta ilmavalvontaan ja huoltotehtäviin. Säälotaksi kouluttautuminen oli yksi mahdollisuus.

Lottia ryhdyttiin kouluttamaan säähavainnointitehtäviin välirauhan aikana. Ennen koulutuksen aloittamista tarvittiin heille kouluttajat, meteorologilotat. Huhti−toukokuussa 1940 järjestetylle kurssille otettiin varsinkin oppikoulujen matematiikan- ja fysiikanopettajia. Heidät pikakoulutettiin opettamaan lottia säähavaintojen tekoon.

Ensimmäinen säälottakurssi järjestettiin kesäkuussa 1940 Tuusulassa. Sen jälkeen kursseja järjestettiin useita ja kurssin käyneille tarjottiin jatkokoulutusta sekä käytännön harjoituskursseina että kirjekurssien muodossa. Viimeinen säälottakurssi järjestettiin jostain syystä vielä marraskuussa 1944 sodan jo loputtua. Kurssin suoritti 22 nuorta naista, joilla ei enää ollut komennuksia.

Paasonen on tarkastellut säälottien koulutuksen sisältöä Lottamuseosta löytyneen materiaalin pohjalta. Säälottien koulutusaineistoon kuului Ilmatieteellisen keskuslaitoksen vuonna 1941 julkaisema kirjanen nimeltä Säähavainto-opas, josta otettiin esipuhetta lukuun ottamatta samansisältöinen painos lotille. Ilmatieteen keskuslaitoksessa laadittiin myös mustavalkoinen Pilvikuvasto, josta siitäkin otettiin erillispainos lottien kouluttamista varten. Lisäksi käytössä olivat kirjaset Ohjeita sääsähkösanomien laatimista varten ja Ohjeita sääkartan piirtämistä varten.

Säälotan piti olla tarkka, nopea ja sopeutuvainen, ja hänellä piti olla hyvä näkö. Koulutusvalinnoissa suosittiin ylioppilaita ja ilmavalvonnassa työskennelleitä, mutta keskikoulu- ja kansakoulupohjaltakin säälotaksi koulutettiin.

Kurssin päätyttyä säälotta sai toivoa komennuspaikkaa. Jotkut halusivat jäädä lähelle kotiseutuaan, mutta monet esittivät toiveen päästä ”sinne jonnekin”, useimmiten haluttiin Aunukseen. Koska säähavaintolotista oli kova pula, jotkut kurssilaisista lähetettiin ensimmäiselle komennukselleen käytännöllisesti katsoen suoraan kahden viikon kurssilta.

Paasonen esittelee erilaisia sääasemia ja niiden toimintaa. Joillakin asemilla tehtiin monenlaisia mittauksia, toisilla mittauksia oli vähemmän. Työ oli tarkkaan aikataulutettua. Kaikki tiedot olivat tärkeitä, ja ne piti toimittaa nopeasti eteenpäin. Komennuksilla asuttiin parakeissa, pahvitaloissa, teltoissa, korsuissa, mökeissä tai kolhoositaloissa. Olot olivat useimmiten tuohonkin aikaan nähden hyvin karuja.

Paasonen nostaa esille useita yksittäisiä henkilöitä, heidän tietään säälottakurssille, heidän komennuspaikkojaan ja elämäänsä sodan jälkeen. Nämä tiedot hän on saanut pääosin lottien päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta.

Sodan päätyttyä useimmat säähavaintoasemat jouduttiin tyhjentämään hyvin nopeasti. Moni säälotta palasi kouluun tai jatkamaan opiskeluaan. Jotkut olivat olleet jo työssä ennen sotaa ja he palasivat työpaikoilleen. Osa meni naimisiin ja ryhtyi kotiäidiksi tai maatilan emännäksi. Monet säälotat pyrkivät työhön Ilmatieteelliselle keskuslaitokselle, mutta sinne ei heitä ollut mahdollista ottaa. 

Paasonen kertoo kirjassaan mielenkiintoisen palasen historiaa. Kirja antaa hyvän kuvan säälottien tehtävistä ja työoloista. Lukija voi vain ihmetellä, miten joustavat ja sinnikkäät nuoret naiset omaksuivat lyhyessä ajassa valtavan määrän tietoja ja taitoja, joita he sitten ansiokkaasti käyttivät komennuksillaan. Kirja osoittaa myös sen, että talvi- ja jatkosodan ajoista löytyy vielä monenlaista tutkittavaa. 

•  

Lue myös: 

Kuinka jakautunut kansakunta eheytyi – arviossa Sotienvälinen Suomi 

Suomea rakennettiin velkarahalla – arviossa Hyvä, paha valtionvelka 

Urho Kekkonen äänesti talvisodan rauhantekoa vastaan, mutta miksi?