Taideyliopisto poseeraa läpinäkyvyydellään ja korkealla tutkimusprofiilillaan, mutta todellisuus on jotain aivan muuta

Image
Keskustelu.

Taideyliopisto poseeraa läpinäkyvyydellään ja korkealla tutkimusprofiilillaan, mutta todellisuus on jotain aivan muuta

Dosentti Taina Saarikivi kritisoi Taideyliopistoa siitä, ettei se juuri anna painoarvoa akateemisille meriiteille professorien rekrytoinnissa. Maisterit voivat ohittaa rekrytoinneissa tohtorit.
Taina Saarikivi
Image
Taina Saarikivi.
Taina Saarikivi. Kuvan lähde: Ronya Hirsma.

Tieteessä ei tapahdu Taideyliopistossa. Miksi ei? Esiintyyhän Taideyliopisto mielellään erityisesti taiteellisen tutkimuksen kansainvälisenä edelläkävijänä. Silti kun kansainvälinen arviointipaneeli arvioi Taideyliopiston tutkimustoiminnan vuosi sitten, tulos oli karu: Taideyliopisto on epäonnistunut selkeän ja laadukkaan pitkän linjan tutkimusympäristön luomisessa.

Omaa ylpeydenaihetta, taiteellista tutkimusta, ei osata määritellä oikein mitenkään. Tutkimusta ei ole sisällytetty opettajien kokonaistyöaikaan. Tutkimustavoitteet on esitetty yleisesti ja epämääräisesti. Jatkotutkintojen ohjaus hoidetaan mitenkuten, ja tohtorintutkintojen tekeminen venyy. Tutkimusjulkaisuja ilmestyy harvakseltaan.

Raportissaan arviointipaneeli vääntää rautalangasta, että tutkimus on jokaiselle yliopistolle perustoimintaa ja näin tulisi olla myös Taideyliopistossa. Paneeli esitti tutkimuksen edistämiseksi useita toimenpidesuosituksia. Yksi niistä oli tutkimusinstituutin perustaminen, mikä toteutuikin keväällä 2023.

Lisäksi Taideyliopisto sai Suomen Akatemialta 2,2 miljoonaa euroa profiloitumisrahaa taidepedagogiikan tutkimuksen kehittämiseen. Yksittäinen tutkimukseen keskittyvä instituutti ei kuitenkaan vielä nosta Taideyliopistossa tehtävän tutkimuksen tasoa ja määrää. Tutkijan pätevyyttä ja aktiivista tutkimustoimintaa voisi edellyttää jokaiselta professorilta.

Aktiiviseen tutkimustoimintaan kuuluu julkaiseminen. Arvioijat kritisoivatkin Taideyliopiston vähäistä julkaisumäärää, ja sitä, että julkaisuja ilmestyy lähinnä samoilta kirjoittajilta. Taideyliopiston henkilöhakukoneella tehty nopea katsaus professoreihin ja heidän tekemiinsä julkaisuihin vahvistaa raportin huomiot.

Henkilöhaun mukaan Taideyliopistossa on professoreita yhteensä 62: Kuvataideakatemiassa 12, Sibelius-Akatemiassa 30, Teatterikorkeakoulussa 18 ja vastaperustetussa Tutkimusinstituutissa 2. Koko professorikunnasta vain puolelta eli 31:ltä löytyy tutkimusjulkaisuja Google Scholar -haulla.

Tämäkin laskutoimitus on tehty varsin hyväntahtoisesti, sisällyttäen mukaan myös esimerkiksi kauan sitten tehdyt tohtorintyöt. Aktiivisesti julkaisevien professorien määrä lienee vieläkin alhaisempi.

Yksi syy tutkimuksen vähäisyyteen on epäilemättä se, että Taideyliopisto ei palkkaa professoreiksi ensisijaisesti akateemisesti ansioituneita henkilöitä.

Taideyliopiston ja opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) välisessä tulossopimuksessa yhdeksi kehittämiskohteeksi on kirjattu tutkimus. Tutkimusprofiilia pyritään nostamaan samalla, kun tavoitellaan lisää kansainvälistä näkyvyyttä ja tutkimusrahoitusta. Seurantaindikaattoreita ovat muun muassa tieteellisten julkaisujen määrä ja kilpailtu tutkimusrahoitus.

Valtionrahoituksen myöntö on kirjattu sopimukseen yliopistolaissa säädetyistä tehtävistä muistuttaen: ”Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää [Taide]yliopistolle perusrahoitusta yliopistolaissa säädettyjen tehtävien toteuttamiseksi yliopistolain (558/2009) 49§:n, yliopistoista annetun valtioneuvoston asetuksen (770/2009) 5, 6 ja 7 §:n ja yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä annetun opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen (119/2019) perusteella yhteensä 78 576 000 euroa.”

Yksi syy tutkimuksen vähäisyyteen on epäilemättä se, että Taideyliopisto ei palkkaa professoreiksi ensisijaisesti akateemisesti ansioituneita henkilöitä. Heidän palkkaamisensa olisi kuitenkin etenkin opiskelijoiden kannalta ensiarvoisen tärkeää. Opiskelijoiden kuuluu saada yliopistolain edellyttämää ylintä, tutkimukseen perustuvaa opetusta.

Nyt professoreiksi kuitenkin nimitetään Taideyliopistossa usein maistereita, mielellään omasta talosta valmistuneita. Maisteriprofessorit eivät kuitenkaan voi hakea esimerkiksi Suomen Akatemian tai European Reserach Councilin (ERC) tutkimusrahoitusta ainakaan yksilötutkijoina tai tutkimusryhmän johtajina.

Ulkopuolisiksi asiantuntijalausujiksi kutsuttiin aluksi kaksi maisteria ja yksi kandidaatti, kaikki miehiä.

Kerron omakohtaisen esimerkin Taideyliopiston rekrytointikulttuurista. Hain tänä keväänä Teatterikorkeakoulussa avoinna ollutta äänisuunnittelun professorin tehtävää, jota ei erikseen oltu määritelty esimerkiksi taiteelliseksi professuuriksi. Hakemuksia tuli kuusi, ja opetusnäytteisiin ja haastatteluihin kutsuttiin viisi: kolme maisteria ja kaksi dosenttia.

Tiedeyliopistojen käytäntöihin tottuneet kohottanevat jo tässä kohdin kulmakarvojaan: miksi maisterit shortlistattiin, vaikka hakijoina oli myös kaksi dosenttia? Kyseinen linjaus oli kuitenkin vasta alkua tässä läpeensä suljetussa ja huonolla hallintotavalla hoidetussa prosessissa.

Rekrytointilautakunnan ilmeiset esteellisyydet hoidettiin kahden hakijan huomautusten jälkeen vähän sinnepäin. Ulkopuolisiksi asiantuntijalausujiksi kutsuttiin aluksi kaksi maisteria ja yksi kandidaatti, kaikki miehiä. Vaikka hakuilmoituksessa edellytettiin tohtorin tutkintoa tai vastaavia taiteellisia ansioita, voidaan kysyä, miten tohtorintutkinnon vastaavuutta taiteellisiin ansioihin on mahdollista arvioida ilman kokemusta vastaavan tutkinnon suorittamisesta.

Mainittakoon, että molemmilla dosenttihakijoilla on tutkijuuden lisäksi myös merkittävät taiteelliset ansiot. Se, että pätevyydeltään kyseenalaiset lausujat olivat miehiä, näyttäytyy erityisen räikeänä siksi, että dosenttihakijat olivat naisia. Huomautusten jälkeen jostain löytyi kuitenkin lausujaksi yksi tohtorinainen.

Hakuprosessin asiakirjat eli ulkopuolisten asiantuntijoiden lausunnot sekä rekrytointilautakunnan lausunto salattiin koko prosessin ajan. Rekrytointilautakunnan kokoonpanoa ei ilmoitettu edes siinä vaiheessa, kun tiedotettiin haastatteluista ja opetusnäytteistä.

Sain huomautettua rekrytointilautakunnan jäsenten esteellisyyksistä, koska yksi hakijoista oli nähnyt Taideyliopiston sisäisessä intranetissä lautakunnan kokoonpanon ja kertoi minulle asiasta. Haastattelussa rekrylautakunnan puheenjohtaja totesi lopuksi, että saisin nähdä ”aikanaan ainoastaan itseäsi koskevat arviot” – koko rekryryhmän ollessa paikalla.

Valinnan tulos ilmoitettiin kaksi päivää ennen juhannusaattoa puhelimitse. Rekrytointilautakunnan puheenjohtaja luki rahisevan linjan läpi ”otteita rekrylautakunnan lausunnosta”. Asiakirjat, jotka lain mukaan ovat julkisia, sain nähtäväksi vasta puhelinsoittoa seuraavana päivänä kovan vaatimisen tuloksena. Silloin professorin valinta oli jo vararehtorin hyväksymä.

Saamissani asiantuntijalausunnoissa olin saanut hakijoista korkeimmat arviot. Rekrylautakunnan lausunnossa tutkijan pätevyyteni oli alennettu dosentista tohtoriksi: dosenttiutta ei mainittu kertaakaan. Samoin oli toimittu myös toisen dosenttihakijan kohdalla.

Valitun henkilön kohdalle sen sijaan oli kirjoitettu lause, jossa hänen opetuksensa todettiin olevan ”tutkimusperusteista” – siitä huolimatta, että yhtään hänen tekemäänsä tutkimusjulkaisua ei tietokannoista löytynyt. Vastaavaa mainintaa tutkimusperusteisesta opetuksesta ei löytynyt tutkimusta julkaisseiden dosenttien toiminnan kuvauksesta.

Näin siis toimii Taideyliopisto, jonka kotisivuille on kirjattu toiminnan eettiset periaatteet. Niihin kuuluu muun muassa ”teemme päätökset läpinäkyvästi ja vastuullisesti.” Lausuma lukee sivulla, jossa Taideyliopisto julistaa arvoikseen taidon, rohkeuden ja avoimuuden.

Olen kuullut lukuisia puoliääneen sihautettuja huokauksia siitä, miten suhmurointi kuulostaa ”ikävän tutulta” ja että ”sitä tapahtuu koko ajan”.

Taideyliopisto on profiloitunut – kenties kaikista Suomen yliopistoista näkyvimmin – erilaisten eettisyysmantrojen ja ”turvallisen tilan” ohjeistusten tyyssijaksi.

Taideyliopiston sivuilta löytyvissä turvallisen tilan ohjeissa akateemisille tapahtumille kehotetaan kaikkia tunnistamaan oman tietämyksensä rajat alueilla, jotka eivät kuulu omaan asiantuntemukseen. Olisipa äänisuunnittelun professorihaun rekrytointilautakuntakin ottanut tämän ohjeen vakavasti!

Olen viime viikkoina keskustellut neljän eri henkilön kanssa, joilla on kokemusta epämääräisistä rekrytointiprosesseista Taideyliopistossa. Lisäksi olen kuullut lukuisia puoliääneen sihautettuja huokauksia siitä, miten suhmurointi kuulostaa ”ikävän tutulta” ja että ”sitä tapahtuu koko ajan”.

Vaikuttaa siltä, että Taideyliopiston hallintokulttuuria pidetään laajasti erittäin huonona. Johtavissa asemissa olevat henkilöt näyttävät lakaisevan hankalat asiat maton alle, ja muut ovat hiljaa.

Lähes tragikoominen esimerkki hankalien asioiden sivuuttamisesta on vastaus, jonka sain, kun pyysin sähköpostitse Taideyliopiston tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöryhmältä kannanottoa läpikäymäni rekrytointiprosessin lukuisiin epäkohtiin.

Työryhmän puheenjohtaja – joka on samalla myös Taideyliopiston HR- ja palvelujohtaja sekä rehtorin johtoryhmän jäsen – vastasi, että työryhmä ei voi ottaa asiaan kantaa. Myös toinen professuuria hakenut dosentti pyysi kannanottoa prosessin epäkohtiin ja sai täysin identtisen vastauksen. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuusryhmän puheenjohtajan mukaan kantaa otetaan vain ”yleisellä tasolla”, ei yksittäisissä työsuhteisiin tai rekrytointeihin liittyvissä tapauksissa.

Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyöryhmä laatimassa tasa-arvo -ja yhdenvertaisuussuunnitelmassa kuitenkin sanotaan, että ”[r]ekrytoinneissa kiinnitetään huomio selviin ja läpinäkyviin kriteereihin ja niiden nojalla tehtävään tasapuoliseen ansiovertailuun”. Rekrytointien kehittämisestä on suunnitelmaan kirjattu myös erillinen asiakohta.

Tosipaikan tullen epäkohtiin ei näemmä kuitenkaan tartuta, eikä niistä vaivauduta edes lausumaan mitään. Mihin siis tarvitaan hienoja kirjauksia? Vastaus lienee selvä: niitä tarvitaan poseeraukseen. Sitä taas tarvitaan ainakin siihen, että pysytään runsaan valtionrahoituksen piirissä.

Näyttää siltä, että Taideyliopiston rekrytoinneissa monikaan asia ei ole muuttunut kuluneissa kahdeksassa vuodessa.

Taideyliopisto saa kaikista Suomen yliopistoista eniten valtionrahoitusta yhtä opiskelijaa kohden. Myös henkilökuntaa on yhtä opiskelijaa kohden eniten, noin kolmannes enemmän kuin esimerkiksi Aalto-yliopistossa tai Helsingin yliopistossa.

Nämä eivät ole yhdentekeviä seikkoja, kun mietitään, miten rahat Taideyliopistossa käytetään ja millaista henkilökuntaa sinne rekrytoidaan. Kuten tutkimuksen arviointipaneelikin totesi, pelkkä ”hyvä maine” ei vielä riitä.

Se ei riittänyt myöskään vuonna 2015. Silloin Taideyliopiston Sibelius-Akatemia sai ankarat moitteet eduskunnan oikeusasiamieheltä rekrytoinnista, jossa rehtori nimitti professoriksi maisterin sivuuttaen kolmen asiantuntijaelimen lausunnot (ulkopuoliset asiantuntijat, rekrytointilautakunta ja akateeminen neuvosto), jotka kaikki olivat esittäneet toimeen hakijoista pätevimmäksi arvioimaansa dosenttia.

Oikeusasiamies lausui: ”[L]aillisuusvalvonnan kannalta pidän Sibelius-Akatemian menettelyä tämän työsuhteisen professuurin täytössä yliopistolain 30 §:n ja perustuslain 6 §:n 1 momentin näkökulmista lainvastaisena.” Oikeusasiamies pyysi Taideyliopistolta asiasta selvitystä, jossa yliopisto lupasi tarkistaa rekrytointikäytäntöjään ja korostaa hakuilmoituksen laatijoille ”tehtävän huolellisuuden merkitystä”.

Näyttää siltä, että Taideyliopiston rekrytoinneissa monikaan asia ei ole muuttunut kuluneissa kahdeksassa vuodessa. On selvää, että kaikissa yliopistoissa täytetään toimia osin tarkoitushakuisesti – tämä on mahdollista etenkin vuoden 2010 ”fantastisen” yliopistouudistuksen jälkeen – mutta tiedeyliopistoissa on sentään sekä kilpahakijoina että ulkopuolisina asiantuntijoina tohtoreita ja dosentteja eikä maistereita.

Ehkä onkin paikallaan kysyä, että jos Taideyliopisto toistuvasti irtisanoutuu hyvästä hallintotavasta ja akateemisten meriittien arvostamisesta, tulisiko sen valtionrahoitusta vähentää. Voi myös kysyä, miten Taideyliopistolle varojaan lahjoittaneet monet yksityiset toimijat ja säätiöt, kuten Koneen Säätiö, Otavan Kirjasäätiö ja Saastamoisen Säätiö, suhtautuvat lahjoituskohteensa käytäntöihin?

Miksi Taideyliopisto ylipäätään haluaa olla yliopisto? Mitä lisäarvoa yliopistostatus antaa taidekoulutukselle?

Keskustelu, kommunikointi ja kriittisyys (myös itseä kohtaan) ovat tutkimuksen kulmakiviä.

Jo vuosikymmenten takainen institutionaalinen syy yliopistostatukselle on taiteellisen tutkimuksen profiilin kohottaminen. Taideyliopisto ylpeilee mielellään taiteellisen tutkimuksen ainutlaatuisuudella ja innovatiivisuudella, mutta tutkimusta tehdään kuitenkin usein vastoin vakiintuneita akateemisia käytäntöjä.

Olen lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ohjannut ja tarkastanut lukuisia Taideyliopistossa tehtyjä taiteellisia opinnäytetöitä ja törmännyt toistuvasti siihen, että tiedeyliopistoissa tehtyyn taiteen tutkimukseen ei niissä juuri koskaan viitata. Taiteen tutkimukseen kuitenkin sisältyy esimerkiksi estetiikka, musiikkitiede, teatteritiede, yleinen kirjallisuustiede ja taidehistoria, jotka kaikki ovat relevantteja aloja taiteellisen tutkimuksen kannalta.

Se, että Taideyliopistoissa sivuutetaan jatkuvasti oman alan laaja, aiempi tutkimus kertoo karua kieltään Taideyliopiston tutkimuskäytännöistä. Kun aiemmin tutkittua ei oteta huomioon, voidaan keksiä pyörä yhä uudelleen ja uskotella itselle, että nyt tehdään jotain täysin ainutlaatuista. Tällainen toiminta ei ole kuitenkaan yliopiston toimintaa.

Yliopisto on ennen muuta universitas, kansainvälinen, ylipaikkainen ja historiallinen yhteisö, joka kurottaa aina paitsi kohti uutta tietoa, myös kohti aiemmin tutkittua ja aiemmin sanottua. Keskustelu, kommunikointi ja kriittisyys (myös itseä kohtaan) ovat tutkimuksen kulmakiviä – ei se, että eristäydytään omaan poteroon, josta käsin julistetaan ulkomaailmalle omaa erinomaisuutta.

Taideyliopisto voisi aivan hyvin olla Taideopisto. Silloin olisi vapaus toimia yliopistolain ulkopuolella. Voisi myös aivan virallisesti (eikä ainoastaan tosiasiallisesti) viitata kintaalla akateemisille tutkimuskäytännöille.

Myös opettajat voisi nimittää työelämäprofessoreina ilman akateemisen pätevyyden arviointia. Mutta ei ole mahdollista esittää olevansa tutkimusta tekevä yliopisto, jos tutkimusmeriitit eivät paina henkilökunnan valinnassa.

Yliopistojen laadunvalvonnan ja itsereflektion kannalta olisi suotavaa, että Taideyliopiston toiminnasta ja hallintokulttuurista keskusteltaisiin lähitulevaisuudessa vakavasti.

Äänisuunnittelun professorin rekrytointiprosessista on vireillä ainakin kaksi kantelua valtioneuvoston oikeuskanslerille. Siellä käsitellään rekrytointiprosessin laillisuus.

Lisäksi tekeillä on ainakin yksi laajempi, kriittinen teksti Taideyliopistosta tutkimuslaitoksena. Yliopistojen laadunvalvonnan ja itsereflektion kannalta olisi suotavaa, että Taideyliopiston toiminnasta ja hallintokulttuurista keskusteltaisiin lähitulevaisuudessa vakavasti.

Lopuksi kerron, että tätä kirjoittaessa ja erilaisia dokumentteja läpikäydessä törmäsin vielä yhteen äänisuunnittelun professorivalintaan liittyvään yksityiskohtaan.

Kävi ilmi, että valituksi tulleelle maisterille oli ilmestynyt tietokantoihin tutkimusjulkaisu kesän aikana. Rekrytointiprosessin aikana oli myös ulkomailla valmistunut yhteisnäyttely, jossa työskenteli sekä valittu hakija että kolme rekrytointilautakunnan jäsentä – samaan aikaan ja yhteistyössä – professorin valintaprosessin ollessa kesken. Kukaan näistä rekrylautakunnan jäsenistä ei jäävännyt itseään prosessista.

Taideyliopiston tutkimusvararehtori Jaana Erkkilä-Hill vastasi Taina Saarikiven esittämään kritiikkiin tekstissään, joka julkaistiin Taideyliopiston verkkosivuilla 15.9.2023.

Lue myös:

Dosenttinimikkeelle perusteltu käännös on "Associate Professor"

Pohjoismaat tarvitsevat rahaston varautumistutkimusta varten

Toimivatko yliopistot aidosti yhteistyössä vai onko monialaisuus mantra?

Keskustelu-osiossa julkaistaan tieteeseen tai tiedeyhteisöön liittyviä mielipidekirjoituksia, jotka edustavat niiden kirjoittajien omia näkemyksiä. Voit tarjota osioon omia puheenvuorojasi. Lue ensin ohjeet kirjoittajalle.

Taina Saarikivi on Turun yliopiston kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti, äänitaiteilija ja vanhempi tutkija Taidetyö ja talouden uudet muodot -projektissa.