Hakkeri. Jos jollain käsitteellä on kielteinen kaiku, niin hakkerilla. Tietomurrot, pankkihuijaukset, erilaiset kiristykset… Jos silmä välttää hetkeksikään, sometilisi tai kännykkäsi on voitu kaapata. Hakkeri on kuitenkin alkujaan tarkoittanut jotain aivan muuta.

Jos muistissa on 1980-luvun puolivälissä alkunsa saanut suosittu tv-sarja Ihmemies MacGyver, niin siinä Richard Dean Andersonin esittämää päähenkilöä voi pitää kirjaimellisesti hakkerin ruumiillistumana: teknisesti orientoitunut, erilaisiin haasteisiin intohimoisesti suhtautuva ja asioihin pohjamutia myöten paneutuva innovatiivinen ihminen. Jos saatavilla on purkkakääre, klemmari ja kumilenksu, siitä voi – vain hiukan kärjistäen – rakentaa tiukan paikan tullen vaikka helikopterin. Ainakin jos television ihmemiehen kykyihin oli uskominen.

Ensimmäiset tietokoneet olivat mekaanisia ja toimivat vain paperilla. Charles Babbagen (1791–1871) ”differenssikoneen” piti mullistaa matemaattisten taulukoiden laskenta, mutta se ei koskaan valmistunut. Tai valmistui kyllä, mutta vasta 2000-luvun alussa. Kirjan alaotsikossa mainittua Ada Lovelacea (1815–1852) voi puolestaan pitää ensimmäisenä ohjelmoijana, vaikka hänen ideansa reikäkorttien käytöstä ei auttanutkaan Babbagea saattamaan konettaan käyttökuntoon.

Liki kahdensadan vuoden takaisista orastavista ajatuksista nykytekniikkaan on pitkä matka, mutta perusta luotiin jo tuolloin. Tietokoneet ovat kutistuneet kokonaisen huoneen täyttävistä hirviöistä ranteeseen pujotettaviksi älykelloiksi, ja hinnat ovat romahtaneet kymmenistä miljoonista muutamiin satasiin. Kun ensimmäisten tietokoneiden käyttäjien piti tuntea läpikotaisin niiden rakenne ja toiminta – mistä oli seurauksena, että niitä pääsivät käyttämään vain aniharvat asiantuntijat – nykyisin ei aina välttämättä edes tiedä käyttävänsä tietokonetta.

Kaiken lisäksi entisaikoina tietokoneet olivat kaikki keskenään erilaisia. Mitään standardeja ei ollut, ja jokainen niistä piti ohjelmoida aina erikseen kulloistakin laskutoimitusta tai muuta tehtävää varten. Nykyisin suurimpia ongelmia tuntuvat olevan, että PC ja Mac eivät aina juttele sujuvasti keskenään, tai läppärissä on ainoastaan USB-C-portti, joten vanhaa USB-B-muistitikkua voi käyttää vain hankalasti adapterin avulla. Puhumattakaan siitä, miten kirjassakin monta kertaa esiintyvälle Commodore 64 -tietokoneelle ohjelmat piti naputella pitkistä listauksista tai ladata verkkaisesti C-kasetilta korvia vihlovan vinkunan saattelemana. Nyt melkein äpin kuin äpin saa ladattua sekunneissa.

Kirjan tarina etenee hieman polveillen ENIACista, maailman ensimmäisestä ohjelmoitavasta tietokoneesta ESKOon, yhteen Suomen ensimmäisistä tietokoneista, ja siitä kohti nykypäivää. Se sopii kuitenkin hyvin teeman luonteeseen, sillä tekniikan kehityksessä ei ole oikoteitä ja usein tutkijat ja insinöörit joutuvat hakkaamaan päätään seinään ennen kuin ratkaisu löytyy. Toisinaan lukukokemusta häiritsee enemmän se, että sivupolulta palataan varsinaiseen aiheeseen ennen kuin käy ihan selväksi, miksi sille lähdettiin ja mihin se lopulta johti.

Nyman käy läpi kehityksen keskeiset virstanpylväät osin omien kokemustensa – korostaen moneen otteeseen olevansa alasta aika pihalla, vaikka on väitellyt tietotekniikasta – mutta eritoten suomalaisten alan uranuurtajien ponnistelujen kautta.

Itse en koskaan oikein innostunut tietokoneiden syövereistä ja syvemmästä filosofiasta, mutta kun kirjassa mainitaan ruotsalainen Advanced BASIC Computer 80 eli ABC 80, muistojen virrasta pulpahtavat pinnalle omat lukioajat, kun tietokonekerhossa tehtiin samaisella, koko koulun ainoalla koneella alkeellisia ohjelmia, jopa grafiikkaa ja kömpelöitä animaatioita ääniefekteineen kaikkineen. Osaltani se jäikin sitten siihen.

Erilaiset kerhot, harrastusryhmät ja tapaamiset ovat olleet monille kirjassa esitellyille ja haastatelluille pioneereille tärkeitä foorumeita. Useimmat ovat aloittaneet seikkailunsa digitaalisessa maailmassa yksikseen, mutta kun muita samanhenkisiä kavereita on löytynyt, kehitys on vauhdittunut.

Yhteistä ”hyville hakkereille” on aulius jakaa tietämystään myös muille, mutta etenkin palava kiinnostus mahdottomina pidettyjä asioita kohtaan: miten jonkin laitteen saa toimimaan toisin kuin on tarkoitus tai miten tietokoneen saa tekemään asioita, joita sillä ei pitäisi pystyä ollenkaan toteuttamaan?

Yhteistä hakkereille tuntuu olevan myös pyyteettömyys ja vaatimattomuus. Jos työstä on maksettu, ihan kiva, mutta raha ei ole ollut ratkaiseva tekijä. Eikä läheskään aina olisi edes löytynyt maksajaa, kun kyse oli ”vain” harrastuksesta ja vapaa-ajan toiminnasta, jota tehtiin sen itsensä antaman ilon vuoksi.

Tulokset ovatkin sitten olleet toisinaan paljon merkittävämpiä kuin kukaan osasi odottaa. Siksi monille hakkereille on ollut tärkeää yrittää huolehtia siitä, etteivät muutkaan – eli monikansalliset suuryritykset – pääse hyötymään taloudellisesti heidän saavutuksistaan.

Linus Torvaldsin aikoinaan aloittama ”maailmanhistorian suurin yhteistyöprojekti” eli Linuxin kehittäminen kuvastaa hyvin sitä, miten tärkeänä hakkeriväki pitää vapaata toimimista. Sen lisäksi, että yritykset pyrkivät erilaisilla lisensseillä varmistamaan, että voivat rahastaa järjestelmillä, joita asiakkaat eivät pääse muokkaamaan, niillä voidaan taata myös se, että kuka tahansa voi halutessaan yrittää kehittää tarjolla olevaa systeemiä. Linux onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka tehokkaasti periaate parhaimmillaan toimii. Käyttöjärjestelmä pyörii tätä nykyä maailman nopeimmissa tietokoneissa ja miljardeissa kännyköissä, ja sitä käytetään sekä Kansainvälisellä avaruusasemalla että Mars-luotaimissa ja -kulkijaroboteissa.

Hakkereiden vaatimattomuus puolestaan näkyy siinä, että jos kohta Lovelace ja Torvalds ovat tuttuja nimiä, kovin moni alan ulkopuolinen ei ole koskaan kuullutkaan Julf Helsingiuksesta, Timo Hirvosesta, Laura Kankaalasta, Tomi Tuomisesta tai Monty Wideniuksesta. Heillä on kuitenkin ollut keskeinen rooli monissa alan kehitysvaiheissa, jotka ovat johtaneet nykyiseen digiaikaan lukemattomine tietoteknisine sovelluksineen ja hyötyineen.

Kuvaavaa on se, että yksi nimi tuli yllätyksenä kirjan tekijällekin: Ebbe Nyman, yksi Suomen tietotekniikan tiennäyttäjistä, on Linus Nymanin isä. Kuten poika selostuksessaan toteaa: ”sain tietää asiasta vasta tehdessäni taustatutkimuksia tätä kirjaa varten”.

Huolestuttavana teemana on hakkereiden – siis näiden hyvien – pyrkimykset parantaa tuotteiden, palveluiden ja liikeyritysten turvallisuutta etsimällä niiden haavoittuvuuksia. Useampikin Nymanin ottama esimerkki osoittaa, että asia ei tunnu kaikkia firmoja kiinnostavan juuri lainkaan. Pikemminkin päinvastoin, sillä hakkereiden yhteydenottoihin tietoturvan puutteista suhtaudutaan vähätellen, ellei peräti vihamielisesti ja juristeilla uhkaillen. 

Tietomurtojen luulisi olevan huolenaihe kaikille alalla toimiville, vaikka hakkerointi – se ilkeämielinen tai jopa rikollinen – ei ole niin helppoa kuin elokuvissa yleensä esitetään. Nyman kertoo, kuinka ”oikein vahvan” salasanan purkamiseen ei riitä Auringon ja Maan jäljellä oleva elinaika, vaikka sen murtamiseen käytetty tietokone tekisi miljoonia arvauksia sekunnissa. Toki se edellyttää myös sitä, että ”verkkopalvelu tietää miten turvata käyttäjiensä salasanat”. Aina ei tunnu tietävän. 

Nyman kertoo kirjassaan myös hakkerikonferensseista, joissa asiaan vihkiytyneet jakavat kokemuksiaan ja käyvät läpi löytämiään eri yritysten ja alan toimijoiden haavoittuvuuksia. Niistä lukiessa tulee mieleen, ovatko kaikki konferensseihin osallistuvat liikkeellä pelkästään vilpittömin ja viattomin aikein, ja pyritäänkö – tai pystytäänkö – se jotenkin varmistamaan? Tätä kirjassa ei käsitellä lainkaan, vaikka tällaisten kokoontumisten voisi kuvitella olevan erinomainen tilaisuus kerätä tietämystä, jos sattuu olemaan rikoksiin mieltynyt hakkeri käsitteen negatiivisessa nykymerkityksessä. 

Sujuvan kirjan suomennos on Kari Kosken tekemänä yhtä lailla sujuva ja termit ovat kohdillaan. Lopusta löytyy kiinnostava kirjallisuusluettelo, mutta ikävä kyllä, hakemisto puuttuu. Pelkkä henkilöhakemisto olisi jo avittanut suuresti palaamista kiehtovan tarinan yllättäviinkin käänteisiin. 

• 

Lue myös: 

Erkki Laurila – teknillisen fysiikan tekijä ja näkijä

Professori Hans Andersin kasvatti tietotekniikan osaajien ensimmäistä sukupolvea

Tutkimuspäällikkö Jyri Näränen mittaa painovoimaa, johon vaikuttavat niin maankohoaminen kuin ilmastonmuutoskin