On olemassa saksalainen yliopistoaforismi: ”Ein Professor ist ein Mann anderer Meinung”. Sen voisi nykyaikaistaa ja suomentaa kuulumaan ”yliopistosivistyneistön jäsen on ihminen, joka on eri mieltä”.

Aforismin sanoma on tuskin Suomessa yhtä vankasti tosi kuin vanhassa eurooppalaisessa yliopistomaailmassa, mutta se sisältää kuitenkin aforistisen totuuden ja kuvaa yhtä yliopiston opettajan tehtävää. Sen paikkansapitävyys ja osuvuus on suuresti riippuvainen sekä yliopistossa toimivien henkilöryhmien sosiaalisesta koostumuksesta että heitä ympyröivän yhteiskunnan rakenteesta.

Aforismin mainitsemat professorit eivät enää ole yksin yliopistoyhteisöä muodostavia ja niin sanotut yliopistoyhteisöt opettajineen, tutkijoineen ja opiskelijoineen ovat laajentuneet tavalla, mikä ennen vanhaan tuskin olisi ollut edes käsitettävissä.

Suomalainen yhteiskunta koki 1960- ja 1970-luvuilla yhden 1900-luvun Euroopan nopeimmista rakenteellisista muutoksista. Suomi muuttui noina vuosina lopullisesti teolliseksi yhteiskunnaksi. Yhteiskunnallinen murros koski myös korkeakouluja ja korkeinta opetusta.

Korkeakoulujen opettajien ja korkeakouluopiskelijoiden määrä lisääntyi räjähdysmäisesti. Ylioppilaiden ja korkeakouluopetusta saaneiden määrän suuri lisäys ei aiheuttanut vain huomattavia muutoksia työvoiman rakenteeseen ja yhteiskunnan luokkarakenteeseen vaan se aikaansai murroksia myös poliittisessa ilmastossamme ja maamme henkisessä elämässä.

Vaikka nuoren ihmisen ohjautuminen korkeakouluopetukseen oli edelleen sosiaalisesti valikoivaa, korkeakouluopetus lakkasi kuitenkin olemasta vain harvoille suotu etuoikeus. Nopea korkeakouluopetuksen laajeneminen kuuluu eittämättä 1900-luvun Suomen kauaskantoisimpiin muutoksiin, joka vaikutti myös sivistyneistön toimintaehtoihin.

Sivistyneistö on monessa suhteessa epämääräinen käsite eikä sitä mielestäni edes kannata kovin tarkasti määritellä. Yliopistosivistyneistö on kuitenkin kategoria, joka aina jotenkin liittyy tieteelliseen tutkimukseen.

Professoriksi ja akateemiseksi opettajaksi pätevöidytään tutkimalla. Yliopistosivistyneistöön luettaneen myös monet sellaiset henkisessä elämässä aktiiviset, jotka ovat siirtyneet yliopistosta, sen tutkimuksesta ja opetuksesta muualle, mutta jotka edelleen ammentavat tietoja ja ideoita akateemisesta tutkimuksesta ja sitä koskevasta kritiikistä ja keskustelusta.

Yliopistosivistyneistön aseman ja roolin muutokset ovat selvästi kuvastuneet maamme poliittisessa elämässä. On usein viitattu siihen, miten maamme yliopistosivistyneistö ratkaisevasti vaikutti Suomen itsenäistymiseen ja eurooppalaiseksi valtioksi kasvamiseen.

Varsinkin monet professorit saattoivat ennen aivan omasta takaa toimia aktiivisesti ja vaikuttaa valtakunnallisessa politiikassa, sillä he kuuluivat valtaeliittiin ja säätyläissivistyneistöön. Sen jälkeen on tapahtunut politiikan professionalisoitumista, johon kuitenkin liittyy monenlaisia käänteitä.

Ilkka Ruostetsaari on systemaattisesti tutkinut ja kuvannut suomalaisen politiikan professionalisoitumisen eri vaiheita. Hän mainitsee aluksi, kuinka säätyvaltiopäivien viimeisen istuntokauden jäsenten korkea koulutustaso oli luonnollinen seuraus siitä, että koulunkäyntimahdollisuudet kuuluivat säätyläisten erioikeuksiin. (Ruostetsaari 1998.)

Ruostetsaari osoittaa, kuinka eduskuntauudistus sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden käyttöönotto 1906 käänsivät edustajien koulutustason jyrkkään laskuun, vaikka eduskunnan jäsenten koulutustaso säilyi koko väestöä selvästi korkeampana. 1900-luvun toisella puoliskolla kansanedustajien koulutustaso oli selvässä nousussa. Ruostetsaaren mukaan koulutustason nousu on ollut ilmeinen kehityssuunta 1950-luvun alusta lähtien selvän hyppäyksen ajoittuessa 1970-luvun alkuun.

Kansanedustajien kulutustason nousu on erityisesti heijastunut yhteiskuntatieteellisen yliopistokoulutuksen yleistymisessä. Tämä on sinänsä merkki politiikan professionalisoitumisesta, koska yhteiskuntatieteellisissä koulutusohjelmissa on voitu opiskella nimenomaan valtakunnalliseen politiikkaan liittyviä ongelmia.

On syntynyt poliitikon ammatti, johon erikoistutaan ja kouliinnutaan. Tämä ei sinänsä merkitse sivistyneistön panoksen vähenemistä, sillä on ilmeistä, että monet kansanedustajat aktiivisesti ja jopa lisääntyvässä määrin ammentavat tietoja tieteellisistä julkaisuista ja tutkimustuloksia koskevista keskusteluista. Varsinaisten yliopisto-opettajien ja professoreiden mukanaolo politiikassa on kuitenkin vähentynyt.

Poliitikkoja ja kansanedustajia koskevat kansainväliset tiedot osoittavat, miten akateemisen taustan omaavat ammattipoliitikot eri maissa ovat rekrytoituneet eri tiedekunnista ja eri oppiaineista.

Ruostetsaari kertoo, miten Ranskassa ja varsinkin Yhdysvalloissa juristien osuus kansanedustajien keskuudessa on ollut huomattavan suuri, kun taas Suomessa juridisen koulutuksen saaneiden osuus kansanedustajien keskuudessa on ollut vertailevasti katsoen pieni. Sen sijaan 1900-luvun toisella puoliskolla sellaisten kansanedustajien määrä, joilla oli yhteiskuntatieteellistä koulutusta, kasvoi nopeasti.

Akateeminen koulutus vaikuttaa oletettavasti poliitikkojen tyyliin, niin poliittisen toiminnan tyyliin kuin heidän elämäntapaansa. Erilaisen akateemisen koulutuksen yliopistosivistyneistössä aiheuttamia tyylillisiä ja näkemyksellisiä eroja on käsitellyt kaksi sangen kuuluisaa akateemista gurua ja ajattelijaa: Immanuel Kant ja Pierre Bourdieu. Vuonna 1798 Immanuel Kant julkaisi Königsbergissä kirjan Der Streit der Fakultäten.

Kant tähdensi kahden ryhmän välistä eroa: Toiseen kuuluivat teologit, juristit ja lääkärit, toiseen taas humanistit ja luonnontieteilijät.

Teologien, juristien ja lääkäreiden ryhmään kuuluivat ammatit ja koulutettavat, jotka Kantin kielenkäytön mukaan sijoittuivat korkeimpiin tiedekuntiin ja oppineitten parlamentin oikealle puolelle. He ovat keskeisesti hallituksen asialla, mutta kuten muussakin toiminnassa tarvitaan aina myös vasemmalle puolelle sijoittuvaa oppositiota, joka voi muun muassa esittää hallitukselle, mitä sen toiminnassa pitkän päälle on hyödyksi tai haitaksi. Tälle vasemmalle puolelle kuuluu humanisteista ja luonnontieteilijöistä koostunut filosofinen tiedekunta.

Kantin näkemys kuvastaa kiinnostavalla tavalla, miksi humanistiset tieteet ja luonnontieteet yhdessä ovat muodostaneet eri maissa aikoinaan esiintyneet filosofiset tiedekunnat. Se on Kantin kielenkäytössä niin sanottu alempi tiedekunta, jossa tutkimus ja opetus on ollut hallituksen holhouksesta vapaata ja jossa oppineitten oma järki on sanonut, mikä on järkevää ja oikein. Oikealla puolella on tarvittava auktoriteetti, vasemmalla puolella taas yhtä lailla tarvittava vapaus.

Immanuel Kantin jakoa soveltamaan ja uudenaikaistamaan ryhtyi Pierre Bourdieu kuuluisassa vuonna 1984 julkaisemassaan kirjassa Homo Academicus. Hän käytti Kantin vanhaa jakoa ja tutki empiirisesti niin sanottujen korkeimpien tiedekuntien edustajia, erityisesti juristeja ja lääkäreitä. 

Bourdieu kuitenkin huomauttaa, miten Kantin vanhan jaon soveltaminen on vaikeutunut, koska yhteiskuntatutkijoiden osuus akateemisesti koulutettujen joukossa on huomattavasti kasvanut. Yhteiskuntatieteilijät ovat näet jakautuneet sellaisiin, jotka ovat hallitusten asialla, ja sellaisiin, jotka harjoittavat vapaata tutkimusta.

Bourdieun mukaan lääkärin ja juristin pätevyys on juridisesti varmistettu tekninen ja muodollinen pätevyys, joka antaa laillistetun oikeuden soveltaa tieteellisesti varmistettua tietoa. Se, että lääketieteen monet tutkijat työskentelevät klinikoissa, on kuitenkin Bourdieun mukaan merkki siitä, että tiede on alistettu sosiaaliseen valtaan, joka antaa sille tehtäviä ja myös formuloi rajoituksia. Lääketiede on käytännön tiede, jonka totuudet ja menestykset koskevat koko kansakuntaa.

Bourdieu on kerännyt runsaasti tietoja eri akateemisten ryhmien sosiaalisesta taustasta ja koulutuksesta. Hän viittaa useasti Michel Foucaultiin ja Aaron Cicoureliin, jotka ovat analysoineet, miten lääkärin pätevyyteen liittyy sekä etiikkaa, joka kytkee sen valtiovaltaan ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, että valtaa soveltaa omia näkemyksiään suhteessa potilaisiin

Eittämättä tämä lääkärien erikoinen side sosiaaliseen järjestykseen ja valtiovaltaan on ollut omiaan kasvattamaan heissä sosiaalista sovinnaisuutta ja varovaisuutta, joskus maailman menoa koskevaa välinpitämättömyyttä.

Tietenkin akateeminen elämä, siihen liittyvä tutkimus, opetus ja ideointi ovat muutoksen alaisia. Moniin Bourdieun näkemyksiin, havaintoihin ja tilastoihin voidaan esittää täydennyksiä ja myös ajankohtaisia korjauksia.

Kuitenkin Kantin inspiroima Bourdieun analyysi on tärkeä ja antoisa lähtökohta. Jako toisaalta tiedekuntiin, jotka selvästi kytkeytyvät hallintoon ja hallinnolliseen järjestelmään ja toisaalta tiedekuntiin, joissa hallinnon tavoitteista riippumatta voidaan harjoittaa tieteellistä tutkimusta, on eittämättä kiinnostava.

Jako kuvastuu myös poliittisissa asenteissa. Ainakin Euroopassa suoritettujen tutkimusten mukaan lääkärit ja lääkärikoulutuksen saaneet ovat poliittisesti konservatiivisempia kuin humanistit ja luonnontieteilijät – varmuuden vuoksi sanon ainakin Euroopassa, koska näin ei näytä olevan esimerkiksi Etelä-Amerikassa.

Euroopassa on kuitenkin myös nähtävissä muutoksia, jotka johtuvat muun muassa lääketieteellisen tutkimuksen muuttuvista ulkonaista olosuhteista. Lääketieteellinen tutkimus on yhä enemmän luonnontieteellistä, ja sitä suoritetaan vähenevässä määrin sairaaloiden klinikoilla ja lisääntyvästi erillisissä tutkimuslaitoksissa.

Lähtemällä Immanuel Kantin ja Pierre Bourdieun jaotuksista voimme suomalaisissa yliopistoissa erottaa neljä tällä hetkellä havaittavaa yliopistosivistyneistön älyllisen tyylin ryhmää: Niitä ovat julkishallintoon kytkeytyvän tieteisopin soveltajat, tieteen omaehtoisuuden puolestapuhujat, tieteen taloudellisen hyödyllisyyden korostajat sekä sosiaalisen tasauksen ja sivistyksen kehittämisen ajajat.

Julkishallintoon kytkeytyvän tieteisopin soveltajiin liittyy tutkimus- ja ajatustyyli, joka kuvaa Kantin niin sanottuja korkeampia ja valtiollis-hallinnollisia kytkentöjä. Siihen kuuluvat oikeustiede, perinteellistä sairaanhoitoa korostava lääketiede sekä yhteiskuntatieteellisistä aineista osa taloustieteestä, valtio-opista ja sosiaalipolitiikasta.

Mainituissa aineissa on tutkimuksessa otettava huomioon valtion ja julkisen hallinnon tarpeita. Tieteelliset argumentit ovat toki näissä aineissa hyvin tärkeitä, mutta ne eivät ole riittäviä. Niihin on sovellettava myös sellaista, mitä hieman epämääräisesti sanotaan hyväksi arvostelukyvyksi. Se merkitsee yleensä sopeutumista sovinnaisuuksiin ja järkevänä pidettyyn hallintoon. Ne ovat, kuten juridiikkaa aiemmin kuvattiin, tieteisoppia, eivätkä vain tiedettä.

Niin sanotusti alemmat, vapaata järkeä korostavat, aiemmin filosofisiksi kutsutut tiedekunnat eivät enää edusta yhtenäistä tutkimus- ja ajatustyyliä. Niissä erottuu eri tyylejä, kuten edellä mainittu tieteen omaehtoisuutta tähdentävä ajatusmaailma. Se elää rikkaasti monien humanistien ja luonnontieteilijöiden keskuudessa.

Tiedettä ja tutkimusta tehtäessä päätavoitteena on kehittää tiedettä ja tieteellistä keskustelua. Tähän ryhmään kuuluvien tutkijoiden ei tarvitse filosofiseen keskusteluun joutuessaan yksipuolisesti argumentoida itsenäisen tieteellisen tutkimuksen puolesta, mutta koko heidän elämänsä ja ajatustyylinsä rakentuvat sille, että he toiminnassaan ennen kaikkea ottavat huomioon tieteen kehitystavoitteita ja muiden tutkijoiden kantoja.

Tutkimuksen taloudellista hyötyä tähdentävä ryhmä kasvaa varsinkin luonnontieteilijöiden keskuudessa. Sen edustajille on ominaista, että he ovat taipuvaisia kieltämään perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen eroa. Tässä ryhmässä kytketään tutkimus innovaatioihin ja yrittäjyyteen. Mikäli julkisesta hallinnosta haetaan signaaleja, viitataan kernaasti OECD:n julkilausumiin. Koulutuksen ja tutkimuksen perimmäinen tarkoitus on kansakunnan taloudellinen menestys.

Sosiaalisen tasauksen ja sivistyksen kehittämisen ajajat ovat yleisin tyyppi humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden piirissä. Se on sangen monivivahteinen kategoria, koska siihen kuuluvat sekä erityisesti sosiaalista tasausta tähdentävät radikaalit että sivistysperinnettä vaalivat kulttuurihenkilöt, jotka ajattelevat usein konservatiivisesti, joskus korostuneen kansallisesti. Taistellessaan kovaa taloudellisuutta ja tekniikan ylivoimaa vastaan radikaalit ja konservatiivit kuitenkin toisinaan löytävät toisensa.

Kategoria vaalii ja kehittää nimenomaan sosiaalisia uskomuksia. Sille sosiaalisen elämän, usein kielellisesti ilmaistavat muodot, ovat hyvin tärkeitä. Tutkimus on keskittynyt kuvaamaan sosiaalista ja kulttuurista elämää, sen vaalimista ja kehittämistä.

Eittämättä tässä mainitut tyylit edustavat yleistävän koosteen yliopistosivistyneistömme sekä yhteiskunnallisista tehtävistä että akateemisesta tyylistä. Yliopistosivistyneistömme tehtävänä ja sosiaalisena funktiona on suorittaa tieteellistä tutkimusta, palvella tieteellisin argumentein valtion hallintoa, edesauttaa ja kehittää talouselämässä ja tuotannossa tarvittavaa osaamista sekä tieteellisesti analysoimalla kehittää oikeudenmukaisuutta, empatiaa ja sivistystä. Kaikkiin näihin tehtäviin liittyy systemaattista ja tieteellistä tutkimusta, mutta vain tieteen omaehtoisuutta koskevassa tyylissä se on nostettu täysin keskeiseksi tavoitteeksi.

Kuvaamani akateemisten tutkijoiden ja suomalaisen yliopistosivistyneistön neljä päätyyliä edustaa varsin vapaalla kädellä piirrettyjä ideaalityyppejä. Vaikka olen liittänyt esittämäni tyypit eri aineisiin ja tiedekuntiin on selvää, että kussakin tiedekunta- ja aineryhmässä on paljon poikkeuksia. Myös Pierre Bourdieun kehittämissä Homo Academicuksen jaotteluissa on paljon poikkeuksia, kuten hänen tilastoistansa voidaan nähdä.

Sekatyypit ovat luultavasti ajan myötä lisääntyneet. Monella yhteiskunnan lohkolla on voitu havaita, ettei maailma ole yhtä yhtenäisesti rakennettu kuin vuosisatamme alussa tai keskivaiheilla. Luokkaeroja on olemassa, mutta ne ovat myös muuttuneet siten, ettei niihin enää yhdisty selviä kulttuurisia eroja niin kuin ennen vanhaan oli asianlaita. Suomessa äänestyskäyttäytyminen sekä valinta porvarillisuuden ja sosialismin välillä eivät enää liity ammattiasemaan ja sosiaaliseen taustaan yhtä selvästi kuin aiemmin.

Luultavasti myös yliopiston tiedekuntien ja ainekokonaisuuksien väliset tyylilliset ja tieteellistä asennoitumista koskevat erot ovat epämääräisempiä kuin ennen.

Nykyisiä muutoksia on usein haluttu kuvata sanomalla, että yksilön merkitys on lisääntynyt suhteessa sosiaalisiin kategorioihin ja kategorisointiin.

Yksilöiden lisääntyvä korostaminen oli hyvin keskeinen riskiyhteiskunnan käsitteen luojan Ulrich Beckin ja Elisabeth Beck-Gernsheimin kirjassa Individualization (2001). Beckien kirjan pääteemana on se, että maailmaa ja varsinkin eurooppalaista maailmaa hallitsee voimakas individualisaation, yksilöllistymisen tendenssi. Sillä he eivät viittaa ihmisyksilön psykologiseen kehitykseen eivätkä myöskään uusliberalismin väitteeseen, että ihmisten taloudellista toimintaa hallitsevat itsekkäät motiivit.

Beckien teesi on, että ihmiset nykyään hahmottavat maailmansa ja tiedostavat ympäristönsä yksilöllisen identiteettinsä ja oman persoonallisen elämänsä puitteissa. Aiemmin hahmottamista tehtiin kansallisuuden, yhteiskuntaluokan, ammatin, puoluevärin, asuinseudun, kieliryhmän ja voisi tässä lisätä oman oppiaineensa ja tiedekuntansa puitteissa. Nämä sosiaaliset määreet ovat Beckien kuvaamina niin sanottuja zombikategorioita. Ne ovat kuolleita mutta kuitenkin olemuksillaan hallitsevat ihmisten ajatusmaailmaa.

Individualisaatiolle en ole löytänyt käypää suomalaista käännöstä, vaikka olen puhunut yksilöllistymisestä. Beckien esityksessä pääpainoksi tulee oikeastaan se, mitä individualisaatio ei ole. Se ei heidän mukaansa merkitse, että ihmiset olisivat yhteiskunnan instituutioista riippumattomia tai että yksilön elämää olisi pidettävä ainutlaatuisena. Se merkitsee, että yksilöiden itseänsä toteuttaminen yhä enemmän on heidän oma asiansa ja heidän omalla vastuullaan. Nykyihminen on Beckien mukaan tuomittu jatkuvaan aherteluun ja hänen epäonnistumisensa on hänen oma syynsä. Ulrich Beck puhuu riski-bibliografioista ja tee-se-itse-elämäkerroista.

Beckien kirjassa keskustellaan keskeisistä nykypäivän ilmiöistä. Kirja on täynnä aforistisia totuuksia, jotka kuitenkin samalla ovat teräviä havaintoja. Sillä, että kirja sisältää aforistisia totuuksia, tarkoitan juuri sitä, että Beckit ovat tehneet teräviä havaintoja, mutta että he myös menevät liiallisuuksiin kirjoittamalla ikään kuin heidän kuvaamansa kehityspiirteet koskisivat kaikkia ihmisiä, alueita ja ryhmiä. Siitä huolimatta he kirjoitustyylillään paljastavat uusia ja käsittääkseni erityisesti sivistyneistöä koskevia kehityspiirteitä.

Tärkeä ja ehkä nimenomaan yliopistosivistyneistöä koskeva vavahduttava Beckien kertomus koskee työllisyyttä ja työttömyyttä. He tähdentävät miten eurooppalaisiin yhteiskuntiin on syntynyt uusi työllisyyden-työttömyyden muoto, jonka he englannin kielellä kuvaavat sanoilla fragile, flexible employment, heiveröinen, vaihteleva työllisyys. Meillä tätä muotoa ei ehkä riittävästi tunnisteta, koska meikäläinen poliittinen keskustelu on opettanut meidät ottamaan työllisyyttä ja työttömyyttä toisiansa poissulkevina kategorioina.

Beckit kuvaavat, miten eurooppalaiset ihmiset lisääntyvästi elävät kädestä suuhun ja saavat ansionsa vaihtelevista lähteistä. Monet eivät ole jatkuvasti, mutta kuitenkin silloin tällöin työttöminä, ja heidän ansionsa myös huomattavasti vaihtelevat ajasta toiseen. Beckien mukaan vanha työyhteiskunta on monessa suhteessa jo elänyt aikansa, mutta meillä ei vielä ole sopivia käsitteitä kuvaamaan uutta tilannetta.

Jokainen tänään eurooppalaisessa yliopistossa työskentelevä voi kuitenkin omassa työympäristössään tunnistaa kuvattua ilmiötä. Miltei kaikissa yliopistollisissa laitoksissa on päteviä tutkijoita, joiden tämän hetkinen elämäntilanne on fragile, flexible employment. Kenties on laihaa lohtua siinä, ettei se koske vain meikäläisiä, vaan oikeastaan kaikkia maailman yliopistoja, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa.

Totta puhuen on myös niin, etten sekä ikäni että omien historiallisten kokemuksieni takia pysty täysin tiedostamaan miten nykyiset heiveröisessä ja vaihtelevassa työllisyystilanteessa elävät tutkijat kokevat asemansa. Vaikka emme silloin selvästi tiedostaneet tilannettamme ja angsteja oli monenlaisia, on kuitenkin myönnettävä, että kun 1950-luvun lopussa tulin nuorena professoriksi, yliopistomaailmaan oli nopeasti tulossa sekä uusia virkoja että korkeakouluja. Lupaaville tutkijoille oli jatkuvasti avautumassa yliopistollisia virkoja. Näin ei tällä hetkellä ole.

Toisaalta nykyään on huomattavasti enemmän ja kunnolla palkattuja tutkijan virkoja kuin muutama vuosikymmen sitten. Ne ovat kuitenkin tilapäisiä ja aikamääreihin sidottuja. Tutkijan virkojen ja tehtävien tilapäisyys verrattuna olemassa oleviin yliopisto-opettajien virkojen suhteelliseen vähyyteen ja niihin pyrkivien suureen lukumäärään olisi otettava tarkan ja systemaattisen selvityksen kohteeksi.

Juuri individualisaation takia sanonta ”Ein Professor ist ein Mann anderer Meinung” on ehkä vähemmän tosi kuin aiemmin. Mielestäni kuitenkin yleiset valittelut siitä, etteivät tutkijat ja yliopiston opettajat osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat liioiteltuja. Toiset osallistuvat, toiset eivät, kuten aina on ollut asianlaita ja kuten mielestäni myös on toivottavaa.

Yliopistosivistyneistöllä on, kuten tässä on tähdennetty, useita erilaisia tehtäviä. Puhuttaessa yliopistosivistyneistön aktiivisuuden ja myös yhteiskuntakriittisyyden tarvittavasta määrästä on kysymys arvioinnista, johon ei löydy täysin objektiivista mittapuuta.

Käsitykseni mukaan on keskustelualueita ja aiheita, joiden käsittelyssä näkyy huolestuttavia aukkoja ja vaikenemista, kun taas joidenkin muiden asioiden kriittisessä tarkastelussa tilanne näyttää suhteellisen hyvältä. Niinpä mielestäni on suhteellisen paljon osoituksia siitä, että yliopistosivistyneistö aktiivisesti osallistuu keskusteluun, joka koskee sosiaalista tasausta ja oikeudenmukaisuutta sekä kulttuurin ja sivistyksen kehittämistä.

Toisinaan oletetaan yksipuolisesti, että niin sanottu yhteiskuntakritiikki tulee vain vasemmalta. Lähihistoriamme kuitenkin osoittaa, että myös porvarillisesti ja keskustalaisesti ajattelevissa piireissä on syntynyt yhteiskuntakriittisiä ohjelmia ja organisaatioita. Näin on ollut ehkä nimenomaan tiede- ja korkeakoulupolitiikan alalla kuten ilmenee Suomen tieteen historian äsken ilmestyneestä neljännestä osasta (Eskola 2002, 356 –359).

Vuonna 1969 perustettiin Professoriliitto, vuonna 1971 niin sanottu Kanslerisäätiö, vuonna 1972 Edistyksellinen tiedeliitto ja vuonna 1974 EVA. Yhteiskuntakriittisinä järjestöinä niiden pyrkimys oli tuottaa vastavoimia aikakauden menoa ja painotuksia vastaan. Nämä porvarilliset ja keskustalaiset järjestöt ovat kuitenkin sopeutuneet maamme yleispolitiikkaan ja akateemisessa elämässä tärkeisiin tavoitteisiin eivätkä enää varsinaisesti edusta kriittisiä ääniä.

Monessa maassa esiintyy tällä hetkellä äänekkäitä oikeistoradikaalisia ja populistisia liikkeitä, jotka lietsovat vihaa muukalaisia vastaan ja joista jotkut selvästi ovat omaksuneet kansallissosialistisia ajatuskulkuja. Niiden kaikuja näkyy joskus myös akateemisia asioita koskevissa kirjoituksissa.

Suomi ja Ruotsi ovat toistaiseksi säästyneet näiltä liikkeiltä, mutta hyvin varoittavaa on se, että ne ovat suhteellisen voimakkaina esiintyneet sellaisissa vakaissa demokratioissa kuten Hollannissa, Norjassa ja Tanskassa. Tämänkaltaisten liikkeiden analysointi ja paljastaminen kuuluvat mielestäni tällä hetkellä yliopistosivistyneistön tehtäviin.

Suomalaisen yliopistomaailman sosiaalisen herkkyyden puutetta on kuitenkin mielestäni tällä hetkellä havaittavissa varsinkin kahdessa asiassa ja kysymyksessä. Näistä on toisessa kysymys joko tiedostamattomasta ylimielisyydestä tai viattomuudesta.

Sekä koulutuksen että koulutuksen taloudessa näkyvän aseman suhteen Suomessa pyyhkii todella hyvin. Tutkijoiden osuus työvoimasta on suuri ja korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus on vertailevasti hyvin korkea. Vuonna 2001 esitetyssä Maailman talousforumin listalla Suomea on esitetty maailman kilpailukykyisimpänä kansantaloutena. Suomi on useiden kriteerien mukaan yksi neljästä maasta, jotka nousevat tietoon perustuvien talouksien huipulle. Voiko tässä saavutuksessa olla mitään ongelmallista?

Suomi on todella huippumaita sekä koulutuksen että tieteellisen tiedon taloudellisen soveltamisen suhteen. Nämä ovat tietenkin sinänsä erinomaisia saavutuksia. Pulmana on siinä, että olemme, kenties erinomaisuutemme estäminä, liian vaillinaisesti analysoineet kehityksen vaihtoehtoja ja riskejä.

Tiedepolitiikka-lehden numerossa 1/2002 on opetusneuvos Reijo Laukkasen monessa suhteessa erinomainen kirjoitus ”Riittääkö suomalaisten osaaminen” (2002, 33–40). Se kuvaa suomalaisten korkeita koulutussaavutuksia ja kysyy huolestuneesti, miten voimme tulevaisuudessa pitää koulutustason eturivin paikkamme. Tämä on sinänsä tärkeä ja kannustettava kulttuuripoliittinen tavoite.

Laukkasen artikkelin teeman kannalta ongelma on kuitenkin siinä, ettei ole lainkaan varmaa, takaako korkea koulutustaso tulevaisuudessa taloudellista menestystä. Näin on toki ajateltu ei vain Suomessa, vaan käytännöllisesti katsoen kaikissa Euroopan maissa.

Viime aikoina on kuitenkin ruvettu esittämään vakavia epäilyjä kansakunnan koulutustason ja taloudellisen menestyksen yksiselitteisestä riippuvuudesta. Esimerkiksi Alison Wolfin teos Does Education Matter (2002) epäilee koulutustason ja menestyksen yhteyttä. Wolf esittää esimerkkejä maista, joissa koulutustasoa on nostettu huimasti, mutta joissa talouden kehitys on suuntautunut laskuun. Hän viittaa myös sellaisiin maihin, kuten Sveitsiin, joissa korkeakoulututkintojen frekvenssi on Euroopan alhaisimpia, mutta ovat silti maailman rikkaimpia.

Ilmeisesti koulutustason ja taloudellisen menestyksen yhteys riippuu vankasti monesta muusta tekijästä, joiden sisältöä olisi välttämätöntä analysoida. Voimme Suomen kohdalla myös viitata siihen, että samanaikaisesti koulutustasomme ja osaamisemme nousun kanssa on ollut ennätysmäinen työttömyys. Se koskee vieläpä myös korkeasti koulutettuja eikä vain vähiten koulutusta saaneita työläisiä. Tämä keskustelunaihe on meillä ollut paljolti kielletty.

On vaarallista painottaa olevansa maailman huipulla, koska sekä huipulla olemisen kriteerit että huipulla olon sosiaaliset vaikutukset saattavat olla nopeiden muutosten alaisia.

Toinen suomalaisen yliopistomaailman ongelma, joka koskee sosiaalisen herkkyyden puutetta, liittyy yliopistosivistyneistön kriittisyyden kohteisiin.

Olen rohjennut väittää, että yliopistomme tutkijoiden ja opettajien kriittisyys sosiaalisissa, poliittisissa ja sivistyksellisissä asioissa on suhteellisen näkyvä sekä vasemmalla että oikealla. Se koskee ongelma-alueita, jotka erityisesti ovat humanistien ja yhteiskuntatutkijoiden käsittelemiä.

Nykyajan ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat suuret kysymykset liittyvät kuitenkin lisääntyvästi luonnontieteisiin, fysikaalisiin tieteisiin ja biotieteisiin. On kysymys ydinvoiman käytöstä, geneettisestä ohjailusta, ekologisesta tasapainosta, saastumisen kriteereistä, ilmakehän lämpenemisestä ja siitä, miten ihmisen tulee suhtautua näihin sisältyviin riskeihin sekä riskien epätasaiseen sosiaaliseen valikoitavuuteen.

Julkisesta keskustelusta heijastuu sellainen kuva, että näihin ilmiöihin viittaavat kriittiset äänet vain pienessä määrin tulevat luonnontieteiden ja biotieteiden tutkijoilta. Kriittisiä varoituksia esittävät pääasiassa vihreät, eri puolueiden ekologisesti ajattelevat ja maallikot, jotka ovat yrittäneet perehtyä luonnontieteiden ongelmiin.

Näistä ongelmista sanoma- ja aikakauslehtien palstoilla kirjoittavat luonnontieteilijät ovat pääasiassa puolustamassa tieteellisiä tekniikkoja ja rutiineja. Kuvani saattaa perustua harhaan, mutta ongelma on sitä suuruusluokkaa, että siitä on mainittava keskusteltaessa yliopistosivistyneistömme tehtävistä.

On myös myönnettävä, että on bio- ja luonnontieteilijöitä, kuten U. B. Lindström, Pekka Nuorteva ja Rauno Ruuhijärvi, jotka tekevät aktiivista työtä herättääkseen lukevan ja aikaansa seuraavan yleisön tietoisuutta luonnonilmiöiden kehityksestä ja kehittyneen tieteellisen tekniikan riskeistä. Oivallista työtä ovat tehneet lääketieteen puolella puolestaan muun muassa kansleri Lauri Saxén ja arkkiatri Risto Pelkonen. He antavat tasapuolista informaatiota sekä lääketieteen riskeistä että menestyksestä välttäen avoimesti radikaalisia formulointeja.

Mainitsen havainnollistamismielessä näitä jo eläkkeelle siirtyneiden nimiä. On olemassa toki muitakin tutkijoita, jotka ansaitsisivat maininnan heidän rinnallaan. Huoleni on se, onko heitä luonnon- ja biotieteilijöiden piirissä liian vähän ja onko tämä tällä hetkellä alue, jossa kuvastuu suomalaisen yliopistosivistyneistön laiminlyöntejä.

Tiede, akateemisten tutkijoiden työhön perustuva kokonaisuus, on tänään todellinen maailman mahti, keskeinen yhteiskunnallinen instituutio, joka vaikuttaa elämämme kaikkiin piirteisiin. Tämän takia puhutaan tiedetutkijoista myös yhtenäisenä kategoriana. Monet tieteen ympärille syntyneet organisaatiot vahvistavat tätä yhtenäisyyttä ja siihen liittyviä mielikuvia. Tämä on yhteiskunnan keskeisten instituutioiden kuvauksessa asiallista ja myös yhteiskunnallisen kehityksen kannalta toivottavaa.

Yliopistosivistyneistön tarkastelu osoittaa kuitenkin, että akateemisilla tutkijoilla on useita ja monivivahteisia tehtäviä. Heitä yhdistää yhtenäinen tausta, yliopistoissa saatu kasvatus ja tieteellistä tutkimusta koskevat yleiset säännöt, mutta heillä on kuitenkin erilaisia ja vaihtelevia yhteiskunnallisia funktioita.

On tärkeätä, ettei yliopistosivistyneistön moninaisuutta byrokraattisten rationalisointien ja yhdenmukaisuutta korostavan tiedepoliittisen hahmottamistarpeen takia pyritä hävittämään. Yliopistosivistyneistön moninaisuus on tosiasia, josta myös suomalainen yhteiskunta selvästi hyötyy.

•

Artikkeli perustuu juhlaesitelmään Suomen akateemisten tutkijoiden (SATY) 30-vuotisseminaarissa 6.9.2002.

•

Kuvassa Erik Allardt Helsingissä vuonna 1969. Kuvan lähde: Museovirasto.

•

Lue myös:

Akateemisen vapauden ja sivistysyliopiston tila Suomessa 2020-luvun alkupuolella

Me olemme ne, joita olemme odottaneet – yliopistolaisten tulisi nousta vastarintaan ja lakata käpertymästä itseensä

Ovatko professorit menettäneet akateemisen vapautensa?