Yliopistoilla on toteutettu viimeisten vuosikymmenien aikana useita syvällekäyviä uudistuksia, joiden myötä yliopistoyhteisö on muuttunut todennäköisesti enemmän kuin koko edeltävän historiansa aikana. Uudistukset ovat muokanneet myös professoreiden asemaa ja työtä.

Professorit ovat perinteisesti lukeutuneet yhteiskunnan eliittiin, osaksi sen harvalukuista ylintä virkamiehistöä. Yhteiskunnan murroksen ja yliopistojen nopean kasvun aikana 1960-luvulla ryhmän asema joutui vaakalaudalle. Opintonsa aloittaneille suurille ikäluokille professorit näyttäytyivät yliopistojen ja niiden hallinnon demokratisoinnin esteinä, pysähtyneisyyden takuumiehinä.

Kiista kärjistyi 1960-luvun lopulla kysymykseen mies ja ääni -periaatteesta, jolla tarkoitettiin kaikkien yliopistolla työskentelevien ja opiskelevien yhtäläistä ääni- ja vaalikelpoisuutta yliopiston hallinnollisissa elimissä. Hallinnonuudistuskamppailu yhdisti siihen asti hajanaista professorikuntaa. Professoriliitto perustettiin lokakuussa 1969 organisoimaan radikaalin hankkeen vastustamista. Liiton toiminta oli tuloksellista, sillä pitkälti sen organisoiman kampanjan ansiosta hallinnonuudistus saatiin torjuttua.

Vaatimukset mies ja ääni -periaatteesta vaimenivat 1970-luvun alussa, mutta kiistan seurauksista kauaskantoisinta oli koko maan professoreita kokoavan liiton synty. Kun professoreiden esiintyminen oli yleensä rajoittunut heidän oman tieteenalansa ja yliopistonsa piiriin sekä etenkin toiseen maailmansotaan asti myös politiikan kentille, liiton perustamisen jälkeen alkoi hahmottua käsitys kaikki yliopistot kattavasta professorikunnasta ja Professoriliitosta sen edustajana.

Hallinnonuudistuskamppailu ei vaikuttanut pidemmällä aikavälillä professoreiden yleiseen arvostukseen. He ovat nauttineet 1960-luvulta lähtien, siis jo ennen kiistan alkua, suurta arvonantoa verrattuna muihin ammattiryhmiin. Urho Rauhalan vuonna 1966 ilmestyneessä tutkimuksessa professorin sijoittuminen kolmannelle sijalle korkeimman oikeuden presidentin ja pääministerin jälkeen kertoo opillisen sivistyksen arvostuksesta vielä varsin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa.

Suomen Kuvalehti on tutkinut ammattien arvostusta seitsemän kertaa vuosina 1991–2018. Professori sijoittui noin 380 ammatin joukossa aivan kärkeen 2000-luvun alkuun asti, mutta sen jälkeen arvostuksessa on tapahtunut selvä pudotus. Kyse ei ole yksin suomalaisesta ilmiöstä, vaan professoreiden arvostus on laskenut viime vuosikymmeninä kaikkialla Euroopassa.

Mikä selittää professorin ammatin arvostuksen laskua, vaikka luottamus yliopistoihin ja tieteeseen on vuodesta 2001 lähtien laaditun Tiedebarometrin mukaan säilynyt vahvana? Epäilemättä kyse on voimakkaasti nousseen koulutustason seurauksesta: yhä koulutetummassa yhteiskunnassa professoreilla ei ole samaa tiedollista auktoriteettiasemaa kuin aiemmin.

Kun joka toisesta nuoresta tulee ylioppilas, lähes yhtä moni opiskelee yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa ja professoreiden määräkin on kasvanut tasaisesti 2000-luvulle asti, professori on muuttunut ammatiksi muiden joukossa. Aseman arkipäiväistyminen on yhteydessä myös yliopistojen kiihtyvään muutokseen, joka on muokannut professorin työtä uusiksi ja vähentänyt sen perinteistä itsenäisyyttä.

Vuonna 1986 annettua lakia korkeakoululaitoksen kehittämisestä voidaan pitää uudistusten lähtölaukauksena. Lakiin kirjattiin periaate, jonka mukaan yliopistojen kehittäminen on sidoksissa niiden tuloksiin. Tästä käynnistynyt muutosten sarja huipentui vuoden 2010 yliopistolakiin, joka pitkälti kokosi aiemmin tapahtuneet muutokset ja joka muun muassa muutti professoreiden virkasuhteet työsuhteiksi. Yhteensä 23 vuoden jaksolle ajoittuu yli 20 yliopistojen toimintoihin vaikuttanutta uudistusta.

Yliopistoreformien taajuus kiihtyi erityisesti vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kun aiemmin voitiin puhua murroskausista, sittemmin on siirrytty jatkuvan muutoksen hektiseen tilaan.

Toinen toistaan seuranneiden uudistusten myötä yliopisto on kulkenut pitkän matkan, ja sen mukana yliopistollinen työ. Keskeinen vedenjakaja on muodostunut sivistyksen ja mitattavan hyödyn välille.

Ainakin 1960-luvulle asti professori saattoi nauttia pitkälle viedystä tutkimuksen ja opetuksen vapaudesta. Hän tavoitteli sivistysyliopiston ideaalia keskittymällä tieteen kautta saavutettavaan pitkän aikavälin hyötyyn samalla, kun hän sivisti kansaa. Päämäärä säilyi jokseenkin samana 1980-luvulle, joskin monilla professoreilla uutena mausteena työhön tuli koulutuksellisen ja sivistyksellisen tasa-arvon ihanne.

Pitkään arvokkaiksi koettuja yliopistotyön johtoajatuksia alettiin 1990-luvulla kyseenalaistaa. Yliopistolaisen odotettiin olevan tuottava, tehokas ja kansainvälistyvä tutkija, joka osasi perustella tutkimuksensa merkitystä kansalliselle kilpailukyvylle.

Uudella vuosituhannella vaatimukset ovat jalostuneet vielä pidemmälle. Todellinen sankari on Euroopan unionista rahaa hankkiva, markkinahenkinen, huippuyksikössä työskentelevä maailmankansalainen, joka menestyy niin kansainvälisissä rahoitushauissa kuin korkeatasoisiksi luokiteltujen julkaisujen määrässä.

Suomalaisessa yliopistopolitiikassa kansainvälistyminen ja kansainvälisen kilpailukyvyn korostaminen ovat lyöneet siinä määrin läpi, että on puhuttu kilpailuyliopistosta entisen sivistysyliopiston sijaan. Kehitysvaiheet ovat yleistyksiä, eikä sivistysyliopistoa tai mitään muutakaan yliopistovaihetta ole sellaisenaan koskaan ollut. Ne kertovat kuitenkin murroksesta, jonka myötä professoreiden ja muiden yliopistolaisten työ ja sen ihanteet ovat muuttuneet.

Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen on asetettu useissa OECD:n, ministeriöiden ja elinkeinoelämän raporteissa ja asiantuntijapuheenvuoroissa yliopistojen keskeiseksi päämääräksi. Siihen päästään kehittämällä koulutusta ja tutkimusta sekä luomalla entistä suurempia, profiloidumpia ja tehokkaammin toimivia yliopistoyksiköitä. Tavoitteet on ajettu 2000-luvulla lyhyessä ajassa läpi ministeriö- ja keskushallintojohtoisesti, eikä aloite niihin ole tullut yliopistoväen puolelta.

Yliopistotyön määrittyminen entistä enemmän kilpailullisten eikä niinkään perinteisten akateemisen toiminnan ideaalien kautta on herättänyt monissa huolta. Muutos muokkaa kaikkien yliopistolaisten identiteettiä. Jos työn keskiössä ei ole enää tiede, kansallisvaltio tai edes ympäröivä yhteiskunta, vaan oma ura ja sen edistäminen kilpailemalla kaikesta kaikkien kanssa, yhteisölliset ja sivistykselliset pyrkimykset jäävät väistämättä toissijaisiksi.

Kilpailullisen kulttuurin rinnalla toinen yliopistoja 2000-luvulla muokannut kehityskulku on ollut professoreiden itsenäisen aseman kaventuminen. Vuonna 2010 yliopistolain myötä valta vietiin ”neuvostoilta”, kun yliopiston sisällä kolmikantaiset hallintoelimet poistettiin ja johtajien valtaa laitosjohtajasta rehtoriin lisättiin kollektiivisten päätöksentekoelinten kustannuksella. Managerijohtoisista tiedekunnista ja laitoksista tuli vastuullisia rehtorille eikä niinkään yliopistoyhteisölle. Tilalle astui byrokraattinen ohjaus, jonka on pahimmillaan koettu olevan hierarkkista, sääntöihin sidottua, yksityiskohtaista ja jäykkää.

Yliopistoihin on rakennettu useita organisaatiotasoja, jotka tuottavat kokouksia, hallintoa ja byrokratiaa. Monien kokemusten mukaan kehitys on johtanut työn pirstaloitumiseen sekä tutkimukseen ja opetukseen jäävän ajan vähenemiseen. Professoriliiton teettämien kyselyiden perusteella professorit ovat joutuneet käyttämään entistä enemmän aikaa hallinnollisiin, toisarvoisiksi koettuihin tehtäviin, joiden ei ole koettu kuuluvan ”oikeaan” yliopistotyöhön.

Yliopistoja on pidetty ajattelun ja tutkimuksen saarekkeina, joissa vallitsee arjen kiireestä irrallaan oleva luovuuden ja itsensä toteuttamisen ilmapiiri. On puhuttu yliopistotyön imusta ja akateemisen maailman lumosta. Yliopistojen kenties vetovoimaisin houkutin on ollut akateemisen vapauden ihanne. Mutta onko vapaus edelleen akateemista työtä oikeuttava perusarvo? Onko professoreilla myös viime vuosikymmenien uudistusvyöryn jälkeen oikeus vapaasti tutkia, opettaa ja julkaista ilman ulkopuolisten tahojen väliintuloa?

Suomen perustuslain mukaan tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu. Vapaus on kuitenkin suhteellista, sillä valtion ohjaus on suuntautunut syvälle akateemisen toiminnan sisältöihin, kun se on uudistanut tutkintoja sekä asettanut painopisteitä, tutkimusohjelmia, strategisen huippuosaamisen keskuksia ja esimerkiksi kärkihankkeita. Tästä huolimatta tutkimus lienee viimeisiä akateemisen vapauden saarekkeita yliopistoissa, tietyin varauksin. Professori voi periaatteessa tutkia mitä haluaa, kunhan hänellä on siihen tarvittava rahoitus.

Yliopistoille asetetut tehokkuusvaatimukset ovat saattaneet professoreiden aseman uuteen valoon. Monien mielestä professoreiden työtä ei voi pätevästi mitata, eikä sitä ennen 2000-lukua edes vakavasti yritetty. Tämä kääntyi julkisuudessa professoreita vastaan, kun eräissä puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota professoreiden vähäiseen työmäärään.

Esimerkiksi 1980-luvun alussa Tilastollisessa vuosikirjassa professoreiden viikoittaiseksi työajaksi ilmoitettiin viisi ja puoli tuntia ja apulaisprofessoreiden työajaksi seitsemän ja puoli tuntia, vaikka tosiasiassa luvut vastasivat lähinnä opetusvelvollisuuden määriä. Väitteet yliopiston sisäisestä rappiosta, pölyttyneistä professoreista ja heidän lyhyistä työpäivistään tarjosivat oivan perustelun tehokkuuden lisäämiselle.

Tehokkuutta ja kuria haikailevien puheenvuorojen näkökulmasta on kiinnostavaa, että yliopistojen tuottavuus on 1990-luvulta lähtien selvästi parantunut. Professoreiden lukumäärä on pysynyt suunnilleen samana tai 2010-luvulla se on itse asiassa jopa laskenut, vaikka opiskelijoita on tullut yliopistoihin koko ajan enemmän.

Kun vuonna 1990 Suomessa oli yksi professori 61 opiskelijaa kohden, heikkeni suhdeluku vuoteen 2017 mennessä 79:ään. Yliopistotutkintojen vuotuinen määrä on samassa ajassa kasvanut lähes kolminkertaiseksi, tohtorintutkinnon suorittaneiden määrä jopa kolme ja puoli kertaiseksi.

Luvut kertovat tehokkuuden lisääntyneen yliopistoissa, joissa professorit ja muu opetus- ja tutkimushenkilöstö tuottavat työvuosina mitattuna pienemmällä panostuksella enemmän maistereita ja tohtoreita kuin edellisellä vuosituhannella. Suurentuneiden opiskelijajoukkojen opetuksen vaatiman työmäärän kasvu on lisäksi tapahtunut aikana, jolloin hallinnollinen ja muu opetuksen sekä tutkimuksen ulkopuolinen työ on muutoinkin lisääntynyt.

Puheet laiskoista professoreista eivät silti ole kokonaan vaimenneet, kuten eräät maan hallituksen julkisuuteen suuntaamat kommentit osoittavat. Valtiovarainministeri Alexander Stubb puhui toukokuussa 2015 hallituksen ohjelmaa julkistettaessa, että ”jos aikoinaan professorilla oli kolme syytä olla professori – kesä-, heinä- ja elokuu – niin jatkossa näin ei enää ole”. Aiemmin ulkoministerinä hän kertoi kuuntelevansa mieluummin ministeriönsä virkamiehiä kuin päivystäviä dosentteja.

Kun A-Studio-ohjelmassa käsiteltiin joulukuussa 2015 yhteiskuntasopimuksen ja pakkolakien kohtaloa, pääministeri Juha Sipilä ilmoitti löytyvän ”kaiken maailman dosentteja, jotka sanovat, mitä ei saa tehdä”. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen lähetti puolestaan samana syksynä yliopistoille avoimen paimenkirjeen, joka koettiin yliopistoissa Stubbin ja Sipilän tokaisujen tavoin moittivaksi, jopa loukkaavaksi.

Vuosikausia jatkuneiden uudistusten, säästöjen ja monenlaisten kilpailua lisänneiden toimien jälkeenkin maan johto piti yliopistoja ja niiden professoreita tehottomina, kykenemättöminä vastaamaan kansainvälisen kilpailun vaatimuksiin. Kommenttien heijastama tutkimuksen ja sen tekijöiden arvostuksen puute samoin kuin yliopistojen ilmapiiriä heikentäneet voimavarojen leikkaukset eivät ole jääneet vaille seurauksia.

Aivovuodosta eli tutkijoiden siirtymisestä pysyvästi ulkomaille on tullut 2000-luvulla kasvava ongelma. Vuosina 2005–2016 muuttotappiota kertyi kaikkiaan lähes 1 500 henkeä. Yleisimmin Suomesta lähdettiin vahvoihin tiedemaihin Yhdysvaltoihin, Britanniaan, Ruotsiin, Saksaan ja Norjaan.

Millaiseksi professoreiden akateeminen identiteetti on muotoutunut kilpailuyliopistossa? Perustuuko heidän ymmärryksensä omasta asemastaan tutkijoina ja opettajina osana yliopistoyhteisöä pelkästään työn huononemisen, arvostuksen vähenemisen ja voimattomuuden kaltaisiin kielteisiin kokemuksiin vai sisältyykö siihen myös myönteisempiä rakenneosia?

Yliopistoissa tapahtuneet muutokset ovat lisänneet keskustelua akateemisten identiteettien kriisiytymisestä. Kilpailu ja managerialismi ovat synnyttäneet epävarmuutta ja paineita, joiden vuoksi tutkijoiden on ollut aikaisempaa vaikeampaa löytää yliopistotyöstä henkilökohtaista merkitystä. Esimerkiksi jatkuvan arvioinnin on katsottu murentaneen käsityksiä hyvästä tutkimuksesta ja opetuksesta.

Vastustus ei ole niinkään kohdistunut tehokkuuteen, arviointiin, tuloksellisuuteen tai kilpailuun sinänsä, vaan kyse on ollut tavoista, joilla nämä arvot on tuotu yliopistotyön arkeen. Niiden on nähty loukkaavan kollegiaalisuuden, tieteenalojen itsenäisyyden sekä tutkimuksen ja opetuksen vapauden kaltaisia akateemisen työn perusihanteita. Erityisesti professoreille ylhäältä tuleva komento- ja sanelupolitiikka on ollut uutta.

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että professoreiden akateeminen identiteetti olisi uudistusvyöryn alla vaarantunut ja yliopistoissa tehtävän työn mielekkyys murentunut. Professori voi edelleenkin pitkälle määritellä, mitä hän tutkii ja opettaa. Kyselytutkimusten perusteella suuri osa professoreista pitää työtään merkityksellisenä ja työpaikkansa ilmapiiriä hyvänä. Akateemisen maailman imusta kertoo se, että vain pieni vähemmistö professoreista valitsisi toisen uran.

Professorit löytävät työstään, akateemisen identiteetin ytimestä, lukuisia ilonaiheita. Työstä kumpuavia myönteisiä asioita ovat muun muassa yhteisöllisyys, vapaus, luovuus, uusien ilmiöiden parissa työskentely, julkaisujen ilmestyminen sekä opiskelijoiden onnistumiset. Moni professori on kutsumusammatissa.

•

Lue myös:

Akateemisen vapauden ja sivistysyliopiston tila Suomessa 2020-luvun alkupuolella

Riittävä tutkimusaika taattava yliopistoissa opetustyötä tekeville

Yliopisto yhteiskunnan palvelijana vai totuuden etsijänä?