Urheilun kansainvälistyminen käynnistyi 1800-luvun lopulla. Kansainvälisten urheiluorganisaatioiden synnyttäminen oli välttämätöntä, jotta lajit pystyivät levittäytymään eri maihin. Samalla kun järjestöt keskittyivät urheilun lajintoimintojen alueelliseen laajentamiseen, ne joutuivat normitustyöhön, jossa avainasemassa olivat tulosten mitattavuuden määrittely ja yksiselitteisten sääntöjen laatiminen. (Itkonen 2013, 5–6.)

Varhain oli ajateltu, että urheilu tuottaisi pelkästään kaikenlaista hyvää, kuten reippautta, ryhdikkyyttä ja raittiutta. Tämä tulkintatapa kyseenalaistettiin pian. Suomalaisissa käytännöissä kertomusta urheilun hyvyydestä yritettiin vaalia pitäytymällä amatööriurheilun käytäntöihin. Viimeistään urheilun ammattimaistuminen kuitenkin purki ajatuksen urheilun moraaliperustasta, joka olisi yhtenäinen ja tuottaisi harrastajilleen kaikkea hyvää. (Ilmanen 2012, 178–180.)

Etenkin Suomessa oli olemassa omat historialliset edellytyksensä sille, että syntyi kertomus urheilun hyvyydestä. 1900-luvun alussa urheilu näyttäytyi olennaisena osana kansakunnan rakennustyötä. Urheilu kiinnittyi tiiviisti muiden organisaatioiden aktiviteetteihin, ja toimijat ahersivat useissa järjestörooleissa, mikä loi edellytykset sille, että urheiluun ei liittynyt vain lajiopastusta vaan laaja-alaisempaa sosialisaatiota. Niinpä nuorisoseurojen, suojeluskuntien ja työväenyhdistysten järjestötaloista lähipiireineen tuli kansanvalistuksen keskuksia. (Itkonen 1997, 205–216; Hentilä 1989, 213–216.)

Vaikka urheilu irtaantui perinteisistä järjestökytkennöistään, sitä legitimoitiin edelleen monenmoisen hyvän tuottajana niin koko kansakunnalle kuin yksittäisille harrastajille. Urheilun katsottiin kasvattavan yksilöitä paitsi omasta kunnostaan ja toimintakyvystään huolehtimiseen myös kilpakenttien ulkopuolisten normistojen noudattamiseen ja kunnioittamiseen. Urheiluseurojen tilaisuuksissa juovuksissa esiintyneitä henkilöitä erotettiin seuran jäsenyydestä. Kansainvälisillä kilpa-areenoilla menestyneitä urheilijoita ylevöitettiin nimeämällä heidät esimerkiksi ”Suomen maailmankartalle juoksijoiksi” tai ”lentäviksi suomalaisiksi” (Viita 2003, 148–161).

Nykyisessäkin urheilussa maat kilpailevat paremmuudestaan. Esimerkiksi olympiamenestyksestä laaditaan mitali- ja pistetaulukoita. Joukkuelajeissa maajoukkueet mittelevät paremmuudestaan lukuisissa lajeissa. Tästä huolimatta huomattava osa tämän päivän huippu-urheilusta on viihdettä, jota ei perustella entisenlaisilla nationalistisilla tai valistuksellisilla vakuutteluilla. Urheilusta on tullut tuote, joka muodostaa yhdessä median ja markkinoiden kanssa tiiviin kolmiyhteyden (Itkonen 1996, 231–250).

Huippu-urheilun yhteiskunnallisen aseman muuttumiseen ovat vaikuttaneet useat eri tekijät. Urheilun ammattimaistuminen toteutui vauhdikkaasti, kun myös olympialiike avasi porttinsa ammattilaisille. Alun perin nykyisenkaltaisiin olympialaisiin saivat osallistua vain amatöörit. Globalisaatio on puolestaan madaltanut kansallisia rajoja ja johtanut mittavaan urheilijoiden muuttoliikkeeseen. Mediallistuminen on tuonut urheilun sosiaalisille kentille aivan uusia toimijoita, jotka tavoittelevat muitakin kuin kilpailullisia voittoja.

Huippu-urheilun kiinnostavuuden lisääntyminen on osaltaan purkanut urheilun perinteistä itsemääräämisoikeutta. Urheiluorganisaatiot ovat lisääntyvässä määrin pakotettuja pohdiskelemaan omia sääntöjään mutta myös arvioimaan suhdettaan yleisempiin yhteiskunnallisiin normistoihin. Yksi osoitus laajentuneesta normipohdinnasta on tutkimus, jota on virinnyt urheilun moraalista ja etiikasta (katso esimerkiksi McFee 2004; McNamee 2010; Mäkinen 2005; Walsh ja Giulianotti 2007).

Globaalissa huippu-urheilussa pelataan ”kovin panoksin”. Suuriin taloudellisiin voittoihin ovat yltäneet muun muassa kansainväliset urheiluorganisaatiot, yksittäiset urheilijatähdet ja urheilun suurtapahtumia välittävät mediajätit. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisääntyessä urheilu on saanut seuralaisekseen myös omat riskinsä, uhkansa ja uhrinsa.

Moninaiset riskit varjostavat urheilun viihdespektaakkeleita. Pahimmillaan ylenmääräinen riskinotto liittää urheilun kielteiseksi koettuja ”epäeettisyyden takiaisia”. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että riskirajoilla liikkuminen ja riskinoton seuraukset ovat oivallista polttoainetta medialle.

Urheilun riskien yksi juuri löytyy kilpailun kiristymisestä. Ammattimaisessa, suuria lupauksia tarjoilevassa huippu-urheilussa voittoa ja menestystä tavoitellaan keinoja kaihtamatta. Etenkin urheilijoiden suorituskykyä lisäävästä dopingista on tullut kilpakenttien kestohaaste.

Dopingin koetaan uhkaavan urheilun reilun pelin normistoa. Doupatut urheilijat saavat huomattavaa etua suhteessa luomulinjaan luottaviin kanssakilpailijoihinsa. Douppaamisen kimppuun on käyty mittavin kontrollitoimin, jolloin urheilijat ovat käytännöllisesti katsoen koko ajan järjestelmän valvovan silmän alaisina. Dopingin riskiluonne liittyy siihen, että kemiallisin valmistein toteutetussa suorituskyvyn manipuloinnissa liikutaan aika ajoin elimistön sietokyvyn rajamailla. Tiedetäänpä sekin, että lääkeaineiden ylenmääräinen käyttö on johtanut paitsi terveyden menettämiseen myös ennenaikaiseen kuolemaan.

Ammattimaisessa huippu-urheilussa liikkuvat valtavat rahat. Kun perinteisesti urheilun tehtävä ei ole ollut taloudellisten voittojen tuottaminen, urheiluorganisaatiot ovat olleet osin kykenemättömiä vastaamaan ulkopuolisten taloustoimijoiden tunkeutumiseen pelikentille. Niinpä esimerkiksi vedonlyönnistä on tullut haaste, johon vastaamiseen urheilujohtajat ovat hakeneet avukseen myös virkavallan edustajia. Eittämättä rahanpesu, lahjonta ja kilpailutulosten manipulointi ovat urheilun riskejä, joiden valjastamiseen tarvitaan sekä urheilueettisiä pohdintoja että yleisempääkin normimuokkausta.

Etenkään huippu-urheilua ei voida enää perustella kertomuksella, jonka mukaan urheilu tuottaisi kaikkea hyvää. Huippu-urheilijan rooli on pitkän polun päässä oleva ammattikäytäntö, jossa pannaan niin sanotusti kaikki peliin sekä saadaan rahallista korvausta ja muita etuisuuksia.

Moraalisesti uhkaavaksi tilanne muodostuu, kun organisaatiot ryhtyvät ylenmäärin välineellistämään urheilijoita omien intressiensä palvelukseen. Kaikkensa peliin laittava ja pelkästään omaan urheilumenestykseen tähtäävä urheilija voi olla sokea välineellistäjien tavoitteille. Erityisen puolustuskyvyttömiä välineellistämiselle ovat lapset ja nuoret.

Sosiaalisesti kestävän urheilun tulisi olla myös taloudellisesti kunnossa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä monelta osin urheilu on taloudellisesti kestämättömällä perustalla. Esimerkiksi lukuisat maailman kärkitason jalkapalloseurat ovat rajusti ylivelkaantuneita. Myös kotimaisessa joukkueurheilussa eurojen riittävyys on jatkuva uhka. Seurojen konkurssit ja maksuvaikeudet ovat tuttu ilmiö.

Urheilun autonomiaa ovat viime vuosikymmeninä uhanneet kentille tunkeutuvat ulkopuoliset sijoittajat ja suoranaiset rahastajat. Sijoittajien ensisijaisena tavoitteena ei ole urheilumenestyksen saavuttaminen vaan taloudellisten voittojen korjaaminen. Urheilun tiedetään myös mahdollistavan rikollisen rahanpesun. Etenkin urheilun vedonlyönti tarjoaa toimivan kasvualustan hämärärahojaan kotiuttaville rikollisille.

Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten liikunnan yhteiskuntatutkijat todistelivat urheilun sivilisoitumisen merkitsevän väkivallan kuihtumista kilpakentiltä (katso Elias ja Dunning 1986). Tutkijoiden ennakointi on sittemmin osoittautunut ainoastaan osatotuudeksi. Eriytyessään ja viihteellistyessään urheiluun on muodostunut oma väkivaltasektorinsa. Etenkin monissa uusissa urheilumuodoissa vastustajan vahingoittaminen on täysin sallittua toimintaa. Viihteellistymisen nimissä on myös palattu aiempiin käytäntöihin. Muun muassa miesten amatöörinyrkkeilyssä on siirrytty takaisin kypärättömään aikaan.

Väkivallan näkeminen urheilun uhaksi edellyttää yhtä reunamerkintää. Kaikille toimijoille väkivallan lisääntyminen urheilussa ei ole kielteinen muutossuunta. Harrastajien hakeutuminen väkivaltaisiin lajeihin, mittavat rahapalkkiot ja suuret katsojamäärät sekä huomattava medianäkyvyys osoittavat, että väkivaltaiselle urheilulle on ollut olemassa oma sosiaalinen tilauksensa. Kohu- ja sokkiuutisoinnin aikakaudella osa urheilutuotannosta näyttääkin ratsastavan väkivallan ratsuilla. (Jarvie 2012, 310–318).

Kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa edellytetään ympäristökysymysten huomioimista. Urheilun uhkaksi on noussut välinpitämättömyys, jolla etenkin suurkilpailujen järjestäjät ovat suhtautuneet tapahtumien ympäristövaikutuksiin. Esimerkiksi olympialaisten jättiläismäiset rakennelmat ovat koituneet kisojen jälkeen ongelmallisiksi. Jo kisojen valmisteluvaiheissa on hankaloitettu paikallisten ihmisten elämisen edellytyksiä ja suorastaan loukattu kansalaisoikeuksia.

Urheilun suurtapahtumat ovat vaikeuttaneet myös paikallisen väestön elämää. Esimerkiksi Brasiliassa vuonna 2014 järjestettyjen jalkapallon MM-kilpailujen vuoksi alkuperäisasukkaita häädettiin asuinsijoiltaan ja asuntoja purettiin rakennus- ja tiehankkeiden tieltä (Ortiz 2012). Amnesty International raportoi, kuinka Qatarin vuoden 2022 jalkapalloilun MM-kisa-areenoita rakennettiin orjatyövoimalla piittaamatta alkeellisistakaan työsuojelumääräyksistä.

Urheilujohtajat legitimoivat urheilua monin myönteisin sanankääntein. Nykypäivän urheilu nähdään globaalin talouden merkittäväksi sfääriksi. Onpa urheilun tulkittu vahvistavan kansakuntien identiteettiä sekä edistävän kansalaisten terveyttä. Urheilun katsotaan myös tuottavan elämänsisältöä niin harrastajilleen kuin yleisöilleen.

Urheilun legitimointipuhe voidaan myös kyseenalaistaa. Etenkään huippu-urheilu ei sinällään tuota terveyttä tai ylläpidä toimintakykyä. Kovimmillaan huippu-urheilu on jatkuvaa tasapainoilua elimistön kestokyvyn rajamaastossa. Globaalissa maailmassa urheilun identiteettejä rakentava merkitys on aiempaa monimutkaisempi (Markovits ja Rensman 2010, 8–13).

Urheilu tuottaa myös omat uhrinsa, joista urheilujohtajat mieluusti vaikenevat. Omassa uhrien jäljitystyössäni päädyin seitsemään uhrityyppiin, jollaisiksi tyypittelin ylenmääräiset riskinottajat, vastustajan vahingoittamat, keinoja kaihtamattomat, yleisöuhrit, rooliuhrit, uhrisankarit sekä sattuman korjaamat (Itkonen 1997, 7–13).

Ylenmääräiset riskinottajat eivät tunne pelkoa ja sananmukaisesti ”urheilevat hengellään”. Riskinotto voi tapahtua joko kilpailutilanteissa tai valmentauduttaessa kisakoitoksiin. Vastustajan vahingoittamia uhreja ovat urheilijat, jotka ovat esimerkiksi joutuneet kokemaan kanssakilpailijansa tyrmäyksen tai muun vahingoittamisen. Vastustajia voidaan vahingoittaa joko sääntöjen sallimissa rajoissa tai niitä rikkomalla. Esimerkiksi jääkiekossa on noussut esiin valmentajien käskyttäminen eli ohjeistus vastapuolen tiettyjen pelaajien väkivaltaisesta eliminoimisesta.

Keinoja kaihtamattomien uhrityyppiin lukeutuvat tietoisesti vilpin tielle lähteneet, jolloin suoritusta parantaviin lääkeaineisiin turvautumisella tai riskinottamisella kilpailutilanteissa on ollut karut seuraukset. Vilpistely onkin muodostunut yhdeksi urheilun legitimiteettiä voimallisimmin uhkaavista tekijöistä (McFee 2004, 118–121).

Urheiluun kuuluvat myös yleisöuhrit. Kilpa-autoja on suistunut katsomoihin tuhoisin seurauksin. Myös huliganismi ja katsomoväkivalta ovat tuottaneet omat uhrinsa. Rooliuhreja on puolestaan syntynyt niistä henkilöistä, jotka ovat valikoituneet uhreiksi johtuen omasta asemastaan urheiluorganisaatiossa. Urheilujohtajia on jopa murhattu. Rooliuhreina on pidetty myös monia urheilu-uran jälkeen hankaluuksiin ajautuneita urheilijoita. Mika Myllylän kilpailu-uran jälkeistä elämää kuvattiin mediassa ”julmaksi laduksi”, josta hiihtäjäsankari ei selvinnyt hengissä (Lempinen 2012, 14–23).

Uhrisankarit puolestaan uhrautuvat yhteisen hyvän nimissä, sillä urheilukentilläkin uhrautumalla voi itseään ja yhteisöään ylevöittää. Vaikka kyseessä eivät olisikaan suoranaiset kuolonuhrit, niin etenkin mediassa monet urheiluorganisaatioiden hylkäämät henkilöt nimetään uhreiksi. Sankariviitta on annettu myös henkilöille, jotka eivät ole kestäneet huippu-urheilun paineita. Kuolemansa kautta uhrisankariksi määrittyi esimerkiksi saksalainen jalkapallomaalivahti Robert Enke, joka poistui keskuudestamme itsemurhan tehneenä syksyllä 2009.

Urheilussa tapahtuu myös erilaisia ennakoimattomia onnettomuuksia. Manchester Unitedin jalkapallojoukkueen pelaajat menehtyivät vuonna 1958 Münchenin lentokentällä tapahtuneessa onnettomuudessa. Samoin kävi syyskuussa 2011 Lokomotiv Jaroslavin jääkiekkojoukkueen pelaajille. Myös katsomoväkivalta ja huliganismi ovat tuottaneet omat uhrinsa. Kyseinen uhrilaji voidaan nimetä sattuman korjaamiksi.

Erityisesti huippu-urheilu joutuu paitsi vakuuttelemaan olemassaoloaan myös tekemään työtä korkean moraalinsa ylläpitämiseksi ja säilyttämiseksi. Hankalaksi tilanteen tekee se, että ei ole olemassa ainoastaan yhtä yhtenäistä urheilua.

Urheilun sosiaaliseen todellisuuteen on tullut lisääntyvässä määrin uusia toimijoita. Nämä uudet toimijat omine intresseineen haastavat urheilun vallitsevia käytäntöjä. Samalla urheilun aiempi autonomia tulee kyseenalaistetuksi.

Myös urheilun riskit, uhat ja uhrit pakottavat urheiluorganisaatioissa toimivat jatkuvaan normitustyöhön. Jatkuessaan urheilun normimyllerrys on vaativaa sekä urheilun sisäpiiriläisille että ulkopuolisille urheilua asemoiville päätöksentekijöille. Normien muokkauspakko ja jatkuva normimyllerrys tekevät osaltaan urheilusta yhden yhteiskunnallisen elämänmenon kiinnostavimmista alueista.

•

Kuvan lähde: Wikimedia Commons

•

Lue myös:

Hyppäys uudelle tasolle – Liikunnanopettajien koulutus alkoi Jyväskylässä 60 vuotta sitten

Uhkaako loputon määrä digitaalista viihdettä ihmiskunnan kehitystä?

Urheilun rooli presidentintekijänä