Nykyihminen on teknologiansa avulla ylivoimainen peto. Ihmisen kehitys kohti asemaansa on ollut monivaiheinen. Varhaiset esivanhempamme olivat saaliseläimiä. Sittemmin sukuhaaramme kehittyi metsästäjäksi ja tuli osaksi petoyhteisöä. Ihmisen tietä huippupedoksi vahvisti liittoutuminen toisen petolajin, suden, edustajien kanssa.

Ihmisen suhde saalislajistoonsa on muuttunut paljon pelkästä peto–saalissuhteesta. Samalla kun ihminen toiminnallaan ajaa monia lajeja sukupuuton partaalle, monet kesylajit runsastuvat ihmisen hoidossa. Samoin ihmisen asuttamat ympäristöt tarjoavat suojaa luonnonvaraisille kasvinsyöjille muilta pedoilta.

Ei ole täysin selvää, koska varhaiset ihmiset aloittivat lihansyönnin. Nykykäsityksen mukaan ensimmäiset pystyssä kävelleet hominidit, apinaihmiset (australopithecukset), eivät olleet petoeläimiä. Jotkut niistä saattoivat hakea ravintoa petojen hylkäämiltä tai hetkeksi jättämiltä kaadoilta, ja todennäköisesti ne nappasivat monien nykyisten apinoiden tapaan pienempiä riistaeläimiä tilaisuuden tullen. Apinaihmisten fossiileista tehtyjen analyysien perusteella lihalla ei kuitenkaan ollut merkittävää roolia niiden ravinnossa, eikä niillä ollut erityisiä anatomisia sopeutumia metsästykseen tai lihansyöntiin (esimerkiksi Lee­-Thorp ym. 2000).

Sen sijaan apinaihmiset olivat saaliseläimiä. Monissa niiden fossiileissa on petojen saalistuksen jättämiä jälkiä, ja ne näyttävät olleen suurpetojen ravintoa. Apinaihmiset olivat petojen suhteen ehkä samankaltaisessa asemassa kuin nykyisin elävät lähisukulaisemme simpanssit. Ne joutuvat puolustautumaan petoja vastaan monin tavoin. Simpanssit liikkuvat laumoissa, ja niillä on muiden apinoiden tapaan erityiset varoitushuudot, joita ne käyttävät pedon havaitessaan. Myös simpanssien tapaa hakeutua puihin nukkumaan pidetään suojautumiskeinona petoja vastaan (Pruetz ym. 2008).

Toisaalta simpanssit puolustautuvat myös aktiivisesti petoja vastaan. Ne tappavat petojen poikasia tilaisuuden tullen. Tansaniassa tehdyn havainnon mukaan 33 simpanssin joukon onnistui surmata leopardin pentu emon läsnä ollessa. Joukkona simpanssit voivat siis olla uhka jopa aikuiselle suurpedolle (Hiraiwa­-Hasegava ym. 1986).

Kaksijalkaisten ihmisapinoiden (hominini) ravinto kävi eläinpitoisemmaksi ja samalla suhde muihin petoihin muuttui, kun ihmisen suku, Homo, kehittyi reilut kaksi miljoonaa vuotta sitten. Sen edustajat elivät yhteisöissä ja ilmeisesti metsästivät joukolla.

Homo-suvun edustajat olivat ruumiinkooltaan suurempia kuin aiemmat hominit. Ne valmistivat ja käyttivät jo erilaisia teriä ja talttoja työkaluinaan sekä hallitsivat tulenkäytön. Työkalujen avulla ne varmistivat saaliin kaadon, mutta myös nopeuttivat sen käsittelyä kaadon jälkeen, niin että liha ja muut syötävät osat saatiin syötyä tai kuljettua turvaan nopeasti.

Ensimmäiset ihmiset olivat päiväeläimiä ja metsästivät siis valoisan aikaan, toisin kuin monet hämärissä liikkuvat kissapedot. Monet näistä Homo­suvun ominaisuuksista saattoivat olla petoyhteisön sisäisen kilpailun seurausta.

Nykyisiä petoyhteisöjä tutkineet ekologit ovat havainneet kahdenlaisen suoran kilpailun muodon olevan yleisiä petojen keskuudessa. Ensinnäkin petoyhteisön jäsenet tappavat toisiaan, ja toiseksi ne karkottavat kaadon tehneen kilpailijan saaliilta ja syövät sen itse (kleptoparasitismi; Polis ym. 1989). Tyypillisesti ruumiinkooltaan suuremmat pedot häiritsevät pienempiään, mutta laumana hyökkäävät pienikokoiset pedot ovat uhka suuremmilleen. Petoyhteisön keskinäinen surmaaminen poikkeaa saalistuksesta siinä, että tapettua kilpailijaa ei yleensä syödä (Palomares ja Caro 1999).

Saalistusominaisuuksien kehittyessä ja voimistuessa varhaiset ihmiset alkoivat todennäköisesti häiritsemään samalla tavoin muita petoja. Useiden yksilöiden yhteistyössä toimivana joukkona ja aseitaan apuna käyttäen, ne saattoivat onnistua häätämään myös alkuperäisen saalistajan kaadoltaan. Yhä edelleenkin perinteisin asein varustetut metsästäjät voivat karkottavaa leopardin saaliltaan saadakseen itselleen sen saaliin (Treves 1999).

Petoeläinten jälkeläisten surmaaminen on yleistä monissa metsästyskulttuureissa. Esimerkiksi Suomessa surmataan kilpailijaksi koetun supikoiran jälkeläisiä pesiinsä.

Ensimmäisenä Afrikan ulkopuolelle Euraasiaan levittäytyi pystyihminen Homo erectus vajaa kaksi miljoonaa vuotta sitten. Se levisi rantoja pitkin ja ilmeisesti sen tärkeää ravintoa olivat äyriäiset ja kala. Ravintoon kuului liha jossain määrin, mutta se ei ollut yhtä voimakas saalistaja kuIn sitä myöhemmin Euraasiaan seuranneet ihmiset.

Leijona ja hyeena levittäytyivät Afrikasta Euraasiaan samoihin aikoihin pystyihmisen kanssa. On todennäköistä, että niiden jättämät haaskat helpottivat pystyihmisen selviämistä uudenlaisessa elinympäristössään, ja toisaalta pystyihmisellä oli sopeumat muilta pedoilta puolustautumiseen. Kiinasta on näyttöä siitä, että haaskat saattoivat olla myöhemmille pystyihmisille tärkeä ravinnonlähde (Norton ja Gao 2008).

Pystyihmistä myöhemmin jääkauden loppupuolella Afrikasta kohti pohjoista levittäytyneet nykyihmisen kaltaiset ihmiset olivat sen sijaan varteenotettavia petoeläimiä. Näistä Länsi­-Euraasiassa jääkauden loppupuolella kehittyneet neandertalinihmiset käyttivät monenlaisia aseita, kuten keihäitä. Lisäksi ne olivat ruumiinrakenteeltaan hyvin voimakkaita.

Löydetyissä neandertalinihmisten fossiilisissa luissa on merkkejä siitä, että oikean yläraajan ja hartian lihaksisto oli erityisen voimakas. Tämä viittaa voimakkaaseen heittoaseen käyttöön. Neandertalit olivat myös aivokapasiteetiltään nykyihmisen kaltaisia, ja niillä oli mitä ilmeisimmin puhekieli, joten ne pystyivät suunnittelemaan metsästyksensä tarkkaan ja kommunikoimaan keskenään sen aikana (katso esimerkiksi Harvati ja Harrison 2008).

Neandertalien ajan Länsi­-Euraasiassa oli rikas suurpetofauna, johon kuului muun muassa kolme isoa kissapetoa. Jääkauden suurpetojen keskinäinen kilpailu olikin paljon kovempaa kuin nykyisissä yhteisöissä, vaikka saalislajistokin oli paljon nykyisiä rikkaampi (Van Valkenburgh 2009). Neandertalinihminen todennäköisesti osallistui muiden petojen ohella kilpailuun haaskoista ja on jopa mahdollista, että tämä kaksijalkainen haaskansyöjä lopulta ajoi sapelihammaskissan sukupuuttoon (Stewart 2004).

Sapelihammaskissa ja neandertalinihminen olivat molemmat ilmeisesti tyypillisiä metsäisen ympäristön asukkeja. Kumpikin metsästi väijymällä, eivätkä ne olleet erityisen kestäviä juoksijoita. Lisäksi kumpikaan ei pystynyt kulkemaan pitkiä matkoja kuluttamatta paljon energiaa. Avarammat, vähämetsäiset ympäristöt olivat todennäköisesti molemmille lajeille haaste, ja niiden oli vaikea pärjätä siellä kilpailussa muille pedoille.

Jääkauden lopun avoimet ympäristöt suosivat energeettisesti tehokkaita kulkijoita ja sellaisia saalistajia, jotka metsästivät ajamalla saalista. Afrikasta levittäytyneet omat esivanhempamme olivat ruumiinrakenteeltaan heiveröisempiä eivätkä yhtä voimakkaita kuin pohjoiset serkkunsa, mutta ne saattoivat kulkea helpommin pitkiä matkoja. Erityisesti nykyihmisen lantion ja jalkaterän rakenne ovat sopeutumia energiatehokkaaseen kulkuun. Sopeutumiensa ansiosta nykyihmiset saattoivat esimerkiksi metsästää ajamalla saaliin väsyksiin.

Kissaeläinten ruumiinrakenne on yleensä erityisesti sopeutunut vaanimiseen; kulkemiseen matalalla ja voimakkaaseen nopeaan loikkaan. Sen kustannuksella niiden liike ei ole yhtä energiatehokasta kuin koiraeläinten. Monet koiraeläimet, erityisesti susi, ovat nykyihmisten tapaan energiatehokkaita kulkijoita.

Suurpedoista susi selvisikin voittajana jääkauden loppuvaiheen ympäristön muutoksesta. Vaikka susi on historiallisella ajalla hävinnyt monilta alueilta, sillä oli jääkauden lopulla laajin tunnettu yksittäisen petolajin levinneisyysalue.

Suden evoluutiota onkin verrattu ihmisen evoluutioon (Areadi 2006). Kumpaakin lajia yhdistää se, että ne ovat tehokkaita liikkujia, hyvin joustavia ravintonsa ja yhteisörakenteensa suhteen. Susikin voi elää yksin, pareittain tai suuremmassa laumassa elinympäristön mukaan.

Oli ehkä luonnollista, että nämä kaksi opportunistia lyöttäytyivät yhteen. Kesysudet, jotka sittemmin domestikoituivat koiraksi, vahvistivat ihmisen asemaa huippupetona. Kesysuden domestikoituneet jälkeläiset ovat hyötyneet esivanhempiensa toiminnasta: vaikka luonnonvarainen susi onkin vaarassa kuolla sukupuuttoon, kesykoirilla ei sitä vaaraa näy ainakaan lähitulevaisuudessa.

Myöhemmin ihminen kesytti käyttöönsä ja domestikoi myös kasvinsyöjiä. Erityisesti hevosesta tuli tärkeä myös metsästyksen kannalta. Sen avulla ihminen edelleen vahvisti asemaansa petoyhteisön jäsenenä. Vaikka ihminen on metsästyksellään ja ympäristöään muuttamalla ajanut useita lajeja sukupuuton partaalle, suojaa ihminen huippupetona myös joitakin kasvinsyöjälajeja.

Ihmisen kotieläimet elävät ja lisääntyvät enimmäkseen turvassa muilta pedoilta. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan myös luonnonvaraiset kasvinsyöjät voivat saada turvaa ihmiseltä petoja vastaan. Esimerkiksi Yellowstonen kansallispuiston hirvet saapuvat teiden varsille vasikoimaan. Sudet eivät uskalla tulla lähelle ihmistoimintaa, ja hirvet suojelevat näin avutonta jälkikasvuaan säilymään hengissä (Berger 2007).

Petoyhteisön kannalta katsottuna ihmiselle on kehittynyt ainutlaatuinen huippupedon rooli, jossa se säätelee yhteisön muiden jäsenien ravinnonhankintaa voimakkain keinoin. Ihmisen niihin kohdistamalla suoralla vainolla ja metsästyksellä on ympäristön muokkauksen ohella ollut suuri vaikutus petokantoihin, ja useat lajit ovat vaarassa hävitä kokonaan. Suurimmassa vaarassa kuolla sukupuuttoon ovat ihmisen pahimmat kilpailijat eli ravintopyramidin huipulla olevat suurpedot (IUCN 2008).

•

Kuvan lähde: Unsplash

•

Lue myös:

Homo militaris − Sotaisan ihmislajin synty

Luontokadon syyt, seuraukset ja pysäyttäminen

Nisäkkäiden monimuotoisuus oli menestystarina, mutta nyt jäljellä on vain muutama hallitseva laji